Bliss

Miten kaukana tuo pelko onkaan ollut todellisuudesta! Jo Adan kysyessä asiaa olen nähnyt sieluni silmin, miten järkevää se olisi. Minä rakastan Blisiä ja toivon kisahevosta, ja myös Ada rakastaa Blisiä, mutta hän toivoo harrastehevosta. Bliss on harrastehevonen, ehdottomasti. Vaikka sen jalka on parantunut hyvin ja se on palannut jo normaalin ratsuhevosen normaaliin käyttöön, en koskaan voisi hypätä sillä sillä tavalla, kuin olin alun perin ajatellut. Tavalla tai toisella kaikki on mennyt juuri niin kuin on pitänyt, jotta Ada ja Bliss löytäisivät toisensa.

Vaikka tiedän, miten hyvä Ada tulisi olemaan Blisille, ei sydämeni hellitä niin helpolla. Monet illat istun Blisin karsinalla rapsuttelemassa sitä, ja katselen, miten se hamuilee  heinänkorsia Töksön ja Clyden ympäriltä -- nekin ovat heinäkasalla, aina juuri siinä kohtaa kuin Bliskin. Olen katsellut hevostani ja niiskuttanut salaa, ja ollut samaan aikaan iloinen ja surullinen siitä, että asiat ovat menneet juuri niin kuin ne ovat.

Tänään olen kuitenkin ymmärtänyt, että en voi antaa Adan odottaa enää pidempään. Olemme loimittaneet Blisin ja ottaneet sen mukaamme maastoon talutettavaksi, ja tarvomme nyt ohuen lumikerroksen peittämää hiekkatietä minä Blisin toisella, Ada toisella puolella. Ilta on jo alkanut pimetä ja meidän kaikkien kolmen hengitys höyryää metsätien lamppujen oranssissa valossa.

"Ada", sanon askeltemme narskunnan yli, kun olemme ehtineet kulkea jonkin matkaa. Ada kurkistaa minua Blisin kaulan yli ja hymyilee. En tiedä, arvaako  hän, mitä aion sanoa, vai onko hän vain Ada, oma itsensä: hän hymyilee ja katsoo minua tyynen odottavaisesti, juuri sellaisella tavalla, jolla toivoisin Blisin ihmisen maailmaa katsovan.

"Mä oon ajatellut", sanon, ja tunnen yllättävän lämmön hyökyvän ylitseni. "Ja kyllä mä haluun tehdä niin. Mä haluun myydä Blisin sulle."

Ada oli mukana, kun Salma alkoi taas ratsastaa Blissillä. Aina vierellä, aina tukemassa. Sulloen tuntemansa kateuden pinnan alle – olisi naurettava olla mustasukkainen ystävälle, jonka poni on loukkaantunut ja jonka kilpailevaa elämää ei itse edes haluaisi. Blisin piti päästä palaamaan normikäyttöön ”ens vuoden syyskuussa”. Se on ens viikolla. Mut sitten selvis ettei normikäyttö ole ponille suunniteltu kilpatulevaisuus jota Salma kaipaa. Salma on sellainen kilpaihminen, mutta Blisistä ei koskaan tule kilpaponia. Ei se pidä hevosia kilpavälineinä kuten jotkut, Ada tietää ja näkee kuinka Salma rakastaa Blisiä. Mutta Ada tietää myös että Salman sydän särkyis ilman kilpapäivien väreilevää jännitystä. Siinä ne on Adan kanssa päinvastasia, Ada on onnellisempi sivulinjoilla.

Jossain vaiheessa kateus nosti päätään liikaa ja suunnilleen samaan aikaa Salman kanssa Ada alkoi ajatella uuden hevosen hankkimista. Ehkä se auttais, jos Ada löytäis oman ratsun jolla täyttää omat unelmat. Se oli salainen haave, ja sydän pamppaillen Ada kävi katsomassa muutamaa myyntihevosta. Mutta niissä oli kaikissa jotain vikaa. Tai ehkä vika on väärä sana, ne oli kaikki ihania hevosia ja täydellisiä Adalle periaatteessa, mutta Ada ei halunnut niitä. Vieraan hevosen ostaminen vaan ei tuntunut enää kivalta ajatukselta, eihän se toiminut aikanaan Tontunkaan kanssa. Ada mietti jos toinen niistä Seppeleen kesäponeista sopis sille ja kävi katsomassa Ellan omistamaa Kämmiä. Kämmi on ihana, mutta Ada ei halua kantavaa tammaa. Lenita on söpö ja siinä on jotain tuttua, mutta lopulta Ada ei halua sitäkään.

Vielä salaisempaa kuin Adan hevosen etsintä on sen toive, että Bliss olisi sen. Se vain tuntuu olevan järkevää. Ada rakastaa Blisiä jo kuin sen omaa, tuntee ponin rajoitukset ja haluaa vain harrastaa. Salma tietenkin rakastaa Blisiä Adan mielessä varmaan enemmän kuin Ada, mutta ei sillä voi olla rahaa ja aikaa kaikille sen hevosille. Ada alkoi haaveilla jo silloin, kun Salma alkoi etsiä uutta hevosta. Se tiesi, ettei Salma hyväksyisi sitä ettei sillä voi olla aikaa Blissille loputtomiin kun kisakausi starttasi ja Salmalla oli Bonnie, kisat ja hevosen etsintä. Ja Agi. Sit tuli Butterfly, joka tuntuu Adasta kaukaisalle koska se on Artsilassa. Ada enää hädin tuskin näkee Salmaa, se käy kahdella tallilla ja sillä on neljä hevosta, ne ohittaa toisensa tallilla kuin vuoronvaihdossa. Ei Bliss siitä kärsi, se saa edellee ihan riittävästi huomiota, liikuntaa ja omenia molemmilta. Adan haave kasvaa kun se saa tilaisuuden olla Blisin kanssa kahden enemmän ja enemmän.

Ada rapsuttaa Blisin otsaa. Sen karsinassa on kaks pupua ja vähän rikkoutunut purppurapallo. Niistä kaneista on tullut Adan ystäviä, vaikka vuosi sitten se ei kaneista mitään tiennyt. Ulkona on meneillään Seppele Cupin täys kisahumu. Tunti sitten Ada seisoi kentän ulkopuolella, kun metri kahenkympin luokan kunniakierros oli täydessä vauhdissa. Sitä johti Tonttu. Aina välillä Adaa kaduttaa orin myyminen, mutta sen näkeminen elementissään saa unohtamaan epäilykset. Neljäntenä on Salma ja Bonnie. Salman hymy ulottuu korvasta korvaan. Se on sellainen kilpaihminen. Eikä Bliss ole sellainen kilpaponi. Ei enää koskaan.

Bonnie on hoidettu pois. Se mutustelee heiniään karsinassa, Ada pyyhkii satulaa. Salma pesee kuolaimia mukavassa rauhassa. Ehkä kaikki on vielä kisakentillä katsomassa isompia luokkia tai jo kotona raskaan kisapäivän jälkeen.
”Myisiks sä Blisin mulle?” Adan sanat tippuu varustehuoneen hiljaisuuteen, melkein sekoituen taustalla soivaan LiekkiRadion mainontaan, yllättäen Adan itsensäkin.
”- Tai siis, mä vaan ajattelin. Onks se jotain mitä sä voisit miettiä joskus? Mä haluaisin harrastehevosen ja Bliss on ihan täydellinen, ja sulla on kokoajan niin kiire”.

Olen myynyt Bonnien ensimmäisen varsan kauan sitten, vuoden 2015 tienoilla, ja seuraillut kaukaa miten se on kasvanut hämmästyttävän paljon Bonnieta muistuttavaksi nuoreksi hevoseksi. Silloin tällöin olen etsinyt Birkistä kuvia Instagramista, ja kerran tai kaksi käynyt katsomassa sitä, mutta muuten se on ollut minulle kuin kaukainen hevosihastus, jonka olemassaolon muistaa vain kun näkee sen menestyneen kisoissa tai siirtyneen uudelle omistajalle.

Muutamaa päivää sitten Birkin omistaja on kuitenkin soittanut minulle ja kertonut ääni surusta painuneena, että joutuu luopumaan Birkistä. Mielessäni on ehtinyt vain välähtää kuva kiertoon joutuvasta ponista, kun olen jo ehtinyt ilmoittaa ottavani sen takaisin itselleni.

Miten, mielessäni on käynyt, kun olen lopettanut puhelun. Olen juuri ostanut uuden hevosen, juuri löytänyt sille vuokraajan koska en ehdi hoitaa sitä itse, juuri täyttänyt jo ennestään täyttä kalenteriani kokonaisella uudella huomiota ja rakkautta ansaitsevalla hevosenelämällä. Miten minulla olisi aikaa pitää huolta myös Birkistä?

En ole uskaltanut kertoa Birkistä vielä kenellekään. Minulla ei ole sille tallipaikkaa, eikä totta puhuen myöskään kovin suurta intoa etsiä sille sellaista. Hetki hetkeltä tuntuu yhä kaukaisemmalta, että muiden hevosteni lisäksi minulla olisi aikaa ja energiaa treenata ja kilpailla myös Birkillä.

Blisin naksutinkoulutus on yksi niistä asioista, jotka tuovat minulle rauhaa näinä päivinä. Bliss on alkanut taas olla enemmän oma itsensä. Energinenhän se on ollut koko vuoden, mutta enää energia ei ole turhautunutta ja joka suuntaan purkautuvaa, vaan sitä tuttua iloista energiaa, jonka muistan ajalta ennen hankosidevauriota. Se painaa innokkaasti päätään alas, jotta saan nostettua suitsien niskahihnan sen korvien taakse, ja naksautuksen kuultuaan kiiruhtaa työntämään turpansa ruoka-astiaan, johon livautan samalla pari palaa porkkanaa.

Kesä ulkona on ihana. On se tyyni, täysi, lämmin kesän vaihe, joka tuntuu lasittuvan talvea varten kaikista kauneimmiksi kesämuistoiksi. Ruoho taipuu tuulessa hiekkatielle, kukat kasvavat täydessä mitassaan puiden juurilla, ja Bliss astelee vierelläni niin innokkaana ja hyväntuulisena, että koko kuntoutustalvea ei tunnu olevan enää olemassakaan.

Tuntuu hassulta tietää jo etukäteen, että juuri tämä hetki tulee olemaan yksi niistä kesähetkistä, joita tulen tulevaisuudessa vaalimaan.

Tänään on se päivä, melkein vuotta myöhemmin, kun Kari-Matti on antanut Blisille luvan laukata.

Kyynelet valuvat silmistäni jo siinä vaiheessa, kun nousen Adan pitelemän Blisin selkään. Kaikki ratsastuskertamme ovat tähänkin asti olleet lyhyitä, hapuilevia, ennemmän kokoaikaista totuttelua kuin lähelläkään sellaista treeniä, jota joskus olin minulle ja Blisille kuvitellut. Pitkien alkukäyntien aikana ehdin sekä niiskuttaa nenäni punaiseksi että kuivata kyynelet poskiltani. Minä ja Ada emme ole kertoneet kenellekään mitä tänään tapahtuu, ja olemme tarkoituksella ajoittaneet ratsastuksen tänään jo aamukymmenen aikoihin. Kentän laita tuntuu epätodellisen hiljaiselta.

Bliss kääntää korviaan melkein yllättyneen näköisesti, kun pitkän ravipätkän jälkeen istun satulaan ja siirrän toista pohjettani hieman satulavyön taa. Ensin se ei tee mitään, kiihdyttää vain vähän kuin kysyisi olinko tarkoittanut sitä. Sitten se keinahtaa laukkaan.

Mikään koko kesänä ei tähän mennessä ole tuntunut niin hyvältä kuin se, miltä Blisin pehmeä, vahva, koko vuoden odotuksen jälkeen melkein terve askellus allani tuntuu.

Ja mitä tahansa Kari-Matti sanookin. Asetelma on jo tuttu: Bliss tutkimuskarsinassa, traileri tutussa parkkiruudussa, Ada jossain valkoisten seinien ulkopuolella taluttelemassa erinomaiseksi matkaseuraksi osoittautunutta Pupua. Kari-Matti on kumartunut tutkimaan Blisin jalasta otettuja kuvia.

"Näyttää tosi hyvältä", hän jälleen sanoo.

Olen jo oppinut hahmottamaan hänen sanojensa takana olevan äänettömän lisäyksen: olosuhteisiin nähden. 

Illalla ratsastan pelkän Bonnien. Olen ikionnellinen Oliviasta ja siitä, että elämäni on välillä jopa rentoa ottaen huomioon omistuksessani olevat kolme hevosta. Lähden kotiin rauhallisin mielin tietäen, että Olivia pitää mitä parhainta huolta suuresta valkeastani.

Nyt Bliss seisoo maneesin keskellä korviaan käännellen ja maistelee kuolaintaan kuin yrittäisi muistella, miten tällaisissa tilanteissa kuuluikaan käyttäytyä. Ada seisoo ponin toisella puolella ja Manny toisella, ja kumpikin näyttää kovasti siltä, että yrittää olla näyttämättä hermostuneelta. He hymyilevät minulle kannustavasti, kun kokoan ohjat toiseen käteen ja nousen selkään.

Satula narahtaa. Bliss nostaa päätään ja seisoo paikoillaan ja harkitsee.

Sitten sen kaula rentoutuu ja se lähtee pohjeavustani kiertämään uraa kuin minkäänlaista taukoa viime kesän kamalien ontumisten ja tämän hetken välillä ei olisikaan. 

13.40
Haen Blisin sisään oritarhasta, jonka ylhäisessä yhden hevosen yksinäisyydessä se on saanut viimeisen tunnin ulkoilla. Pitkään tarvitsin toisen taluttajan näille tallista-tarhaan-ja-tarhasta-talliin-matkoille, mutta nykyään Bliss kulkee tämän matkan jo varsin mallikaasti. Se on pörheä loimensa alla ja näyttää hirmu suloiselta. Pysähdyn hetkeksi hoitopuomille tekemään temppuja, joita olen naksutinkoulutuksen avulla opettanut Blisille. Tämä pieni pysähdys on auttanut paljon: Bliss tietää herkuista, joita hoitopuomilla tulee saamaan, ja ojentaa auliisti kaulaansa kun neuvon sitä painamaan sen etujalkojensa väliin.

13.50
Aurinko paistaa ihanasti Blisin harmaanvalkealle karvalle, kun harjaan sitä karsinassa.

14.10
Bliss jää karsinaansa päivärehuille siksi aikaa, kun haen Agin sisään. Westerntunnin ratsastajat ovat jo tulleet tallille, ja pari heistä vilkaisee kunnioittavalla kauhulla Agia, jonka talutan heidän ohitseen. Agin tavoin Gekkokin on tänään vapaalla, eikä sitä ole vielä haettu sisään. Kaikeksi onneksi Agi pärjää karsinassaan jonkin aikaa hyvin myös ilman poninmuotoista turvakaveriaan. Jätän aitan toisen ovenpuoliskon auki ja annan Agin katsella tallipihan elämää sillä aikaa, kun harjaan sen.

14.40
Agi on puhdas ja varustettu. Westernryhmä on maneesissa, joten talutan tammani kentälle ja annan sen luuhata pitkin ohjin lumessa, kunnes se vaikuttaa lämmenneen. Agi on tyytyväinen, kun saa pysähdellä sinne tänne ja haistella kaikessa rauhassa kentän kulmia. Otan muutaman ravi- ja laukkapätkän, ja mitä vähemmän Agilta pyydän, sitä iloisemmalta se vaikuttaa. Jälleen kerran ajattelen sitä estehevosta, jonka joskus luulin Agin olevan, ja vertaan sitä tähän herkkään ja uteliaaseen eläimeen, joka nauttii rauhallisista rutiineista ja stressaantuu saman tien, kun ne rikotaan.

En juurikaan maastoile Agilla yksin, mutta hyppään pitkien loppukäyntien ajaksi alas Agin selästä ja taluttelen sitä maastossa, kunnes kumpaakin meistä taitaa alkaa paleltaa.

16.05
Agi on karsinassaan päivärehuillaan, se toisessa päässä karsinaa ja Gekko toisessa päässä. Silitän hevostani kiitokseksi ja palaan talliin. Matkan varrella Gekon hoitaja tulee minua vastaan harjakassin kanssa. Tervehdimme, hän kenties hieman ujosti. Olen miettinyt, miltä hänestä tuntuu hoitaa Gekkoa karsinassa, jossa on pahamaineinen Valkoinen Vihainen, ja päätän kysyä asiaa häneltä kun sopiva hetki koittaa.

16.10
Hannes, joka on ottanut innolla kanien ruokinnan hoitaakseen, on kyykistynyt Clyden ja Töksön häkille, kun tulen toimistoon. Moikkaan häntä houkutellessani kanit kuljetuskoppaan. Clyde ja Töksö nököttävät rauhallisina kopassa, kun kannan ne Blisin karsinalle ja päästän ne sisään. Ne ovat vähitellen tottuneet viettämään aikaa samassa boksissa, ja olen ollut yllättynyt siitä, miten hyvin kaksi kania ja poni ovat sopineet samalle heinäkasalle. Olen pari kertaa päässyt todistamaan hellyyttävää näkyä, kun Bliss on asettunut karsinaansa makuulle ja kanit ovat asettuneet sen turvan viereen pienet ristikuonot väpättäen.

16.20
Haen Bonnien sisään. Poni on innokkaalla tuulella ja melkein juoksuttaa minut karsinaansa päivärehuille.

16.50
En ole tänään ehtinyt aamupäiväksi tallille, joten olen päätynyt suunnittelemaan ratsastukseni säiden armoilla. Vaikka Blisin jalan tilanne on kaikkea muuta kuin ilahduttava, on minun pakko myöntää, että kahden hevosen ratsastaminen on huomattavasti kevyempää kuin kolmen. Nyt olen satuloinut Bonnien ja tuonut sen treeniaukiolle, jolla näkyy yhä puolivinoja lumiesteiden jäänteitä parin päivän takaiselta itsejärjestetyltä hyppytunniltamme. Tänään pohja on hyppäämiselle huono, joten ratsastan nuoskaisella pohjalla siirtymiä ja taivutuksia niin hyvin kuin pystyn. Jossain vaiheessa Riinis ja Anton liittyvät hevosineen seuraan, ja ilta pimenee kolmen hevosen tanssahdellessa lumisella aukiolla puiden katvessa.

18.00
Clyde ja Töksö vilkuilevat uteliaasti käytävälle, kun talutan Bonnien sisään. Hoidan ponin kaikessa rauhassa ja olen juuri loimittamassa sitä, kun Ada tulee paikalle suitsien ja kahden liinan kanssa.

18.20
Sydämeni hakkaa, kun minä ja Ada kierrämme tutulla tallinympäryskierroksellamme Bliss välissämme. Viime aikoina olemme kulkeneet jo kymmenkunta kierrosta ja tänään -- tänään!!! -- on viimein vuorossa se päivä.
"Otetaan tosta hoitopuomin kohdalta", sanon, "Ja hidastetaan heti kulman jälkeen."

Valkoinen ponini on viime kuukaudet kulkenut välissämme pelkkää käyntiä. Tänään, kun se luvan kanssa saa pyrähtää hallittuun raviin, en voi estää onnenkyyneliä valumasta poskilleni.

18.50
Minun tallipäiväni alkaa olla ohi, vaikka itse talli tuntuu olevan eläväisimmillään. Istuntatuntilaiset kulkevat varustamassa hevosiaan hoitajat perässään.

Iloisin mielin kiipeän taukohuoneeseen juomaan kaakaota ja juhlistamaan Blisin hienoa päivää.

"Hyvää joulua ja tervetuloa nimipäiväkahveille", Hannes toivottaa ystävällisesti ja kääntyy tuntilaisten odottelutilaan. Vasta nyt huomaan, että penkki on työnnetty sivuun ja huoneen keskelle on aseteltu peräkkäin kolme puutarhapöytää. Höyryävän kahvipannun ja vedenkeittimen vieressä on eriparinen kokoelma kuppeja ja pienin voileipäkakku, jonka olen koskaan nähnyt.
"Hyvää joulua", minä ja Ada vastaamme yllättyneinä kuin yhdestä suusta. Ja totta kai me menemme.

Nimipäiväkahveille on kokoontunut sekalainen seurakunta hoitajia, omistajia ja tallityöntekijöitä. Hannes suorastaan säteilee istuessaan pöydän päädyssä siemailemassa nimipäiväteetään. Minullakin on oikein mukavaa. Joulun aikaa on varjostanut huoli Blisistä: kolmisen viikkoa sitten, kun kävimme ultraäänessä, Kari-Matti oli ensin kehunut miten hienosti jalka on lähtenyt parantumaan ja sen jälkeen toistanut, ettei minkäänlaista kisakäyttöä voisi harkitakaan. Olin selvästi jollain tasolla yhä toivonut, että Bliss parantuisi täysin, eikä Kari-Matin siitä tulee hieno harrastehevonen ollut juurikaan ilahduttanut minua.

Olemme päässeet mokkapalavuoressa jo puoliväliin, kun ovensuussa käy niin nopea säntäys, ettei sitä huomaisi, jos en juuri oikealla sekunnilla olisi sattunut katsomaan oikeaan suuntaan. Kun kurotan nähdäkseni toimiston ovelle minulle varmistuu se, minkä olinkin arvellut näkeväni. Sense seisoo ovensuussa karvat pystyssä ja tuijottelee vaaleat silmät selällään sisään toimiston ovesta. Sen hännänpää nytkähtelee varoittavasti puolelta toiselle.
"Anteeks, tuun kohta", sanon ja nousen.

Sense välttää arvokkaasti edes katsomasta minua, kun kuljen sen ohi ja työnnän toimiston oven kevyesti kiinni. Hetken aikaa se tuijottaa suljettua ovea, sitten se istuu ja alkaa pestä etutassuaan kuin olisi saapunut toimiston ovelle juuri tätä tehtävää varten. Missään vaiheessa se ei luo minuun katsettakaan.

Hymähdän itsekseni, kun palaan kahvipöytään. Olen jo aiemmin huomannut, että Sense suhtautuu tietynlaisella kauhulla Blisin toimistossa asustaviin pitkäkorvaisiin ystävini. Pari kertaa olen nähnyt, miten se on hiipinyt toimistoon, huomannut kanit ja livahtanut pakoon niin nopeasti kuin pystyy. Se ei ole vaikuttanut siltä, että olisi millään muotoa kiinnostunut jahtaamaan kaneja. Tuntuu, ettei Sensen maailmassa tätä ennen ole ollut paikkaa pienille karvaisille olennoille, jotka syövät porkkanaa ja viettävät aikaa valkeiden ponien kanssa, ja tämä uusi tieto on selvästi vaatinut siltä hieman sulatteluaikaa.
"Oliks Sense tuijottamassa Clydea ja Töksöä", Pyry kysyy samalla, kun kaataa itselleen lisää teetä.

Kanit ovat viimein saaneet nimensä.

Ada irvistää ja minun tekee mieli sanoa ettei hänen tarvitse pyytää anteeksi myöhästymistään -- olenhan minäkin aivan yhtä myöhässä nukahdettuani kesken kaiken.

"Mä voin suitsia", sanon samalla kun luon Adalle kiitollisen hymyn. Jälleen kerran mietin, mitä tekisinkään ilman häntä.

Ajomatka Helsinkiin sujuu hyvin. Olemme käyneet taluttamassa Blisin jo päivällä ja se on, jos ei nyt rauhallinen, niin ainakin tyynempi kuin edellisellä kerralla. Pupu on jo tottunutta matkaseuraa ja luullakseni nukkuu trailerissa koko matkan. Kun talutamme hevoset varovaisesti ulos trailerista Viikin pihalla, Bliss kohottaa kaunista päätään mutta ei tällä kertaa yritä nousta pystyyn. Minun silmissäni se on suuri edistys.

Ada jää taluttelemaan Pupua sillä aikaa, kun minä talutan Blisin Viikin desinfiointiaineelta tuoksuvalle tallikäytävälle. Kari-Matti odottaa jo meitä ultraäänilaitteen luona. Olen alkanut yhtä aikaa odottaa ja pelätä hänen tapaamistaan. Etenkin nyt, kun määrä on ultrata paranemisen edistymistä, en voi olla tuntematta niskavillojeni pystyynkohoamista kun kiinnitän Blisin ketjuihin hänen eteensä.

”Mitä Salma sanoi, tuleeko Blisistä terve?” Matthias kysyi. Lattialle pintereitä käärimään kyykistynyt Ada nosti päätään katsoakseen sitä. Nainen pingotti uuden pintelin kankaan reittään vasten, pyyhkien purut pois kädellään.
”Eläinlääkäriltä ei vissiin oo tullut hyvää ennustetta. Ei tässä voi kun vaan hoitaa sitä niin hyvin kuin pystyy.” Matthias nyökkäsi hiljaisena.
”Se ei ainakaan joudu olemaan yksin. Se on hyvä, kun on seuraa.” Ada vilkaisi Matthiasta kysyvästi. Matthias katsoi pois, hieroi sitten niskaansa.
”Feline on ehkä yksinäinen. Nyt kun se asuu kotona. Kun ei ole Ilonaa tai Toffoa tai sen äitiä.” Se yskäisi.
”Niin haluatko joskus tulla mun ja Felinen luo? Ilonan kanssa vierailuun.”

Räntäpisara tunkeutuu Adan huivin alle ja hän värähtää kylmästä, rapsuttaen Blisin kaulaa. Näinä päivinä Salma ei tarvitse ratsastusapua usein ja Ada päätyy kävelyttämään Blisiä. Kyllä Ada ymmärtää, hän on hevostenhoitaja, ei ratsastaja. Joskus Ada on kateellinen muille Seppeleläisille, joiden elämää seuraa sivusta. Vaikka joku Eedi saa ratsastaa joka päivä yltäkylläisyyteen saakka ja tuntuu tuntevan kaikki Seppeleessä. Ada viihtyy omissa oloissaan, mutta osaa myöntää, että joskus suhteista tallilla kävijöihin varmasti olisi hyötyä. Eikä Ada ikinä kehtaisi valittaa Salmalle. Salma varmasti ymmärtäisi, mutta Ada ei halua olla vaivaksi eikä Adalla ole mitään oikeutta Salman hevosiin.

Bliss jatkaa kesken jäänyttä heinien hidasta mutustelua karsinassa kun Ada kolmannen kerran tänään avaa hevosten myyntisivuston. Vain ikkunashoppailua, hän vakuuttaa itselleen.

"Mulla on niille nimilista", vastaan. "Se on ollu oleskeluhuoneessa, aika moni laitto siihen ehdotuksia."

Avaan puhelimestani kuvan listasta, joka lepää tupapöydällä, ja zoomaan sitä niin, että Lyyti ja Pyry pystyvät lukemaan.

Timpuri
Rumpali
Ruu
Tapsu
Viikka
Valko
Bubbano
Kani
Töksö
Aila
Taimi
Cecilia
Happy
Peppi
Lumiere
Clyde
Binksy
Tupuna

Pyry nyökkää hitaasti.

"Bubbano on kiva", hän sanoo. 

Näen, miten Lyyti vilkaisee sivusilmällään Pyryä.

"Mie kuulin että tuntilaiset oli sanonu niitä Mini-Sylviksi ja Mini-Poniksi", hän kertoo. "Ja että siun pittäis kuulemma hankkia paljon lissää pupuja että saatais kaikki yksärit kokoon."

"Nimet pitää selvästi päättää nopeesti", totean hihittäen. "Mulla ei oo varaa niin moneen pupuun."

Minulla on lämmin ja hyvä olo, kun hetken kuluttua Pyry ja Lyyti apunani nostamme puput karsinasta ja kannamme ne häkkiinsä toimistoon. Bliss vaikuttaa huomattavasti rauhallisemmalta, kun sillä on seuraa, eikä se enää pyöri karsinassaan läheskään niin paljon kuin ennen.

Lyyti ei ole puhunut minulle Konstasta sen kerran jälkeen, kun ilmoitti ottavansa nännilävistyksen, enkä minä ainakaan tänään kehtaa kysyä aiheesta mitään. 

Ajatukseni ovat koko kisapäivän hieman muualla. Metrissä olemme luokan loppupuolella ja kympissä viimeisiä -- saamme kahdeksan virhepistettä ja hitaan ajan, sillä en oikein osaa ajatella mitään muuta kuin pientä kipeää tallissa odottavaa Blisiäni. Loppupäivän luokissa teen puhtaat radat, mutta ajat eivät ole erityisen hyviä. Olen suoraan sanottuna aika helpottunut, kun lähdemme kotimatkalle.

Tallissa minua, Adaa ja Bonnieta odottaa oikein pirteä Bliss. Emmy, joka klenkkaa keppiensä kanssa toimistosta, tulee kertomaan, että ponissa ei koko päivän aikana ole näkynyt yhden yhtä vaisuuden merkkiä. Se on seissyt pää käytävälle työnnettynä ja hirnunut ulos lähtevien hevosten perään, kunnes Emmy on pyytänyt Pyryä hakemaan ruskeankirjavan pupun toimistosta ja tuomaan sen tervehtimään Blisiä. Poni ja pupu ovat Emmyn mukaan haistelleet toisiaan puolioven yli, minkä jälkeen Bliss on tainnut saada sosiaalisen kiintiönsä täyteen ja viettänyt monta oikein mukavaa tuntia Bizzy Ballin kera. 

Voisin olla helpottuneempi vain, mikäli Bliss olisi kisapäiväni aikana parantanut jalkansa kokonaan.

Blisin kävelylenkin tallin ympärille ovat pidentyneet. Nykyään minä, Ada ja Bliss tepastelemme jo kaksi kierrosta: Bliss hurjasti reuhtoen, suurimman osan ajasta kolme jalkaa ilmassa ja yksi maassa, minä ja Ada pidellen ponia välissämme niin tiukasti kuin pystymme. Kengittäjä on käynyt uusimasssa sairaskengityksen enkä ole oikein tiennyt mitä sanoa, kun hän on tokaissut, että kaikki näyttää edenneen erinomaisesti.

Puput ovat muuttaneet tallin toimistoon. Olen saanut Emmyltä ja Hannekselta luvan siirtää niiden häkin sinne, ja ainakin tähän asti järjestely on toiminut hyvin: toimistossa on sopivan lämmin, ja sieltä puput on helppo siirtää tuntien ajaksi tyhjään karsinaan harjoittelemaan tallielämää. Tuntilaisetkin ovat tallikäytävältä kantautuvien ihastuneiden huokausten perusteella oppineet, mistä karsinasta pitkäkorvaiset ystävykset löytyvät.

Tänään toinen pupuista pääsee ensimmäistä kertaa tutustumaan Blisiin. Harmaa on huomattavasti rohkeampi ja saa toimia ensitutustujan roolissa sylistäni käsin. Bliss on juuri syönyt päiväheinänsä ja leikkii karsinassaan Bizzy Ballilla. Avaan puolioven varovaisesti pupu sylissäni ja astelen Blisin luo. Ada seisoo karsinan ovella valmiina auttamaan, jos jotakin tapahtuisi. 

Bliss ei ensin huomaa pupua. Sitten sen korvat höristyvät ja se silminnähden piristyy, puhaltaa ilmaa sieraimistaan ja kohottaa päätään varovaisesti syliäni kohti. Pupu painaa etutassunsa käsivarttani vasten ja kurottautuu uteliaana haistelemaan Blisin turpaa.

En voi olla pyyhkimättä ilonkyyneleitä hihaani, kun muutaman minuutin kuluttua nostan pupun heinäkasasta, johon se on hyppinyt mupeltamaan heinänkorsia Bliss vierellään. 

Olen satulahuoneessa, kun Kari-Matti soittaa. Minä ja Ada olemme juuri palanneet taas yhdeltä viiden minuutin kävelyltä Blisin kanssa ja seison toppaliivi ylläni, toinen ratsastushanska vielä kädessä, kun puhelin liivin taskussa alkaa väristä. Tuntilaiset kiertävät minut satuloitaan kantaen, kun vastaan puhelimeen nimelläni.

"Soitit", Kari-Matti sanoo ilman tarkempia esittelyjä.

Puristan ratsastushanskaa nyrkissäni ja tuijotan satulahuoneen ikkunasta heijastuvaa peilikuvaani.

"Halusin vaan kysellä niistä Blisin toipumisen todennäköisyyksistä", henkäisen.

Puhelimen toisessa päässä on hiljaista.

"Niin", Kari-Matti sanoo lopulta. Hän huokaa. "Mitä tarkalleen haluaisit tietää?"

Minua kylmää. Jos toipumisen todennäköisyydet olisivat korkeat, ei kai tarvittaisi tarkennusta siihen, mitä näillä kahdella sanalla tarkoitettaan. Haen katseellani sinistä muovipenkkiä, joka on kesällä kentän laidalla satulaannousua varten, pyyhin hiekanjyvät sen pinnalta ja istun alas. 

"Tuleeko siitä vielä kisahevosta", sanon niin tasaisella äänellä kuin pystyn.

Kari-Matti hengittää puhelimessa, istuu kenties toimistossaan tai on pysähtynyt hevossairaalan käytävälle kirkkaiden valkoisten valojen alle. Monen sadan kilometrin päässä minä hengitän kevyitä pelokkaita henkäyksiä, jotka kelluttavat minua hetki hetkeltä lähemmäs sitä sekuntia jolloin Kari-Matti vetää keuhkonsa täyteen, mutta ei puhallakaan niitä tyhjiksi vaan sanoo, anteeksipyytäen ja sanoja laahaten, kuin asia olisi hänen vikansa:

"Ei siitä varmaan enää sellaista tule."

Bliss ei tule koskaan kestämään kisakäyttöä. Siitä voi saada harrasteponin, sellaisen jolla voi ratsastaa omaksi ilokseen, maastoilla, treenata hauskanpidon vuoksi, tehdä kaikkia niitä asioita joista miljoonat hevosettomat ihmiset haaveilevat. 

Minäkin voisin haaveilla niistä. Mutta kun lasketaan yhteen kilpailut plus minä ja saadaan tulokseksi yksi vanheneva kisaponi, yksi kilpailuja vihaava herkkä hevonen ja yksi jännerikkoinen tulevaisuuden lupaus -- niin, silloin en tiedä, mitä lopputuloksella pitäisi tehdä. 

Ei kulu kauaakaan, kun karsinanoven taakse kerääntyy pieni ihaileva tuntilaisjoukko. Harmaa pupu nauttii huomiosta, se hyppii karsinan ovelle ja nousee pieni nenä väpättäen takajaloilleen seinää vasten. Ruskeavalkoinen on mennyt heinäkasaan kuljetuslaatikon taakse ja pureskelee heiniä posket väpättäen.

"Mitkä niiden nimet on", eräs tuntilainen henkäisee roikottaessaan kättään karsinan puolioven yli.
Niin -- siinä vaiheessa tajuan, että nämä kaksi uutta talliasukkia tosiaan tarvitsevat nimet.

- kuntoutus --> paluu kilpakentille ~2 vuoden päästä? (kysy Kari-Matilta realistinen todennäköisyys + kyetäänkö nousemaan 120+-radoille)
- ei kisoja, seuraponin elämää (mistä kilpaponi + mihin mahtuu + ajankäyttö)
- vuokraaminen (mihin käyttöön + missä asuu)
- myyminen (millaiseen käyttöön + miten ei kiertoon)

Pyörittelen kynää kädessäni pientä tulevaisuuslistaani tutkaillen. Mikään vaihtoehdoista ei tunnu erityisen innostavalta -- lukuun ottamatta kilpakentille paluuta, tietysti, mutta tällä hetkellä se tuntuu hyvin kaukaiselta ja epävarmalta.

Kurotan ottamaan pöydällä lepäävän puhelimeni ja laitan huomiselle muistutuksen siitä, että soittaisin Viikkiin ja kysyisin Kari-Matilta, kuinka todennäköisenä hän esteponin tulevaisuuden Blisille vielä näkee.

Istun oleskeluhuoneessa tuijottamassa Lucian Instagramista Doomiksen kuvaa. Jo kesällä olen kuvitellut, miten hienoja varsoja siitä saisi. Silloin kuvittelin villeissä puolipäiväunissa, että kun Bliss olisi sopivassa vaiheessa, sen voisi astuttaa. Ajattelin, että teettäisin sillä varsan kun tarvitsisin toisen nuoren kasvamaan, ehkä viiden tai kuuden vuoden päästä, riippuen miten hyvin se sopisi minun ja Blisin kisakalenteriin. Olen kuvitellut Power Jumpeja, Hanami-sijoituksia, kansainvälisiä cup-kisoja, sitä kaikkea mitä Bonnien kanssa olen päässyt maistamaan.

Nyt Bliss seisoo karsinassa päivät pitkät. Jostain syystä sen astuttaminen tuntuu kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvältä ajatukselta.

Olen yrittänyt nostaa -- sekä minun että Blisin -- mielialaa ostamalla Blisille kaikenlaista viihdykettä. Nyt sen karsinassa on purppuranvärinen hevospallo (jonka kahvaa Bliss mutustelee kiinnostuneena), erityisen pienireikäinen heinäverkko, omenanmuotoinen karsinalelu, joka roikkuu köysijalkoineen karsinan seinällä, suolakiviverkko sekä pinkki Bizzy Ball, jota Bliss ensin pelkää, mutta parin päivän kuluttua löydän sen kerta toisensa jälkeen karsinasta tutkimassa juuri sitä.

"Onkohan sillä tylsää", satun kysymään erään kerran ohikulkevalta Aleksanterilta, kun nojaan Blisin karsinaan ja katselen leluvarastoa, joksi sen karsina on muuttunut. Aleksanteri vilkaisee minua, ja saattaa olla että näen väärin, mutta minusta hän näyttää hiukkasen kauhistuneelta.

Päivää tai paria myöhemmin norkoilen taas karsinalla, tällä kertaa Adan kanssa. Olemme käyneet päivittäisellä tallinkiertoretkellämme ja se on sujunut oikein hyvin: vain kaksi kertaa Bliss on ollut vähällä riistäytyä otteestamme. Ulkona on satanut ja Blisin harja sään yltä on taipunut pienille kosteille laineille. Se hamuilee ylähuulellaan Bizzy Ballia ja vaikuttaa juuri sillä hetkellä oikein tyytyväiseltä elämäänsä.

"Pitäisköhän mun hankkia sille ystäväksi pupu", tuumin.

Ada ei sano hetkeen mitään, mutta jo sen lyhyen hetken aikana huomaan, miten hyvältä idea minusta tuntuu.

En  jostain syystä pääse kaniajatuksesta eroon. Ajattelen kaneja illalla ennen nukahtamista, pyöräillessäni tallille, Bonniella ratsastaessani, rehuja jakaesssani ja erityisesti silloin, kun Adan kanssa talutamme itsekin kanimaisesti kulkevaa Blisiä, jonka elämän kiinnostavin asia tällä hetkellä taitaa olla tallin ympäri kerran päivässä käveleminen.

Niin siinä sitten käy. Soitan parille kaninkasvattajalle, kerron Blisistä, harkitsen pari päivää -- ja ennen kuin kunnolla ehdin edes ihailla, miten nopeasti kaikki sujuu, on minun ja Jessen kodin yläkerrassa suuri kaninhäkki ja siellä kaksi kania. Ne seuraavat kiinnostuneen näköisinä, kun valikoin vaatekaapista sopivia vaatteita Iiriksen 20-lukuteemaisia syntymäpäiviä ajatellen.

Vielä tänään ne eivät pääse tapaamaan Blisiä, mutta ehkä jo ensi viikolla nämä kolme porkkanoiden ystävää löytäisivät toisensa.

Ensimmäiset seppeleläiset starttaavat helpossa C:ssä, ja käytän aamun vaeltelemalla ympäri kisa-aluetta Adan kanssa. Yritämme vuoron perään puhua Blisin jalasta niin paljon kuin pystymme -- aivan kuin siten voisimme jäsennellä tapahtuneen, paketoida sen menneisyyteen ja palata tahdonvoimalla parantuneen ponin luo -- ja olla puhumatta Blisistä lainkaan. Suutani kuivaa, kun palaamme katsomoon. Luokka on aika suuri ja ehdin käydä sen keskellä ostamassa lounasta, mutta palaan parahiksi nähdäkseni viimeisenä starttaavan ratsukon. Aleksanteri näyttää riemastuneelta tullessaan vähän puolivälin yläpuolelle, Reiskalla luokan loppupuolelle jäänyt taas sillä tavalla ammattimaisen tyyneltä kuin paljon kisaavalta ratsastajalta voisi arvatakin.

Viime viikkoina olen luultavasti istunut Blisin karsinanreunalla enemmän kuin nukkunut. Olemme alkanut harjoitella naksutinkoulutusta. Se on sujunut hyvin: Bliss osaa jo tuupata turvallaan pallopäistä keppiä, jonka olen ostanut Sisulta eläinkaupasta, ja odottaa herkkupalaa kauniisti paikoillaan hamuamatta kättäni. Ponista näkee, että se viihtyy seurassani, oikeastaan jopa enemmän kuin silloin kun ratsastin sillä päivittäin. Minulla tosin on ikävä Blisin satulaan. Useampana iltana olen odottanut, että iltarehut on jaettu, ja istunut sitten vielä hetken Blisin karsinassa itkemässä.

Tänään olemme taas Viikissä, minä ja Ada, sekä tietysti Bliss. Eläinlääkäri on sama kuin viimeksi. Tilanne tuntuu muutenkin viime kerran toisinnolta: Ada on seurahevoseksi tulleen Pupun kanssa ulkona, eläinlääkärillä on anteeksipyytävä ilme ja huonosti istuva takki, ja Bliss nuokkuu ketjuissaan tylsistyneen näköisenä. Näperrän hermostuneesti sen harjaa, kun eläinlääkäri suoristautuu etujalan luota käsiään pyyhkien. Nyt ehdin katsoa hänen nimikylttiään: Kari-Matti Anttila.

"Hyvältä näyttää", Kari-Matti sanoo, ja kuulen hänen äänestään, mitä lause alleviivaa huomaamattomasti: hyvältä näyttää, kun ottaa huomioon 26 prosentin hankosidevaurion. "Se on ollu kai pirteä?"
Nyökkään.
"Oon alkanu harjotella sen kanssa naksutinkoulutusta", kerron. "Ettei sen tarvi vaan seisoa."
"Hieno juttu", Kari-Matti sanoo ja hymyilee niin, että ahavoituneisiin poskiin tulee ujot uurteet. "Nythän sitä voi alkaa liikuttaa jo, ihan pari minuuttia päivässä alkuun. Tulehduskipulääkkeenkin voi lopettaa."
Luulen, että olen viimeksi alle kymmenvuotiaana ponityttönä ollut niin iloinen siitä tiedosta, että saan taluttaa hevosta pari minuuttia ympäri tallipihaa.

Kari-Matti on ollut tosissaan sanoessaan, että pari minuuttia päivässä riittää alkuun. Blisin ensimmäisen kävelytyskerran ohjeeksi on annettu kerran tallin ympäri. Kun seuraavana päivänä otan Blisin karsinasta lenkkiä varten, olen iloinen, että olen ollut ennalta viisas ja suitsinut sen. Ada on luvannut lähteä mukaan. Hän naksauttaa karsinan ovella riimunnarun Blisin kuolainrenkaaseen ja hymyilee minulle kannustavasti, kun lähdemme taluttamaan ponia ulos. On sateinen ja yllättävän hämärä aamupäivä, ja Bliss korskuu välissämme niin, että voisi kuvitella kevyen syystuulen yrittävän tempaista sen mukaansa. Tallin kiertämisessä kestää tuskin neljää minuuttia, mutta sinäkin aikana joudumme pysähtelemään kymmenkunta kertaa tyynnytelläksemme Blisiä. Se hirnuu sydäntäsärkevästi tarhoissa seisoville hevosille ja minua alkaa taas itkettää, kun viemme sen takaisin talliin.

Hetken kuluttua istumme Adan kanssa Blisin karsinan edustalla ja käymme läpi hoitosuunnitelmaa.
"Seuraava ultraääni on joulukuussa", sanon selatessani aamulla tulostamiani papereita. "Ja siihen asti käyntitaluttelua. Ainakin alkuun olis varmasti hyvä, jos me talutetaan yhdessä, niin Bliss pysyy hallinnassa?"
Vilkaisen kysyvästi Adaa. Hän nyökkkää.
"Bliss voi varmaan tarhata toisessa oritarhassa silloin kun se on tyhjä, se on pienempi ku muut tarhat", tuumaan. "Siis sitten kun sen voi päästää tarhaamaan. Tammikuussa sitä voi alkaa liikuttaa ravissa."
Nielaisen ja käännän papereistani seuraavan sivun esille.

"Helmikuussa on kans ultraääni. Jossain vaiheessa kevättä voi alkaa ratsastaa kevyesti, ja kesäkuussa Blisillä voi laukata. Sen pitäis olla normikäytössä ehkä -", ääneni sortuu, vaikka nielaisen uudelleen ja yritän pitää sen kasassa, "ens vuoden syyskuussa."
En enää kykene pidättelemään kyyneleitä. Painan kasvot kämmeniini ja tunnen, miten Ada liikahtaa lähemmäs ja kietoo kätensä varovasti ympärilleni. Istun olkapäät nyyhkäyksistä täristen häneen nojaten ja tuskin huomaan, miten paperit levahtavat sylistäni tallikäytävälle.
Jokin lämmin ja pehmeä painautuu niskaani vasten, ja tunnistan vasta hetken kuluttua, että se on Blisin turpa.

En osaa sanoa, onko Bliss näyttänyt väliaikaiskarsinassaan tyytyväiseltä vai tyytymättömältä. Se seisoo aina pää puolioven yli työnnettynä ja katselee korvat hörössä jokaista ohikulkijaa, eikä näytä ymmärtävän, miksei kukaan vie sitä ulos.

Bliss on kerännyt sekä ihailijakunnan että juorujen aallon, joka velloo tallikäytävän päästä päähän. En pane pahakseni sitä, että tuntiratsastajat pitävät Blisille seuraa. Melkein aina, kun kuljen ohi, joku nojailee sen väliaikaiskarsinaan ja huokailee, miten surkealta se näyttää etujalka paksussa tukisiteessä. Bliss höristelee korviaan ja imee huomiota itseensä. Kun se jää yksin, etenkin iltaisin omassa karsinassaan, se alkaa melkein heti pyöriä ja potkia takaseinää. Ymmärrän, miksi sillä on tylsää.

Niinpä vietän sen kanssa aikaa niin paljon kuin pystyn. Ratsastan Bonnien ja Agin tuntien aikaan ja olen kaiken muun ajan Blisin luona. Edith on lopettanut Agin hoitamisen, mikä tuo oman lisänsä aikataulusoppaani. Onneksi Agi viihtyy tarhassa aina pitkälle iltaan ja onneksi, onneksi, minulla on Ada.

Istumme nytkin Blisin puoliksi avoimen karsinan kynnyksellä ja yritämme vuoron perään innostaa sitä leikkimään vanhalla muovipullolla, jonka olemme kiinnittäneet karsinan seinässä olevaan naulaan. 

"Mä löysin Jenten vanhan naksuttimen", sanon ohimennen, kun Ada on pullovuorossa. Olen aiemmin sattunut selailemaan oleskeluhuoneessa vanhoja Hevoshulluja ja törmännyt juttuun, jossa puhutaan hevosten naksutinkoulutuksesta. Se on saanut minut elättelemään toiveita siitä, että voisin keksiä Blisin piristykseksi edes jotakin, kun se joutui seisomaan päivät pitkät karsinassaan samalla kun muut jatkavat normaalia elämäänsä. 

Ada nyökkää.

"Mitä meinasit opettaa sille?"

Katsahdan tuumaillen hevostani, joka ei ole lainkaan kiinnostunut muovipullosta vaan hamuaa Adan takin olkapäätä.

"Aattelin aloittaa kohteen koskettamisella", sanon. "Voidaan treenata yhdessä jos haluut?"

Ada hymyilee ja nyökkää uudelleen.

Olen käynyt Adan kanssa läpi kaikki tulevien viikkojen tapahtumat: Blisin jalan kylmäyksen, karsinalevon, kahden viikon päässä häämöttävän ultraääniajan, sairaskengityksen, kontrolloidun liikutuksen joka alkaisi heti kun tilanne sen sallisi. Ada on ymmärtänyt ja halannut minua sanoen, että kaikki menisi varmasti hyvin. Yritän uskoa häntä.

Siinäkin tapauksessa, että kaikki menee hyvin tarkoittaa sitä, että seuraavan kerran saan jakaa aamukaurat terveesti liikkuvalle Blisille aikaisintaan ensi syksynä.

Ja Blisin tylsistynyt huokaus, kun se vaihtaa painoa jalalta toiselle ja alkaa hamuta olkapäätäni.

Puristan Blisin riimunnarua ja puren huultani. Aurinko lämmittää selkääni ikkunan läpikin, mikä tuntuu käsittämättömältä kun ottaa huomioon, että kello on puoli seitsemän ja on jo melkein syyskuu. Aurinko on kuin rauhoittava käsi, joka sanoo kaiken olevan kunnossa, vaikka siltä minusta ei juuri nyt tunnu.

Eläinlääkäri maiskauttaa huuliaan ja sammuttaa ultraäänilaitteen. Hänellä on tasaisen ruskea, pitkäksi kasvanut hapsutukka, josta tulee jostain syystä mieleen Pyry. Valkoinen takki roikkuu leveiltä harteilta kuin eläinlääkäri koko ajan haluaisi ravistaa sen pois, muttei aivan kehtaisi.

"Niin, sillä on hankositeen yläkiinnityskohdan vaurio etujalassa."

Säpsähdän. En pysy kärryillä siitä mitä tapahtuu -- mistä hän puhuu? -- ja sitten ymmärrän, pudistan päätäni ja suutun. Olen odottanut, että hän sanoisi jotakin sensuuntaista kuin ikävä niveltulehdus, mutta kyllä se siitä tai kinnerpatti, sellaisen saa hoidettua helposti. Tuijotan eläinlääkäriä, mutta hän ei peru sanojaan, katsoo vain takaisin kuin ei olisi tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin ojentaa lahjaksi diagnoosin, jota en halua Blisille saada. Suuttumus sulaa pois.

Hankosidevamma on asia jota ei odota kuulevansa noin vain, ilta-aurinkoisessa tutkimustilassa kyllästynyt nuori esteponi olkapäätään vasten nuokkuen. Ei eläinlääkäriltä, joka kyllä näyttää pahoittelevalta, mutta sellaisella epämääräisen kohteliaalla tavalla joka ei ehkä tule aivan hänen sydämestään. Ravistan päätäni.
"Miten paha?"

Eläinlääkäri alkaa riisua kumihanskojaan, heittää ne roskakoriin ja taputtaa Blisiä reippaasti vaaleakarvaiselle lautaselle. Läiskähdys tuntuu rikkovan jännitteen, jonka en huomannut laskeutuneen tutkimustilaan.
"26 prosentin vaurio", eläinlääkäri vastaa. Kurkkuani kuristaa.
"Varataan teille toinen aika kolmen viikon päähän ja katsotaan sitten tilannetta vielä paremmin. Saat laskun yhteydessä mukaan Blisin hoitosuunnitelman."

Jotenkin se, että hän kutsuu pientä urheaa poniani nimeltä, saa kyynelet nousemaan silmiini. Lasken katseeni Blisin harjaan. Eläinlääkäri epäröi, mutta ennen kuin hän kumartuu toisen kiinnitysketjun alta, taputtaa hän minua kömpelösti olkapäälle ja sanoo hieman aleksanterimaisella äänellä:
"Kyllä se siitä."
Sitten hän seisoo hetken juron näköisenä paikoillaan ja lähtee.

Seuraponiksi hevossairaalaan mukaan lähtenyt Pupu on loistavalla tuulella. Se on kiskonut kuskina olevan Lyytin parkkipaikan nurkkaan ja nyhtää kulottunutta ruohoa niin nopeasti, että luulisi sen olleen nälissään viikon. Kun talutan Blisin ulos heidän luokseen, Pupu nostaa päätään vihreät kuolatipat ryntäille tipahdellen ja hörisee sieraimet levällään. Bliss kiskoo ruohoapajalle Pupun viereen. Lyyti hymyilee ja avaa kysyvän näköisenä suunsa, mutta pudistan vain päätäni.

Pakkaamme hyväntuuliset hevoset vieri viereen autoon ja lähdemme ajamaan kohti Liekkijärveä. Aurinko on juuri laskemassa puunlatvojen taa. Lyyti kääntää radion päälle ja heittää hedelmäkarkkipussin syliini tallitakkinsa taskusta. Hetkeksi melkein ilahdun.
"Blisillä on 26 prosentin hankosidevaurio", sanon äkkiä. Hyvä olo häilyy ja katoaa.

Mutta kun Lyyti hidastaa autoa nostaakseen kämmenensä hartialleni, leimahtaa jossain juuri ja juuri huomattavissa oleva lohdun liekki.

Tänään minä ja Sisu olemme törmänneet toisiimme tallipihalla ja lähteneet yhdessä maastoon. Minulla on Bliss, enkä sen takia uskalla lähteä kauas (Susu ei ole osoittanut kaikista tasaisimman vetohevosen piirteitä), mutta ratsastamme rauhallista hyväntuulista vauhtia tallialuetta kiertävällä hiekkatiellä. On tuulinen mutta aurinkoinen päivä, eikä sen enempää Sisu kuin Bliskään säiky, vaikka lehdet kahisevat puissa kuin joku ravisuttaisi niiden varsia hyvin huomaamattomasti ja ystävällisesti. 

"Pidetäänkö Saagalle ja Lolalle läksiäiset", ehdotan. "Ne lähtee kai ens viikolla."

Silmäkulmastani näen, miten Sisu nyökkää. 

"Harmi että porukkaa lähtee", se sanoo. "Annakin."

Nojaan taaksepäin Blisin satulassa ja nostan katseeni kesänsiniselle taivaalle.

"Jep", hymähdän. "Mut onneks Liekkijärvi ei katoo koskaan mihinkään. Tänne pääsee aina takas."

Ratsastamme hetken aikaa hiljaa. Susu jää syömään ruohoa tienvarteen eikä Sisu estä sitä. Näpertelen juuri pientä takkua Blisin harjasta sään yltä, kun Sisun epäluuloinen ääni kuuluu takaani.

"Ontuuks se?"

Käännyn katsomaan Sisua olkani yli, en tajua mistä hän puhuu.

"Ontuuks Bliss", Sisu toistaa. Hän osoittaa toisella kädellään ponini etujalkoja, rypistää kulmiaan ja näyttää huolestuneelta. "Näytti ihan siltä ku se..."

Istun syvälle satulaan, yritän tunnustella. En tunne mitään.

"Se ontuu", Sisun ääni sanoo selkäni takaa.

Tarkastamme kaiken: kaviot, jalat, varusteet, jopa tienpätkän jota olemme kulkeneet nähdäksemme, mistä on kyse. Kumpikaan meistä ei löydä mitään. Blisin jalat ovat ehkä aavistuksen lämpimät, mutta sen paremmin nestettä kuin aristustakaan niissä ei tunnu. Bliss kääntelee uteliaana korviaan ja haistelee selkääni, kun kyykin sen kyljellä taivuttelemassa jalkaa sen mitä osaan. 

Talutan Blisin kotiin. Se seuraa hyväntuulisena, reippaana, päätään syliini seurallisesti tunkevana -- ja (nyt kun kiinnitän asiaan huomiota) mitä selkeimmin ja vastaansanomattomammin toista etujalkaansa ontuvana.

Tarhan portti narisee vähän ja tarhallinen poneja nostaa päänsä heinäkasoista. Melkein yhtä nopeasti huomio kuitenkin siirtyy takaisin Adasta ruokaan ja vain Bliss kokee huomion arvoiseksi kävellä Adan luo. Mutta Bliss tietääkin Adan taskuja usein täyttävistä porkkanan paloista. Ada hymyilee ponille ja rapsuttaa harjan juurta sujauttaessaan sille yhden herkuista. Muut ponit eivät huomaa.
"Voi Bliss" Ada naurahtaa ponin yrittäessä turpansa taskuun, jossa porkkanat asuvat.
"Sulle ei ole tänään enempää, Salma tulee sitten myöhemmin hoitaan sut".

Ada jatkaa kävelyä Bonnien luo Blisin seuratessa pienen välimatkan päässä. Ei Ada sitä myöntäisi sen paremmin Salmalle kuin Bonniellekaan, mutta kahdesta ponista Bliss on hänen suosikkinsa. Bonnie on kiva, mutta Adalla on vain paremmalla aaltopituudella Blisin kanssa. Hän on kuitenkin joutunut myöntämään itselleen kesän kuluessa, että on oikeastaan paremmalla aaltopituudella molempien Salman ponien kanssa kuin oman hevosensa kanssa. Eedi on vakuuttanut, että Ilvessuolla osataan etsiä hevoselle hyvä uusi omistaja ja Adakin uskoo niin. Ajatus Tontusta jonkun vieraan ratsuna välähtää Adan mielessä. Bonnie näyttää vähän tuohtuneelle, kun sen ruokailu keskeytetään, mutta se lähtee kuitenkin ystävällisesti Adan mukaan porkkanoilla lahjottuna. Bliss jää katsomaan kaksikon perään portille, mutta palaa pian syömään kylki kyljessä Hallan kanssa.

Bonnie liikehtii käytävällä vähän kyllästyneesti Adan jutellessa ponille hiljaa. Onneksi tamma ei ole kierinyt hiekassa vaan harjaaminen sujuu nopeasti. Kaviot putsatessa Ada liu'uttaa kättään jalkaa pitkin tottuneesti samalla kokeillen. Takajaloissa on vähän nestettä, mutta se on ihan tavallista etenkin kesän lämmössä ja sulaisi kyllä pois liikutuksen aikana. Karsinan satulatelineessä lepää tänään vain huopa ja loimivyö, poni on tarkoitus ratsastaa läpi vain kevyesti kisakauden tiimellyksessä. Bonnie pureskelee rauhakseen Adan sille salaa sujauttamaa porkkanapalaa, kun Ada kiristää loimivyön sen ympärille. Vaikka tuskin satulahuopa paljoa suojaisi, Adan kaikki tallivaatteet ovat valkoisten karvojen peitossa vaikka niitä kuinka pesisi.

Kentällä Bonnie on aktiivisesta liikunnasta huolimatta innokas. Sen pienet korvat osoittavat tötteröinä eteenpäin ja poni tuntuu ajoittain liikkuvan vietereillä. Ada hymyilee tammalle, tälläistä innokkuutta hän arvostaa hevosessa.
”No älä ny viitti”, Ada nauraa Bonnielle kun tamma yrittää ennenaikaisesti lähteä raviin. Kimo ponkaisee kimmoisaan raviin heti luvan saatuaan. Ada hikoilee kesäisessä säässä yhtä tahtia ponin kanssa. Bonnie joutuu välillä hillitsemään vauhtia, kun Ada lisää harjoitukseen pari pysähdystä. Poni viskelee päätään, mutta tottelee. Se innostuu lisäyksiä pyydettäessä, rikkoo laukalle. Ada huokaa, rentouttaa oman istuntansa ja yrittää uudelleen. Kimo pysyy ravilla, vaikka tahti tuntuukin kasvavan vähän turhan paljon.

Talliin palatessa ratsukko on kevyestä ratsastuksesta huolimatta hikinen ja Ada taluttaa Bonnien suoraan pesukarsinalle. Bliss on parkissa käytävällä vieressä, mutta Salmaa ei heti näy. Bonnie puistelee itseään kun Ada saa huovan pois.
”Moi Ada!” Ada kuulee Blissin takaa käynnistäessään hanan ja moikkaa takaisin Salmalle.
”Tää oli tosi hyvä tänää, kauheen pirtee”, hän kuvailee Bonnien päivän suoritusta ja kuulee Salman naurahtavan, sellainen Bonnie usein on.
”Tonttu nyt lähti tänään” Ada toteaa vielä Salmalle pestessään Bonnien kosteaa satulansijaa haalealla vedellä. Salma on hetken hiljaa.
”Uskon että teit ihan oikean päätöksen teille”, hän sitten toteaa.
” - jos sun tulee ikävä isoja hevosia, voit joskus lainata tota Agia.”
”Kiitti”, Ada hymyilee huuhtoessaan Bonnien jalat pölystä. Agi ei ole ihan Adan tyylinen hevonen, mutta Ada on onnellinen että sillä on niin hyvä ystävä kuin Salma.

Bonnie jää pureksimaan heiniä tarhaan kun Ada lähtee kotiin. Kotona Ilona on onnellinen nähdessään Adan, mutta myös vähän loukkaantunut ettei ole päässyt mukaan tallille.
”Keitin sulle teetä!” Kirin ääni kuuluu jostain keittiön suunnasta. Hän tietää Tontun lähdöstä, mutta varmaan aavistaa myös ettei Ada vielä halua puhua siitä.
”Kiitos!” Ada huutaa takaisin eteisestä päästyään, Ilonan hyöriessä jaloissa.

Luokka on iso, eikä minulla ole juurikaan odotuksia. Sen vuoksi yllätynkin kovasti, kun maneesista talvipakkaseen ratsastettuani näen prosentit: 66.511! Olen niin häkeltynyt, että vasta palkintojenjaossa ymmärrän meidän todella sijoittuneen kolmansiksi. Bliss pörisee ja kaartaa kaulaansa. Ruusuke poskihihnassa selvästi jännittää sitä vähän. Irrotan ruusukkeen melko pian maneesista päästyämme ja käyn kiinnittämässä sen Blisin karsinan oveen.

Puomiluokka ei mene yhtään niin hyvin. En ollut edes arvannut, että pikkuluokassa voisi tehdä niin paljon virheitä -- Bliss possuilee, peruuttaa esteiden väliin ja mieluummin pukittaa kuin hyppää. Poistumme kentältä 12 virhepisteen ja (sanalla sanoen) kammottavan ajan kanssa. Olemme luokan viimeisiä, ja jos olen ihan rehellinen, minua pikkuisen hävettää ja harmittaa.

Nyt tallipihalla kuitenkin kuhisee. Bliss näyttää sykeröt harjassaan melkein oikealta kisaratsulta, vaikka onkin vielä aika lihakseton ja tuijottelee muita hevosia korvat eri suuntiin sojottaen. On jo alkuiltapäivä. Puomiluokassa on yllättävän paljon vieraita osallistujia, Seppeleestä meitä on vain minä ja Vili. Sofia Kultasaari, joka osallistuu kahdella nuorella hevosella, nostaa minulle kohteliaasti kättään pihan toiselta laidalta.

Kotikisoissa on aina erikoinen tunnelma. En taida koskaan tottua siihen, että Seppeleen piha kuhisee ulkomailta tuttuja ratsukoita, ja että satulahuoneeseen mennessäni on vastassa tuntiratsastajien sijaan kymmenkunta groomia satula-arkkujen ja maahan levinneiden pintelien kanssa. Bliskin näyttää olevan hämillään. Radalla se kääntyy melkein piruetin huomatessaan ison, hienon mustanruunikon puoliverisen aidan toisella puolella, ja tämä ponin omakeksimä lisäke rataan kostautuu meille neljänä virhepisteenä. Sofia kiilaa edellemme molemmilla hevosillaan, mutta en ole kovinkaan pahoillani. Bliss saa paljon anteeksi iällään.

Kisapäivä on meidän osaltamme kevyt ja helppo. En jää tällä kertaa katsomaan 50 sentin rataa, vaan riisun Blisiltä satulan ja käyn sen kanssa verkkaisella maastolenkillä. Sartsu lähtee Perlellä mukaan. Iso ja pieni valkoinen hevonen kulkevat sopuisasti hiekkatien laitaa, ja ainakin minun sieluni lepää loppukesän kultaisessa illassa kaukana kaiuttimista ja paikasta toiseen juoksevista kisavieraista. Bliskin rentoutuu ja venyttää kaulaansa. Vasta nyt toden teolla ymmärrän, miten raskas päivä taisi olla sille, ja miten nuori se loppujen lopuksi vielä on.

Bliss sen sijaan oli innoissaan. Ratsastusluokassa oli kymmenkunta ratsukkoa, mikä riitti selvästi siihen, että Blisin moottori käynnistyi. Varsinainen ratamme meni vähän penkin alle, koska poni ei malttanut keskittyä suorittamiseen, vaan tuijotteli muiden hevosten perään ja yritti pyörähtää pois reitiltä. Hapsukujan läpi se ravasi niin nopeasti, että ehdin itse tuskin huomata missä menimme.

Kaiken kaikkiaan päivä oli kuitenkin hauska. Mielialaani varjosti hieman se, että Agi kieltäytyi kulkemasta, kun kannoin kädessäni seivästä ja melkein nousi pystyyn, kun ratsastin sen banketille. Bliss vaikutti kuitenkin hyväntuuliselta ja innostuneelta. Kotimatkalla mietin, että kaiken järjen mukaan minun olisi pian tehtävä päätös, mitä tekisin suurelle herkkäluontoiselle estehevoselleni, joka ei selvästikään halunnut olla estehevonen.

Minun oli pitänyt jo pidempään irtohypyttää Blisiä saadakseni jonkinlainen tuntuma sen hyppykapasiteetista. Raahasin tallilla olleen Pyryn kanssa estekujan valmiiksi ja päästin Blisin irti maneesin keskellä. Se seisoi korvat hörössä keskihalkaisijalla ja pärskähteli, ennen kuin lähti liitelevässä ravissa kiertämään uraa.

Puomit kohosivat ja kohosivat. Kun viimein hilasin ylimmän puomin 125 senttiin, jopa maneesin laidalla siivoillut Pyry pysähtyi katsomaan. Bliss leiskautti esteen yli kevyesti, kuin olisi ollut siipiään vasta verryttelevä lintu.

Minä ja Pyry vaihdoimme katseen. En voinut estää vatsanpohjassani tuntuvaa lämmintä lehahdusta. Tätä olin toivonut - ponia, jonka kanssa voisin jatkaa sitä, minkä Bonnien kanssa olin aloittanut.

Ainoa ikävä sattumus oli, että vaaleanpunaiseksi maalattu apupuomi, jonka avulla olin Blisin kanssa harjoitellut lähestymisiä (puomi oli muita paksumpi ja siksi erottui maneesin hiekasta hyvin), lojui katkenneena estevarastossa. Kuka ihme sen oli katkaissut, ja miten, mietin taluttaessani poniani talliin…

Ehdin kuin ehdinkin ratsastaa Blisin ennen kuin maneesi suljettiin luokkavalmisteluja varten. Bliss oli pirteä ja näytti syötävän söpöltä lohenpunaisessa satulahuovassaan. Blisin harja oli niin kuriton ja lyhyt etten ollut letittänyt sitä, mutta hännän olin palmikoinut. Poni tarkasteli kiinnostuneena Akkaa ja paria vierasta hevosta, jotka lähestyivät juuri tallin suunnalta. Krista näytti valtavan pätevältä tummansinisessä kisatakissa poninsa vierellä seistessään.

Helpossa C:ssä oli kahdeksan ratsukkoa. Minua alkoi jännittää kovasti kun yleisö alkoi valua maneesin katsomoon. Vaikka kyseessä oli tallikisat, oli väkeä saapunut yllättävän paljon. Olin yllättynyt siitä, kuinka iso osa hoitajistakin oli paikalla, vaikka kello oli hädin tuskin kymmentä. Gia vilkutti minulle ohimennessään ja näytti peukkua. 

Starttasimme Sisun ja Susun jälkeen. Maneesin tyhjässä päädyssä lämmitellessäni en voinut hyvällä tahdollakaan väittää olevani täysin rauhallinen. Vaikka Bliss tuntui hyvältä ja ohjelma oli helppo, minua huoletti miten ponin hermot kestäisivät kisatunnelman. Olisin luottanut siihen huomattavasti enemmän jos kyseessä olisi ollut puomiluokka, mutta kouluohjelma - en ollut aivan varma malttaisiko Bliss suorittaa niin siististi kuin olisi tarpeen.

Loppujen lopuksi kävi kuten olin arvellut: Bliss kyllä viihtyi radalla oikein hyvin, mutta kovin siistiä ohjelmasta ei tullut. Ravi oli vähällä muuttua laukaksi ja useampi kaarre venyi niin pitkäksi, että pelkäsin Blisin jo hyppäävän kouluaitojen yli. Minusta tuntui, että tuomaripöydän takana ymmärrettiin nuorta hevosta ja pyöristettiin joitakin prosentteja vähän parempaan suuntaan, mutta siitä huolimatta olimme toiseksi viimeisiä.

Se ei minua tosin juurikaan haitannut, olivathan nämä ensimmäiset koulukisamme. Kristan puolesta minua tosin harmitti, hän kun oli ratsastanut valtavan hienosti ja olisi mielestäni ansainnut paremmat prosentit. Sisu ja Saaga sen sijaan olivat selvästi tyytyväisiä tulokseensa. Koska kukaan meistä ei startannut helpossa B:ssä, kävimme nopeasti taluttelemassa hevosia syksyisessä metsässä ennen kuin veimme ne takaisin talliin. Sisu ja Saaga kiiruhtivat katsomaan luokkaa, mutta minä vietin vielä hetken Blisin kanssa taputellen sen kaulaa ja kyhnyttäen lämmintä harjamartoa. 

Taluttaessani innokkaan Blisin punaisessa loimessaan tarhaan näin selvästi, että se todellakin oli vielä nuori hömelö hevosenalku - vielä kaukana kilparatsusta.

Tallin sivuovi heilahti auki, ja kirjava hevonen punapään taluttamana ilmestyi pihamaalle. Syvään hengittäen keräsin ajatukseni ja kävelin satulavyötä kiristävän ratsastajan luo.
”Sori, tiiätkö mistä mä löytäisin Salman?”. Vähän hätkähtän punapää vastaa mulle,
”Se oli just harjaamassa Blissiä, tosta ovesta vaan sisään mistä me tultiin. Sä oot varmaan se sen hoitajaehdokas?”
”Joo, oon. Kiitti”. Nykäisen juuri sulkeutuneen oven auki ja mua tuijottaa melkolailla lähietäisyydeltä mitä suloisin tötterökorvainen kimoponi. Yksin keskellä käytävää tönöttövä poni katselee mua pää vähän kallellaan, kuin miettisi kuka mä olen ja mitä teen siellä. Mä kävelen sen luo ja tarjoan käteni ponin tutkittavaksi. Se tökkäisee mun kättä, ja mä rapsutan sen päätä.

”Moi, sä olet varmaan Ada?”, satulaa kantava varmaan-Salma hymyilee mulle ja mä nyökkään.
”Joo, ja sä oot varmaan Salma?” Varmasti-Salma nyökkää ja jatkaa rapsuttamaan ponia.
”Sä ootkin näköjään jo löytänyt Blissin. Bonnie, se sen emä, on tossa karsinassa. Mä ajattelin, että saisit tutustua tänään enemmän siihen, ja käydään kentällä ratsastamassa nää yhdessä. Nään vähän miten sulla menee Bonnien kanssa, niin pääset myöhemmin tekeen enemmän Blissinkin kanssa jos päätät tulla mille groomiksi”. Mä nyökkäilen Salman selostukselle ja katselen tyttärensä kanssa ihan yhtä söpön Bonnien tapitusta sen karsinasta.

Bonnie on vähän lastaan kovaluontoisemman oloinen. Se näyttää mulle vähän hapanta naamaa harjatessa, mutta toisaalta ilme taitaa olla vain kuori, koska aina Salman lähestyessä ponin ilme muuttuu pehmeäksi ja korvat kääntyvät tötteröiksi. Salma rapsuttelee sen poneja ja antaa niille pieniä paloja porkkanaa samalla, kun me satuloidaan kimot ja valmistaudutaan kentälle lähtöön. Mä huomaan Salman tarkkailevan mua, kuten kunnollisen hevosenomistajan kuuluukin, mutta isoin osa mun jännityksestä on jo sulanut pois Salman kertoillessa sen poneista ja ponien ollessa yksinkertaisesti ihania. Mun lapsuuden vahva ponirakkaus, jonka mä Tontun suurissa askeissa olen jo ehtinyt unohtaa, herää uudelleen henkiin kun Bliss tuijottaa mua uteliailla silmillään ja Bonniekin vaikuttaa vähemmän epäluuloiselle jo, kun sen riimu kolahtaa vasten lattiaa käytäväketjun mukana. Ehkä mä olen taantumassa ponitytöksi.

Kiristän varakypärän löystyneen leukahihnan ja Bonnien satulavyön. Salma istuu jo Blissin satulassa, kun mä istun Bonnien selkään. Sen askel on lyhyt ja kyyt tuntuu pehmeältä verrattuna mun honkkeliin puoliveriseen. Poni on kuitenkin täynnä energiaa, enkä voi olla hymyilemättä vähän myöhemmin, kun se siirtyy pehmästi raviin. Keventäessäni vieraalta tuntuvassa nopeassa rytmissä huomaan Salman taas tarkkailevan meitä Blissin selästä. Nuorempi ponikin tarkkailee emäänsä kiinteästi.

Meidän ratsastus viileässä melkein kevätillassa on mukava, vaikka Bonnie innostuukin laukassa vähän liikaa. Kun mä lähden tallilta tunti ratsastuksen jälkeen, mulla on Liekkijärvellä oma hevonen, kaksi hoitoponia, koti ja työ. Ikävä Eiteään kutkuttaa kuitenkin vielä mielessä, mutta mä tungen sen tunteen jonnekin muualle mun pään sekamelskan alle ja rymistelen meidän kämppiskämpän keittiöön suoraan ulkoa löytääkseni Kirin tuijottamasta sen leipää.
”Mä kävin katsoon niitä Salman poneja, tosi kivoja. Haluutko teetä, mä teen itselleni?” Jostain käsittämättömästä syystä se katsoo mua kuin aaveen nähnyt.
”En mä, kiitti”. Käännän selkäni kämppikseni oudolle ilmeelle ja vedän esiin muumimukini, on se kumma kun ei tee kelpaa.

Meidän ryhmäämme kuului vain kaksi ratsukkoa, meidän lisäksemme pieni Jojo-ruuna ja sen ratsastaja Lynette. Mitä luksusta! Ryhmä oli alun perin suunnattu lapsille, mutta silti minusta tuntui, että olimme Blisin kanssa juuri oikeassa paikassa. Aamupäivän olimme saaneet tutustua temppuratsastukseen ilman hevosia (oli ollut hauskaa päästä hyppimään trampoliineilla ja tekemään huteria voltteja volttimontun pehmokuutioiden sekaan), mutta jo yhden tunnin huhkiminen Blisin kapeassa selässä sai hien nousemaan sekä minun että nuoren ponini iholle.

Blisin oli vaikea ymmärtää, miksi en istunut sen satulassa kuten ratsastajien kuuluu. Koko päivän sen ilme kuvasti mitä suurinta hämmennystä ja epäluuloa, aivan kuin se olisi odottanut minun hetkenä minä hyvänsä tarraavan sitä korvista ja tanssivan lambadaa. Yhdessä vaiheessa, kun Jojon ratsastaja Lynette potkaisi saappaansa kovaäänisesti vikellysvyön kahvaan, Bliss katsoi parhaaksi reagoida tilanteeseen nousemalla takajaloilleen. Mitenkään erityisen dramaattinen tapaus ei kuitenkaan ollut kyseessä, sillä pyörähdettyään takajalkojensa ympäri (kuin suurenkin luokan sirkushevonen) se laskeutui ja jatkoi hämmästynyttä pyörittelen-korvia-ja-tuijottelen-ympäriinsä -esitystään. Minua vain nauratti.

Päivä oli loppujen lopuksi valtavan hauska. Bliss rentoutui treenin aikana jonkin verran - ei se missään vaiheessa varsinaisesti tyyni ollut, mutta vaikutti ymmärtävän selässä voimistelun idean ja (jos ei nyt pitävän siitä, niin ainakin) hyväksyvän sen.

Kaiken lisäksi sain kotiin viemiseksi kokonaisen galleriallisen kuvia, joissa oli kaunis ponini ja minä joko kyykistymässä tai pyllistelemässä sen selässä. Odotin niiden keräävän tallin oleskeluhuoneessa suurta suosiota.

Saavuimme jo torstaina, joten Bliss ehti kotiutua yhden yön ennen varsinaisten valmennusten alkua. Oli ihanaa olla Lapissa ja seistä tykkylumisten kuusien alla kuuntelemassa, miten hiljainen metsä oli. Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan - mikä olikin tarpeen, sellaiseen höykytykseen viikonlopun aikana päätyisimme.

Olin huippuvalmentajista innostuneena ilmoittanut Blisin sekä koulu- että estevalmennuksiin. Käytännössä olin työntänyt ponin kaikkeen, mihin vain pystyin. Niinpä me jo kukonlaulun aikaan lämmittelimme maneesin edustalla odottamassa, että villavaatteisiin pukeutunut tallityttö ilmoittaisi meidän vuoromme tulleen. Olin päättänyt aloittaa viikonlopun kouluvalmennuksella, jotta saisin poniin ryhtiä. Käytännössä estevalmennuksemmekinhan olivat melkein sileällä ratsastusta: jos pääsisin hyppäämään kahden kavaletin yli tänä viikonloppuna, olisin tyytyväinen.

Ensimmäinen valmentajamme oli tuimanoloinen Peter Wellington, jota Luojan kiitos en ennalta tuntenut niin hyvin - hän oli koulupuolen grand old man. Ratsastin sievistelevän Blisin saksalaisvalmentajan eteen ja yritin hioa siitä salaa irti irtonaisempaa askelta jo alkukäynneissä. Wellington kuitenkin avasi suunsa ennen kuin olin päässyt maneesia kolmeakaan kertaa ympäri.

"What is this? Are we in a circus? Thought this was a part in a clown show."

Käännyin katsomaan häntä häkeltyneenä. Olinko todella kuullut oikein? Wellington harppoi lähemmäs suu turhautuneeksi viivaksi vetäytyneenä.

"It is above the bit. Why? You don't know how to ride it?"

Suustani pääsi ällistynyt ääni ja jouduin nielaisemaan, ennen kuin sain ääneni taas toimimaan.

"She's four years old. She doesn't really know how to be on the bit. Yet", vastasin.

Peter Wellingtonin turhautunut huokaus kuului varmasti Rovaniemelle asti. Hän työnsi kätensä talvitakkinsa taskuihin ja kohautti olkiaan kuin olisi halunnut sanoa valitettavaa.

"It should've been trained under saddle before coming here."

Silloin minä suutuin niin, että yllätin itse itsenikin. En usko, että olisin sanonut mitään, jos olisin ollut viittä vuotta nuorempi - tai jos en olisi kerryttänyt panssaria tallinomistajana - tai ehken myöskään silloin, jos kyseessä olisi ollut olympiatason estevalmentaja. Nyt kuitenkin pysäytin allani sipsuttelevan Blisin Peter Wellingtonin viereen.

"She is trained under saddle and I've payed to be coached. I want you to help with the tempo. Would be great if you can do your job."

Ja kyllä Peter opettikin tahdista, heti kun oli saanut yhteen puristetut huulensa irrotettua toisistaan. Minulla oli yhtä aikaa sekä kuuma että kylmä koko valmennuksen ajan. Mistään mitään tietämätön Bliss liihotteli allani, välillä hyvässä tahdissa, välillä yhtä sekasortoisesti kuin sydämeni sillä hetkellä, kun olin sanonut Peter Wellingtonille vastaan.

Perjantai-iltana lähdimme poniporukan kanssa maastoon. En olisi ikimaailmassa uskaltanut lähteä Blisillä yksin lumisten kuusten väliin, mutta poneja oli paljon ja tulimme ratsastajien kesken hyvin toimeen. Loppujen lopuksi meitä oli yhteensä seitsemän: Blisin oli hyvä kulkea Lotta-haflingerin ja Antto-nyffin turvallisessa huomassa. Churro-ori ja ihana, suklaakaramellin värinen Baby olisivat kai ottaneet mielellään hankilaukat, mutta pidimme tahdin rauhallisena, jotta perääpitävä Oldi-shettis pysyi mukana. Bliss, joka tuntui olevan parhaimmassa sydänsärkyiässään, ihastui kenttäponi Limeen ja hirnui sen perään vielä sittenkin, kun oli saanut tallissa iltaheinät eteensä.

Lauantaiaamuna minua suorastaan hirvitti odotellessani valmennuksen alkua. Nyt alkoi tuntua siltä, että olin ollut hirviömäinen Peter Wellington -raukkaa kohtaan. Kaiken lisäksi olimme saaneet kouluvalmennusten kohdalle raksin ruutuun ja siirtyisimme nyt rataesteiden maailmaan - tai, meidän tapauksessamme, maahan kaivettujen puomien. Olin (tietysti) tuttu Leon Kaiserin nimen kanssa ja suoraan sanottuna pelkäsin, että hänkin pitäisi Blisiä liian raakileena tällaiseen valmennukseen.

Leon ehti tuskin kuitenkaan vilkaista Blisiä, kun hänen kommenttinsa jo kuului:

"Tää on hyvä, rotuisekseen."

Siinä hänen roomalaiskiharoidensa edessä olin aivan valmis pyörtymään ja kellahtamaan Blisin kyljeltä alas. Olin Bonnien kanssa niin tottunut kuulemaan rotuisekseen-liitteen, että käytännössä ohitin sen kokonaan: Bliss, minun pieni mitään vielä osaamaton Blisini, oli Leonin mielestä hyvä!

Leonin valmennus sujui hyvin. Ratsastin pääasiassa puomeja puomien perään, ja minusta alkoi tuntua, että loppuvalmennuksesta Blisin pää oli jo niin pyörällä, että poni pian sotkeutuisi jalkoihinsa. Jotenkin kummallisesti se kuitenkin toimi hetki hetkeltä paremmmin. Toki se ennakoi valtavasti (ja osui ennakoinneissaan monta kertaa hutiin), mutta kun se malttoi kuunnella, sujuivat yhtä lailla lähestymiset kuin puomien keskeltä ja siististi. Jouduin piilottelemaan valtavaa hymyäni kiittäessäni valmennuksen jälkeen Leonia.

Jos eilen oli ollut ponimaastopäivä, tänään oli selvää, etten jaksaisi enää nousta selkään. Jalkani olivat niin hyytelöä, että kykenin juuri ja juuri kävelyseuraksi, kun Seppeleessä aiemmin valmentautunut Aaron lähti taluttelemaan Henki-hannoveriaan. Sekä Henki että Aaron olivat jollain tavalla kypsempiä ja tasaisempia kuin viimeksi nähdessämme. Oli hauskaa kuljeskella äänettömässä metsässä ja jutella rauhakseltaan samalla, kun Henki pysähteli välillä kuopsuttamaan lunta polulta tai hamuilemaan kuivia puunoksia.

Sunnuntain valmennus jännitti minua vielä enemmän kuin lauantai. Olin totta kai kuullut Caroline Brooksista, mutten olisi koskaan uskonut, että ratsastaisin joskus hänen edessään - etenkään nelivuotiaalla ratsuponilla! Minua pelotti, että saisin kuulla Brooksinkin suusta kuittailua ponilla ratsastamisesta. Sen sijaan hän sanoikin, kesken eiliseltä jatkuneen puomiharjoittelun:

"It's so young and I know you know it too. Can't really say anything about it. Let's just put some obstacles and make you two jump. We need some fun here."

Niin minä pääsin kuin pääsinkin hyppäämään sinä viikonloppuna. Caroline Brooksin avustajan kokoamat esteet olivat kuin nukkekodista, sellaisia pieniä ristikoita, joiden yli tiesin Blisin hyppäävän vaikka unissaan. Lähestymiset onnistuivat niin ravissa kuin laukassa, ja jotenkin Brooks onnistui luomaan tunnelman, jonka jäljiltä huomasin itse ehdottavani pienen sarjan ratsastamista.

Joulukuisena aamupäivänä nelivuotias Bliss sitten hyppäsikin kaksi punavalkoista ristikkoa peräkkäin Caroline Brooksin katsellessa maneesin keskeltä. Vaikutti siltä, että hän sai kuin saikin sitä hupia, mitä oli kaivannut.

Tyytyväinen ratsastaja oli simahtaa heti valmennuksen jälkeen - oli onni, ettei minun tarvinnut ajaa kotiin. Sekä minä että Bliss nuokuimme koko kotimatkan. Luultavasti me molemmat näimme painajaisia Peter Wellingtonin suupielirypyistä ja kauniita unia Caroline Brooksin punaisista ristikoista.

Leiriä vetävät Rosa ja Eve ottivat onneksi tilanteen haltuunsa, kun vasta riisuin kuljetusloimea Blisin selästä. Nopean esittelykierroksen jälkeen he näyttivät meille hevosten karsinapaikat ja marssittivat meidät tilusten läpi. Bliss jäi karsinaansa heinäkasan eteen vähän orvon näköisenä. Sydäntäni riipaisi. Siellä pieni ponini nyt seisoi, ensi kertaa vieraassa karsinassa ilman tuttua seuraa!

Alkuillan maastolenkin meille veti Elise, jonka ihana Ragnvald-vuonis tuntui saavan yhtä lailla kaksi- kuin nelijalkaistenkin sydämet sulamaan. Ainakin Bliss näytti siltä, että kierisi vaikka päällään saadakseen vanhemman orin huomion. Minua jännitti lähteä vieraassa seurassa vieraaseen maastoon heti ensimmäisenä iltana, vaikka sää oli mitä täydellisin ja isoin osa nuorista hevosista vaikutti suhteellisen rennolta. Kaikeksi onneksi meidän paikkamme oli ihanan Theeta-knabin takana. Lunkisti ottavan pilkkutamman sisällä taisi olla 30-vuotiaan maastomopon sielu, niin tyynesti se kipsutteli Nurmakosken mäkiä ylös ja alas.

Bliss toimi maastossa kuten vasta ratsukoulutettava hevonen toimii. Minkäänlaisesta muodosta ei voinut puhua, mutta suunta oli eteenpäin ja vastaaminen apuihin vähintään kohtuullista. Poni ajatteli kai olevansa osa possujunaa, sillä pääasiassa se kuunteli edessä olevaa Theetaa. Tärkeintä toki oli, että sille jäi ensimmäisestä vieraassa maastossa köpöttelystä positiivinen mielikuva.

Illalla paistoimme vaahtokarkkeja ja lepuutimme nuorten hevosten kanssa ahertamisesta väsyneitä hermojamme.

LAUANTAI
Aamutallin ja -palan jälkeen suuntasimme kentälle maastakäsittelytuntia varten. Sää oli jälleen loistava - aurinko paistoi, mutta pieni tuulenviri puhalsi leudosti kentän yli. Maastakäsittely oli aina ollut minun ja Blisin vahvuus. Isossa ratsastuskoulussa asuminen oli kai opettanut sen hyväksi kuuntelijaksi: vaihtuvien käsittelijöiden vuoksi ihmisrakas ponini osasi korjata jo nyt sinne päin -apuja ja tarjota toivotunlaista käytöstä. Nytkin sain olla siitä ylpeä. Marin komea Jatsi-ori toki herätti Blisissä tammamaista keikistelynhalua, mutta käsiteltävyys parani huomattavasti, kun siirryimme seuraavaa harjoitetta varten kentän toiselle puolelle. Eihän nuorelta hevoselta voinut tietenkään vaatia täydellistä paineen alla työskentelyä.

Lounaan jälkeen oli ratsastustunnin aika. Varsinainen koulutreeni oli jännittänyt minua etukäteen: oli pakko myöntää, ettei Bliss kantanut vielä itseään erityisen hyvin. Se ymmärsi kyllä apuja, mutta siinä missä maastakäsin se teki hyviä tulkintoja ja toimi hienosti, selässä nopeus ei ollutkaan valttia. Monta kertaa annoin pohkeita vain huomatakseni, että Bliss arveli minun tarkoittavan peruuttamista, meni sekaisin jaloissaan, kääntyi keskihalkaisijalle ja nosti laukan unohtaessaan, missä pohje olikaan ollut.

Alkutunti menikin meidän osaltamme sählätessä. Ihailin salaa Cessin upeaa Käpy-puoliveristä ja sitä, miten helposti hän sai nuoren hevosen toimimaan myös vieraassa paikassa. Blisillä oli vaikeuksia vuoron perään uralla pysymisessä, apujen kuuntelussa ja ohjastuntuman sietämisessä, ja sen jälkeen ajattelematon kärpänen vielä laskeutui tamman harmaalle kaulalle lepuuttamaan siipiään. Vasta tunnin loppupuolella Bliss alkoi rentoutua ja suostui yhteistyöhön kanssani. Siinä vaiheessa hiki virtasi jo pitkin selkääni niin, että paita oli luultavasti liimautunut ihooni loppukesäksi.

En onneksi ollut ainoa hikoilija. Tunnin jälkeen minä, Naella ja Heta painuimme suoraan kentältä uittamaan hevosiamme. Bliss ei halunnut mennä veteen vuohisia syvemmälle, mutta kahlaili mielellään vesirajassa. Minä istuin sen selässä ilman satulaa katsellen, miten musta Roope kauhoi vettä niin, että pärskeet kimalsivat monen metrin korkeudessa. Valtavan sievä Viena oli juurruttanut karvaiset jalkansa varjoon metsänrajassa ja katseli (ilmeisesti tilanteeseen hyvin tyytyväisenä), miten Heta ui pitkiä rintavetoja järvenselällä.

Illalla, pizzapöydän ääressä, minua harmitti kovasti, että viikonloppuleiri päättyisi jo huomenna.

SUNNUNTAI
Leirikisat taisivat jännittää meistä kaikkia, vaikka koko viikonlopun ajan oli ollut selvää, että kaikkien hevoset olivat vielä raakileita. Ainakin minun vatsanpohjassani oli keollinen muurahaisia, kun letitimme Lotan kanssa hevostemme harjoja tallin ulkopuolella. Jyhkeänmusta Lada oli vaikuttava näky siisteissä kisanutturoissaan. Blisin ohueen harjaankin sain väkerrettyä pikkuruiset sykeröt.

Tämä oli tavallaan minun ja Blisin ensimmäinen kisasuoritus, mietin, kun ratsastin puomiradalle. Meitä ennen suorittanut Eemil oli tehnyt tyynen suorituksen hömelöllä Remulla, jonka utelias luonne oli sulattanut sydämeni jo perjantai-iltapäivänä. Jännitystäni nieleskellen kannustin Blisin raviin ja ohjasin sen puomeille. Nehän olivat vain maassa lojuvia puunpalasia - mutta ensimmäinen kerta oli aina ensimmäinen kerta!

Leirikisojen jälkeen ehdimme vielä kokoontua tallin eteen ottamaan aurinkoa ja lehteilemään kisoista saamiamme leikkimielisiä palautteita. Olin ylpeä Blisin kehityksestä viikonlopun mittaan. Tärkein oli saavutettu: poni oli sopeutunut hyvin vieraaseen talliin ja toiminut tuntemattomien hevosten seurassa jopa melkein rennosti. Enää se ei ollut näyttänyt karsinassaankaan niin raasulta, vaan odotti minua tänä aamuna samalla ruokaa-tänne -kolinalla kuin kotona Seppeleessä.

Lastasimme hevoset samaan aikaan Ahvenanmaalle suuntaavan Violan kanssa.

En ollut tiennyt, että hevosen ratsuttaminen saattoi olla niin rankkaa. Oli marraskuinen iltapäivä, tunnit alkaisivat hetken kuluttua, maneesin peilit lähestulkoon höyrysivät ja minä kuplin ohuen talvitakkini alla. En ollut edes pukenut villapaitaa ylleni! Siitä huolimatta hiki valui noroina kypärän alta niskaan ja sieltä kuumankylminä puroina selkärangan kuoppaan. Bliss pörisi ja kauhoi allani, ei ymmärtänyt mihin pyrin vaan kuumui niin, että harmahtava karva oli ryntäiltä lähestulkoon mustaa.

Koko viime viikon olin yrittänyt saada ponin ymmärtämään jotain tahdinmuutosten hienouksista, mutta sen päässä tuntui olevan blokki, joka esti korkea-askelisten kouluhevosten maailmasta lainattua viestiä asettumasta viiripäiseen ratsuuni. Aika ajoin se potkaisi takajalat taakseen kuin ilmoittaakseen, ettei ymmärtänyt lainkaan, mitä tahdoin - muun ajan se sahasi kummallisessa l-kirjaimen muotoisessa kaaressa pää täysin vinossa. Takajalat potkivat kuin pienen laivan perämoottori, etujalkansa Bliss taas tuntui työntäneen sammiolliseen erityisen tahmaista melassileikettä. Ja minä hikoilin.

Luultavasti oli koko illan pelastus, että maneesin ovi kävi. Bliss sai syyn säpsähtää (ja karata allani ravinsekaiseen laukkaan, jonka sain hillittyä vasta seuraavalla pitkällä sivulla) ja kulki sitten kuin sattumalta monta jumalaista askelta siistissä lisätyssä ravissa. Sen korvat olivat kääntyneet kohti Charlien pilkukasta olemusta ja kahta hahmoa, jotka olivat luikahtaneet hevosen sivulla maneesiin.

Alviinan tunnistin heti, tietysti (minusta tuntui, että koko tallille oli syntynyt jonkinlainen alviinantenni, joka aisti sekä Alviinan läheisyyttä että mielentilaa). Hänen vierellään oleva hahmo oli vieras.

"Ai tää onkin varattu", Alviina sanoi omituisen kimeällä äänellä, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä hänen todellisen äänenvärinsä kanssa. "Me vaan tultiin Olgan kanssa liikuttaan toi kopukka."

Hidastin Blisin käyntiin.

"Kyllä te tänne mahdutte", sanoin pyöräyttäen samalla olkapäitäni niin, että hiostunut paita irtosi ihostani ja maiskahti jääkylmänä takaisin.

Alviina kohautti olkiaan ja viittoi toista hahmoa taluttamaan Charlien sisään.

"Mee sä vaan eka", hän sanoi seuralaiselleen ja kääntyi sitten harppoakseen katsomoon. Istuttuaan ensimmäiselle riville hän risti niin kätensä kuin jalkansa ja jäi nököttämään paikallaan kuin kypäräpäinen punatulkku.

Alviinan seuralainen vilkaisi minua kulmiensa alta samalla, kun pysäytti Charlien keskihalkaisijalle. Hymyilin hänelle.

"Alviina on varmasti kiitollinen, kun joku muu hyppää välillä Charlien selkään", sanoin.

"Olga on Charlien vuokraaja." Alviinan ääni kuului selkäni takaa jostain katsomon syleilystä. "Jos ette oo ennen nähneet siis."

"Mä oon Salma", sanoin.

"Joo, mä tiedän." Olgan ääni oli matalampi, kuin olin osannut odottaa. "Sähän oot se tallinomistaja. Tai..."

Hän vilkaisi Alviinaa sen näköisenä, että ymmärsin aiheesta keskustellun kahden kesken. Hänen selväpiirteisille kasvoilleen lehahti vieno puna.

"Entinen tallinomistaja", jatkoin Olgan puolesta. Kylmänkuuma, hikinen tunne tuntui siirtyneen iholtani jonnekin sisuskalujen väliin kuten aina, kun Se Aihe tuli puheeksi.

Alviina nauroi kireästi selkäni takana kuin joku olisi sanonut jotakin hauskaa enkä voinut olla ajattelematta, etten ollut koskaan nähnyt häntä yhtä hermostuneena.

Puolta tuntia myöhemmin talutin enkkuviltin alla leluponilta näyttävää Blisiä talliin läpi hyisen tallipihan. Bliss oli keskittynyt keimailemaan Charlielle, eikä treenaamisesta ollut tullut enää mitään, joten olin keskittynyt perusteiden perusteisiin ja antanut ponin lopulta vain kulkea allani rentoa ravia kierros kierroksen perään. Ehkä Blisin lapsenomainen flirtti oli vaivaannuttanut Alviinaa, sillä hän oli puhua pajattanut koko puolituntisen tallin pikkujouluista antamatta niin minulle kuin Olgallekaan puheenvuoroa. Pari kertaa katseemme olivat kohdanneet, mutta joko Olga oli loistava kivikasvo tai sitten hänelle sopi vallan mainiosti, että hänen vuokrahevosensa omistaja piti intohimoista monologia itselleen, kun hän ratsasti.

Tallin kulmalla meitä vastaan asteli vieras mies mukanaan Laila. Kaikki me neljä hätkähdimme. Vanha tamma pysähtyi, kohotti päätään ja levitti siromuotoisia sieraimiaan näyttäen järisyttävän kauniilta kellertävissä ulkovaloissa. Mies painoi kätensä rauhoittavasti Lailan harjamartoon ja hengähti samalla:

"Anteeksi! Mä en tajunnu, että sieltä vois tulla joku."

"Ei se mitään!" Kietaisin käteni Blisin kaulan ympärille estääkseni sitä tunkeutumasta Lailan kylkeen. Nuoren hevosen korvat olivat kääntyneet tanaan ja se steppasi etujaloillaan. "Ootko sä uusi hoitaja?"

"Joo, Lasse."

"Mä oon Salma", vastasin.

Lasse nyökkäsi tavalla, josta en osannut päätellä tunnistiko hän minua entiseksi tallinomistajaksi vai ei. Hän vilkaisi Blisiä ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta hetken kuluttua napsautti leukansa kiinni ja veti suupieliään ujoon hymyyn.

"Haluutko tulla yläkertaan kaakaolle?" Kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. "Olis kiva tutustua."

Onneksi olin jo ehtinyt liikuttaa sekä Bonnien että Agin. Bliss jäi tyytyväisenä karsinaansa heinäannoksen eteen, eikä kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota, kun harjattuani tamman heitin sen selkään fleeceloimen ja hypin portaat yläkertaan. Bonnie nosti laiskasti päätään ohittaessani sen (se oli ollut estetreenissä ihana, aivan ihana). Loin nopean ajatuksen Agiin, joka luultavasti palautui päivän koulutreenistä aittakarsinassaan Gekon hellässä huomassa. Agin ajatteleminen sai tutun hellyyden- ja surunsekaisen kouraisun tuntumaan vatsanpohjassani. En tiennyt, mitä tehdä sen kanssa, en vieläkään.

Lasse odotteli jo, hän nojaili oleskeluhuoneen oveen ja vilkaisi minua ujosti hiustensa takaa, kun kopistelin portaat ylös.

"Siellä ei varmaan oo ketään", sanoin potkiessani kenkiä jaloistani."

"Mistä tiiät?"

Virnistin.

"Me oltais kyllä kuultu se jo."

Kaakao keittyi nopeasti. Joku (kenties Cella) oli jättänyt jääkaappiin metallisen spraykermavaahtopurkin. Lasse istui minua vastapäätä tupapöydän ääreen ja veti toisen jalkansa penkille.

"Sä oot vissiin pitkään käynyt täällä", hän kysyi hörpättyään kermavaahdon kaakaon päältä.

"Joo", laskin nopeasti mielessäni", yhdeksän vuotta."

Lasse kohotti kulmiaan ja naurahti.

"Oho. Mä odotin, että jo joku kolme vuotta olis pitkä aika."

Laskin hymähtäen katseeni kaakaokuppiini.

"Tästä on tullu vähän niinku koti."

Olimme jälleen hetken hiljaa. Lasse hörppi kaakaotaan ja katseli ympäri oleskeluhuonetta sillä tavalla, jolla kaikki juuri Seppeleessä aloittaneet katsoivat: silmillä, jotka näkivät vuosien kerrokset kirkkaammin kuin me, jotka olimme olleet rakentamassa niitä kerroksia. Lopulta hän kysyi:

"Sulla on siis kisaponeja vai?"

Jotakin hän siis tiesi minusta. Nyökkäsin.

"Kaksi ponia ja hevonen. Tai sillä mä en juurikaan kisaa. Enkä ratsasta. Edith on melkein kokonaan siitä vastuussa."

"Hyvä tilanne", Lasse sanoi verkkaisesti.

"Kiinnostaako sua kisaaminen?" Kysyin. Lasse vilkaisi minua pitkien ripsiensä alta.

"No joo. Ei se ajatus mua nyt ainakaan ällötä", hän sanoi ympäripyöreästi ja sukelsi sitten jälleen kaakaonsa puoleen. Minua alkoi hihityttää. Tämän vähättelyn olisin tunnistanut, vaikka Lasse olisi puhunut siansaksaa ja istunut loimen alla piilossa.

"Me voitais joskus treenata yhdessä", ehdotin.

Lassen kasvot pysyivät peruslukemilla, kun hän nyökkäsi.

Kai se johtui kiireisestä keväästä. Minusta tuntui, että olin käyttänyt kaiken energiani, aina siihen pisteeseen asti, että asiat olivat alkaneet pikku hiljaa lipsua sormenpäistäni. En ollut kisannut Bonniella koko kesänä, ratsastelin vain ja pidin yllä kevyttä treenitahtia tulevaa Power Jumpia ajatellen. Bliss edistyi pikku hiljaa ja alkoi näyttää välillä jo ihan oikealta pieneltä ratsuhevoselta.

Tänään alkaisi Artsin kesäleiri - se kesäviikko, jolloin minulla oli ihan oikeasti lupa antautua pumpulimaailmaani ja haaveilla luvan kanssa pitkin kesäisiä heinäpeltoja Artsin luikkukylkisten ravihevosten kanssa. Aioin istua illat saunassa ja juoruta monta tuntia putkeen, etenkin Fiian ja Lynnin ja muiden kauan kaivattujen vanhojen tallilaisten kanssa. Makoilisin raviradan katsomossa Tapin ja Artsin hiitatessa hevosia ja kävisin välillä hakemassa muiden kanssa pizzaa, jonka söisimme makeanvihreän laitumen keskellä. Ehkä jonakin yönä heräisin yöuinnille, ellen sitten mieluummin soittaisi Jesselle ja nukahtaisi hänen puhelinääneensä.

Sellaista leiriä minä ainakin odotin. Toivoin syvästi, että Artsi osaisi vastata minun kainoon ponitytön toiveeseeni.

Olin saanut pääni pyörälle jo siitä, miten joustavasti sain kaiken sovittua Henrikin kanssa. Blisin kenkä oli tippunut ja olin joutunut siirtämään päivää, mutta ei se ollut mikään ongelma, kyllä hänellä oli aikaa, hän voisi hyvin tulla pari päivää myöhemmin. Hän oli luullut että valmennus alkoi neljältä ja minä että se alkoi kuudelta, mutta ei sekään haitannut mitään, hän istuskeli alakerran odotteluhuoneessa kuin hyvinkasvatettu lääkäriperheen esikoinen ja nyökkäili ohikulkeville ratsastajille. Bliss oli jumittanut maneesin ovelle, mutta sekään ei ollut väräyttänyt Henrikin hymyä, vaan hän oli ystävällisesti asettunut vähän sivummalle ja antanut minun maanitella itsepäistä poniani maneesin kellanhohtoisena ammottavaan kitaan.

Ja nyt hän seisoi Blisin toisella puolella ponin harjamartoa rapsutellen, hymyili ja jatkoi:

"Miten Bonnie jaksoi paluumatkan? Kai sen lempinimi on Bonnie? Sori jos mä arvasin väärin."

"On se Bonnie", vastasin häkeltyneenä. "Hyvin se jaksoi. Meillä oli onneksi vain se Ponicup, yhden luokan jälkeen päästiin jo melkein pakkaamaan hevosta takaisin autoon."

"Mä tsemppaan teitä tuleviin osakilpailuihin", Henrik sanoi. "Vaikka olihan tuo loistava alku."

Minua melkein ujostutti, kun Henrik hetken kuluttua oli jäänyt maneesin keskelle ja itse kuljin käyntiä uralla Blisin selässä. Olihan Euro Sim Tourin ensimmäinen osakilpailu Norjassa tosiaan mennyt ihan nappiin - olin silitellyt kotimatkalla ykkösruusuketta ja tunnustellut sisälläni hiljalleen läikkyvää onnea. En ollut kuitenkaan tottunut siihen, että valmentaja kannusti minua niin paljon. Se tuntui - no, hyvältä.

Lauri oli alkanut valmentaa minua ja Bonnieta esteillä joka toinen torstai. Oli kuitenkin tuntunut hyvältä ajatukselta ottaa Blisille valmentajaksi joku muu. Ensinnäkin aikataulut oli helpompi sovittaa yhteen ja toiseksi toivoin, että kaksi valmentajaa tarkoittaisi kaksin verran hyviä ideoita. Jusu oli suositellut Henrikiä minulle. Olin jutellut valmennuksista myös parin muun kanssa, mutta näille valmentajille oli sopinut paremmin se, että he kävivät silloin tällöin tai pitivät tehoviikonloppuja. Henrik pystyisi käymään useammin, muistelin nähneeni hänet joskus kisaamassa ja sen jälkeen idea olikin ollut aika lailla rakentunut - pyysin häntä koevalmennukseen ja tässä sitä nyt oltiin.

Bliss tikutti eteenpäin innokasta nuoren hevosen käyntiään, ei juurikaan kuunnellut minua vaan keskittyi maneesin peilien maagisiin heijastuksiin ja katsomon tyhjiin penkkiriveihin, joilla se luultavasti näki jos jonkinlaisia vain hevosten silmille tarkoitettuja tallihenkiä. Yritin ratsastaa sitä huomaamattomasti avuille, mutta se tuskin lotkautti korvaansa.

"Ota vaan ohjat", Henrik sanoi. "Ja tee vähän taivutuksia. Mä kokoan tänne muutamat puomit."

Muutamat puomit oli minun silmiini aikamoista vähättelyä. Henrik kokosi maneesin toiselle sivulle pitkän tehtävän, jossa oli kavaletteja, siksak-puomeja ja pari pientä ristikkoa. Vaikka Bliss luultavasti vain nostelisi jalkojaan niiden yli, minua alkoi jännittää. Olin "hypännyt" sillä Eedin miniestetunnin jälkeen vain kerran tai pari, ja silloinkin Bliss oli käytännössä ravannut esteiden yli vain hiukan jalkojaan nostellen. Minua kammotti, jos Henrik ajattelisi, että tehtävät olisivat vain lämmittelyä ja nousisivat valmennuksen aikana maantasosta jonnekin Gekon selän korkeudelle.

Mikä tavallaan sisäisesti hihitytti minua, sillä olin muutama päivä sitten hypännyt kansainvälisissä kisoissa 120 sentin radan samaisen ponin emällä.

"Sitten raviin", Henrikin ääni kuului selkäni takaa. Nyt se alkaisi.

Tehtävät eivät valmennuksen aikana vaikeutuneet. Henrik kieputti meitä puomeilla ja kavaleteilla niin pitkään, että ehdin jo miettiä hyppäisimmekö ristikkoja ollenkaan. Vasta loppuvalmennuksesta hän pyysi meidät tulemaan pari kertaa ristikot kumpaankin suuntaan. Ravissa ylitys sujui hyvin, laukassa Bliss hyppäsi kuin syötäväksi joutuva ja minä löin nenäni sen niskaan.

"Okei, eli ponnua löytyy", Henrik nauroi kun oli varmistunut siitä, että niin nenäni kuin aivoni eivät olleet tärähtäneet pahemmin.

Minua hymyilytti koevalmennuksen jälkeen, kun talutin Blisiä pimeän tallipihan poikki takaisin talliin. Henrik kulki ponin toisella puolella. Bliss tuntui välissämme niin hirvittävän pieneltä, kuin leluhevoselta - tuntui uskomattomalta, että olin hetki sitten ratsastanut sillä. Kun avasin pikkupuolen oven, se kohotti päätään ja hirnui kovaan ääneen. Bonnie vastasi karsinastaan ja työnsi sitten tallikäytävälle siron päänsä. Sen harmaanvalkeista huulista tipahteli kauranjyviä tallikäytävälle.

Henrik tuli nojaamaan karsinan puolioveen, kun riisuin Blisin varusteita.

"Hyvältä se näytti, ainakin mun mielestä", hän sanoi. "Joten..."

"Niin mustakin", kiiruhdin sanomaan. "Musta olis kivaa, jos sä alkaisit valmentaa meitä."

Taas se hymy. Henrik laski katseensa paksuihin talviratsastusrukkasiin, jotka hän oli vetänyt käsistään.

"Se olis kyllä kivaa." Hän kurotti kätensä rapsuttamaan Blisin otsaa. "Miten usein? Joka viikko, joka toinen?"

"Joka toinen viikko vaikka näin alkuun?" ehdotin.

Henrik nyökkäsi - ja niin helposti se oli sitten käynyt.

Minulla oli valmentaja kummallekin hevoselleni.

Oli harmi, että Eedin kurssi päättyisi tänään. Minusta tuntui, että se oli ollut juuri sellainen koulu, jota Bliss oli kaivannut tähän väliin. Kaiken lisäksi se oli pitänyt ratsukouluttamisen hauskana. Puursin ponin kanssa niin paljon kaurapuuromaisten perusasioiden kanssa, että Eedin kurssilla vasta muistin hengittää ja pitää hauskaa. Blisistäkin näki, että sille teki hyvää osallistua tunnille, jossa oli muitakin hevosia.

Etenkin Oili. Bliss oli, jos mahdollista, kasvattanut ihailuaan vielä viime viikosta. Se oli pari kertaa viikon mittaan hirnunut kimeää ja hellyyttävää fanihirnuntaa, kun Oili oli kulkenut sen ohi tallipihalla. Kun Oili ja Lyyti nyt tulivat maneesiin, Bliss kääntyi allani ja alkoi stepata makeilevasti puolittain kohti Oilia, puolittain siitä poispäin. En voinut kuin nauraa ponini selässä.

"Toi on niin kaikki tai ei mitään", Lyyti tirskahti pysäyttäessään Oilin keskihalkaisijalle.

Olin jännittänyt katrillituntia etukäteen, sillä paritunnin perusteella Bliss ei ollut vielä valmis katrillitunnin tehtäviin. Olin joutunut muistuttamaan itselleni, että tunti pitäisi ottaa pelkästään huvin ja urheilun kannalta. Hyvän mielen ratsastuskurssi, sillähän me olimme. Riittäisi, että poni tekisi sen, mihin pystyisi.

Katrillitunti oli tosiaan pienimuotoinen kaaos. Vaikka olimme harjoitelleet tehtäviä jo viime tunnilla, kaikki tuntuivat ottavan paineita siitä, että nyt pitäisi ratsastaa oikea ohjelma. Bliss haahuili miten sattuu ja yritti kääntyä Oilin perään, vaikka sisäpohkeeni teki niin paljon töitä että tuntui olevan tulessa. Onneksi Eedi suhtautui kaikkeen kuten kuului, katseli katsomon laidalta ja tipahti aina välillä hihittämään kaidetta vasten.

"Ei kun tulkaa sieltä vasemmalta", hän sanoi naurunsa seasta.

Tunti, joka olisi voinut olla hermoja raastavan sekava, olikin oikeastaan aika hauska. Bliss ei luultavasti tajunnut koko tunnin aikana mitään, mitä tapahtui ja kulki kuin kantava kuormajuhta-aasi, mutta vaikutti hyväntuuliselta ja hörisi pari kertaa ohittaessaan Oilin. Pari kertaa se myötäsi vahingossa niskastaan, mutta muisti sitten romahtaa iloiseen remonttihevosen köyryyn, jossa se juoksenteli ravinsekaista käyntiä ja puhkui innoissaan, kun annoin pohkeita.

Tunnin loputtua Eedi hyppäsi katsomosta maneesin keskelle näyttäen tyytyväiseltä.

"Tässä tää nyt sitten oli. Kiitos."

Hän kulki maneesin poikki, saappaat tumahdellen pehmeästi vaaleaan hiekkaan, ja avasi pariovet maaliskuun kellankarvaiselle auringolle.

Oli harmi, ettei paritunnilla ollut toista pientä ponia Blisin vastapariksi. Vaikka Lyyti ratsasti Oilia hyvin, näki tammasta, että sitä ärsytti kulkea Blisin tahdissa. Olin kuvitellut etukäteen, että paritunnilla pääsisimme helpolla, ehtisin jutustella Lyytin kanssa ja ratsastus tapahtuisi vähän niin kuin siinä sivussa. Toisin kuitenkin kävi. Olin hiessä ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, vaikka ulkona oli melkein viisitoista astetta pakkasta. En ollut harjoitellut Blisin kanssa vielä kovinkaan paljoa askelpituuden säätelyä, joten ponikin hikosi ja turhautui ja alkoi kalisutella kuolaintaan, kun ei ymmärtänyt, mihin pyrin. Varsinainen vastuu ratsastamisesta jäi paljon Lyytin vastuulle.

"Tää tuntuu melkein Hanskin tunnilta", Lyyti puuskahti minulle, kun olimme monen kierroksen ajan yrittäneet saada Blisin ja Oilin kulkemaan edes suunnilleen samassa tahdissa käyntiä uralla. Olimme yrittäneet muutamaa volttia, mutta ne olivat olleet kiemurareunaisia kuin huonosti paistetut räiskäleet. Painopisteeni oli heijannut, kun olin käännellyt niskaani nähdäkseni missä Lyyti ratsasti, eikä Bliss ollut voinut käsittää mitä siltä pyysin.

Selkäni oli takin alla hiessä, kun yksinkertaiset peilitehtävät alkoivat viimein onnistua Blisiltä ja Lyytiltä. Bliss oli kuuma ja puhalteli sieraimistaan ilmaa niin, että arvelin sen vetävän kolme varttia pukkilaukkaa, kun päästäisin sen tarhaan tunnin jälkeen.

Kokeilimme lopputunnista samoja peilitehtäviä vielä ravissa. Blisin kapasiteetti ei riittänyt enää minun kuuntelemiseeni, joten keskityin vain ratsastamaan sillä siistit voltit ja annoin Lyytin hoitaa varsinaisen peilaamisen.

Loppukäyntien ajaksi heitin loimen Blisin hikiseen selkään ja kävelytin sitä Oilin ja Lyytin rinnalla monta kierrosta maneesia ympäri. Kaiken hikensä ja tarmonsa keskelläkin Bliss vaikutti tyytyväiseltä, olihan se saanut viettää kokonaisen tunnin esikoululaishevosen elämää uuden kurssimammansa rinnalla.

Olin alkanut pikku hiljaa tottua Blisillä ratsastamiseen. Enää minusta ei kaiken aikaa tuntunut siltä, että roikuin pikkuriikkisen leikkihevosen yllä ja yritin olla rikkomatta sitä - tunne oli enemmänkin kuin olisi ratsastanut aallolla, joka vähä vähältä keräili voimia allani. Nautin siitä, kuinka erilaisia Bonnie ja Bliss olivat keskenään. Bliss toi minulle mieleen kuusivuotiaan nuoren Bonnien, siinä oli samaa terävyyttä joka sen emässä oli nykyään hioutunut yhteistyökyvyksi ja luottamukseksi.

"Mä en vielä uskalla kilpailla voitosta", huikkasin varoitukseksi Lyytille, kun lämmittelyn jälkeen valmistauduimme varsinaiseen viestikilpailuun. "Yritän vaan saada Blisille hyvän kokemuksen."

"Mun pitää siis ratsastaa tuplavauhtia", Lyyti älähti muka kauhuissaan.

Virnistin hänelle. Kun Eedi antoi meille lähtömerkin, kannustin Blisin ravissa kohti kartiopujottelua. Iita nytkähti vierellämme harppovaan askellukseensa ja jätti Blisin heti taakseen.

Puistelin niskassani leijailevaa kilpailunhimoa kauemmas ja yritin sulkea Iitan ja Pyryn näköpiiristäni. Käänsin katseeni Blisin teräväkärkisiin korviin ja annoin sen pujotella kartiot huolellisella pikku ravitikutuksellaan. Se ei vielä kantanut itseään oikein, notkisti selkäänsä ja kupruili kaarteissa.

Mutta ehtisin treenata sen lihaksia kaikessa rauhassa.

Itsevarmuuteni oli siis kahden loistavasti menneen tunnin jälkeen laskenut hiukan viileämpiin lukemiin. Itse asiassa valtavien pallojen ja muiden hevosten keskellä koikkelehtiminen tuntui sillä hetkellä kaikkea muuta kuin hyvältä idealta.

Onneksi, onneksi saimme tutustua palloihin maastakäsin ennen selkäännousua. Olin nähnyt mielessäni kauhukuvia, joissa Eedi heittelisi palloja katsomon kaiteen yli hihkuen ja Bliss seilaisi isojen hevosten keskellä kuin jättimäisen raekuuron keskelle jäänyt pikku paatti keskellä valtamerta. Se todellisuus, jossa ratsastajat seisoivat kärsivällisesti hevosten ja pallojen rinnalla yrittäen innostaa niitä tuuppaamaan palloa turvallaan oli kaikeksi onneksi melko kaukana kauhukuvistani.

Oli selvää, että Pinja ja Bliss eivät olleet niitä hevosia, jotka ryntäsivät ensimmäisenä tarhassa hevosten aktivointipallojen pariin. Kumpikin seisoi häntä supussa oman pallonsa vieressä ja astui järkyttyneenä sivuun, kun minä ja Helmi tuuppasimme saappaankärjellämme palloa puoli senttiä eteenpäin. Bliss suostui nuuhkaisemaan palloa pari kertaa, mutta siitä näki hyvin selvästi, ettei sen mielessä edes käynyt ajatus pallon tuuppimisesta ympäriinsä. Oili sen sijaan töni palloa ohitsemme sekä edestä että takaa.

Kun olin pukannut palloa saappaallani noin kuusisataa kertaa, suostui Bliss koskettamaan palloa turvallaan yhden ainokaisen kerran. Kosketus oli tosin ehkä väärä termi, sillä poni kurotti kaulansa niin pitkälle kuin pystyi, yritti näykätä palloa etuhampaillaan ja singahti sitten ohjanmitan verran kauemmas. Kun pallo ei hyökännyt takaisin, Bliss jäi kyljet kohoillen tuijottamaan vastustajaansa selkäni takaa.

Viittä minuuttia ennen tunnin loppua Bliss pukkasi palloa pari kertaa lisää, tällä kertaa hiukan vähemmällä patoutuneella puolustushalulla. Taputtelin sen kaulaa pitkään seuraten samalla, miten Oili vielä kerran tökkäili palloa ohitsemme maneesin toiseen päätyyn.

Toivottavasti mörköikä ei kestäisi kovin pitkään.

Olin odottanut, että Bliss pelkäisi kirkkaanoransseja tötteröitä tai ei suostuisi ylittämään pientä somaa puusiltaa, mutta nuori tamma onnistui yllättämään minut. Kai se huomasi, miten tyynenviileästi muut hevoset suhtautuivat tehtäviin, sillä se kipsutteli korvat hörössä rataa eteenpäin eikä säikkynyt edes silloin, kun töpeksin itse siirtäessäni hattua estetolpasta toiseen ja pudotin sen maahan. Itse asiassa Bliss kiinnostui hatusta niin, että pysäköi sen eteen ja hamuili sitä huulillaan hyvän tovin - ei vain kerran, vaan joka ainoalla kerralla, kun lähestyimme estetolppia ja houkuttelevaa hattua. Se käänsi kaulaansa kuin kirahvi ja yritti kurottaa lörppyvällä ylähuulellaan hattuun, enkä voinut kuin hihittää ratsastaessani edelleen maaliviivan virkaa tekevän kavaletin yli.

Minun olisi melkein tehnyt mieli kokeilla tehtäviä laukassa, mutta pidin järkeni mukana kypärän alla ja tyydyin ratsastamaan tehtäväradan muutamaan kertaan ravissa. Bliss toimi niin hyvin, että suurimpana haasteenamme taisi olla se, miten minä malttaisin pitää tehtävät riittävän helppoina sen vielä kehittyville aivonystyröille.

Nyt, maneesissa, se kuitenkin sipsutti kuin olisi yrittänyt luiskahtaa pois altani. Vaikka olin juoksuttanut sitä sata kertaa samassa maneesissa ja palkannut suklaapalkalla milloin kenetkin hoitajista raahaamaan puomeja, oli tilanne Blisistä selkeästi tyystin eri, kun istuin sen satulassa. Jouduin pyörimään maneesin hiljaisemmassa päädyssä pitkään, ennen kuin Blisin saapastani vasten hakkaava sydän rauhoittui ja saatoin ratsastaa sillä takaisin uralle.

Oli minun onneni, että kurssilla oli mukana sellaisia tyynen rauhallisia ihmisiä kuin Pyry, ja että saatoin ratsastaa kaikessa rauhassa hänen ja Iitan perässä hakiessani Blisillä hyvää laukkaa. Seura ei ylipäätään olisi voinut olla sopivampi minulle ja Blisille. Lyyti ja Oili taivalsivat tasaisesti vastakkaisella pitkällä sivulla, ja Pinjakin näytti Helmin alla yllättäen suorastaan viilipyttymäiseltä. Ensimmäisen pitkän sivun jälkeen aloin hakea tasaista esteistuntaa Blisin luisevan selän yllä.

Ensimmäisellä puomitehtävällä Bliss sekosi jaloissaan, kolautti etusensa puomiin, säpsähti ja pyrähti keveässä laukassa maneesin vastakkaiselle laidalle. Kerran mokattuaan se ei olisi halunnut tulla tehtävälle uudelleen, vaan kiemurteli kuin silakka ja yritti hypätä sivuun. Liimasin ponin tällä kertaa Oilin häntäjouhiin ja sain sen huijattua puomien ylitse.

Tunne oli hauska. Olin mennyt vastaavanlaisia puomitehtäviä suunnilleen tuhannella hevosella ja hinkannut niitä Bonnien kanssa niin usein, että olisin voinut laskea murtolukuja silmät kiinni ja ohjata meidät silti vaikka varpaillani tehtävästä läpi. Mutta nyt, kun allani oli Bliss, minuun levisi hengästynyt ilo. Kai tämä oli tavallaan meidän ensimmäinen estetuntimme.

Bliss ei vaivautunut juurikaan hyppäämään, vaan nosteli sirosti jalkansa puomien yli ja jatkoi laukassa kohti uraa pää korkealle nostettuna. Sen tyyneys olisi voinut hämätä, jos ponin kaulalle ei olisi alkanut kertyä ohutta vaaleaa jännitysvaahtoa. Se tuntui olevan kuitenkin hyvin käsissä ja jäi kääntelemään uteliaana korviaan, kun hidastimme käyntiin Eedin selittäessä seuraavaa tehtävää.

Bliss ei tainnut huomata viimeisen puomin nousseen kavaletiksi ennen kuin olimme jo sen kohdalla. Se käänsi korvansa yllättyneeseen höröön, veti etujalkansa tiukkaan suppuun ja lennähti matalan puomin ylitse kuin puhtaanvalkoinen vappuviuhka. Hyppy oli täysin liioiteltu ja minä olin lyödä nenäni ponin niskaan, mutta siitä huolimatta kehuin ja taputin sitä vuolaasti, kun se laukkasi yllättyneenä pitkälle sivulle ja viskaisi varmuuden vuoksi takajalkansa pari kertaa ilmaan. Minua melkein itketti. Kunpa joku olisi ollut katsomossa ja saanut kuvan!

Koko tunnin aikana Bliss ei tainnut ihan ymmärtää, ettei sen olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa hypätessään kavalettien ylitse. Se hikosi ja sinkoili, mutta näytti kaikesa huolimatta viihtyvän hyvin. Päätin jo hyvissä ajoin ottaa viimeisen ratapätkän ravissa, sillä en halunnut ottaa kuumuvan ponin kanssa riskiä täydellisestä räjähdyksestä. Rata meni vähän niin ja näin - loppupuolella, kun tajusin antaa Blisille ohjaa ja antaa sen hyppiä vain hyppäämisen ilosta, homma alkoi sujua.

Tunnin jälkeen en ollut varma kumpi oli loistavammalla tuulella, Bliss vai minä.

Yhdeksältä kävin ratsastamassa Blisin vielä kerran. Halusin käyttää kaikki liikenevät tilaisuudet totuttaakseni ponin vieraisiin paikkoihin. Emmy halusi lepuuttaa Tillyä ja Maija oli jäänyt vielä syömään, joten minä pyörin Blisin kanssa maneesissa kahden. Se tuntui keveämmältä ja hermostuneemmalta, kun maneesissa ei ollut toista hevosta seurana, joten pääasiassa pyörimme käynnissä isoilla kaarilla ja ravailimme lyhyitä pätkiä. Laskeuduin satulasta jo parinkymmenen minuutin kuluttua, juuri kun Bliss oli alkanut rentoutua.

Heitin Blisille päiväheinät ennen kuin suuntasin tukikohdaksemme muodostuneeseen tammatallin varustehuoneeseen päiväkahveille ja loppupalautteeseen. Hörpin tulikuumaa teetä samalla, kun viikonlopun tunnit pitänyt Trevor selaili muistiinpanojaan ja kävi kommenttejaan läpi ratsukko kerrallaan.

"Blishän on tosi nuori vielä, sen huomaa", Trevor sanoi meidän vuoromme tultua. Hän plarasi papereitaan ja jatkoi sitten: "Se tottu nopeasti paikkoihin ja toimi yllättävän hyvin ottaen huomioon, että tää tais olla sen ensimmäisiä valmennuksia. Sä voisit toki pyytää siltä vähän enemmän. Se ihan selvästi osaa, mutta nyt se vähän lusmuilee, kun se huomaa että siihen on mahdollisuus."

Hän vilkaisi minua nopeasti silmiin.

"Mut hyvä poni siitä tulee, ihan varmasti."

Sitten Trevor siirtyi käymään läpi Maijan ja Kuumon palautetta.

Mieleni kävi haikeaksi, kun lastasin Blisiä tunnin kuluttua hevosautoon. Viikonloppu oli ollut hieno. Vaikka Trevor oli oikeassa siinä, että olin päästänyt Blisin liian helpolla, en ollut kuitenkaan varsinaisesti pettynyt. Minulle oli tärkeintä, että poni oli toiminut - että saatoin nyt sulkea kuljetusauton oven ja ajatella, että odotin jo seuraavaa valmennusta.

Vilkaisin Storywoodsin majesteettista tammatallia, soin lämpimän ajatuksen sen sydämessä olevalle varustehuoneen sohvaryhmälle ja ponnistin sitten hevoskuljetusauton avoimesta etuovesta sisään.

Lähdimme ratsastamaan melkein heti aamupalan jälkeen. Olimme saaneet esittää toiveita ratsujenvaihtotuntia varten, ja olin selannut Storywoodsin nettisivuja innoissani. Varpaissani melkein pisteli, kun Minni huikkasi ohimennessään, että saisin tunnille Dylanin. Mahtavaa!

Dylan oli siro puoliveriori, joka oli teilata minut karsinassa kaksi kertaa kumoon. Purin kuitenkin hammasta ja päätin olla tyytyväinen ratsuvalintaani. Se oli hieno GP-tason kouluratsu ja vaikka se oli melko pieni, arvelin että minunlaiselleni esteratsastajalle sen liikkeet olisivat suorastaan megalomaaniset. Halusin päästä kokeilemaan mitä sellaisella ratsastaminen olisi.

Ratsujenvaihtotunti meni hyvin, vaikka minusta tuntui, että en ehtinyt juurikaan oppia hallitsemaan Dylanin vipuja. Minusta tuntui, että se liihotteli kuin jousijalkainen gaselli, mutta siitä huolimatta Minni pyysi minua yhä uudelleen ja uudelleen vaatimaan hevoselta enemmän. Oloni oli suunnilleen sama kuin aikoinaan alkeiskurssilla, kun silloinen hoitohevoseni otti elämäni ensimmäiset laukka-askeleensa raskaasti ja haparoiden. Olisin itse halunnut huutaa ilosta, mutta ratsastuksenopettaja pyysi yrittämään heti uudelleen.

"Mun lihakset palautuu tästä varmaan vielä ens joulunakin", huokaisin, kun tunnin jälkeen söimme lounasta tammatallin varustehuoneessa.

Iltapäivällä oli jälleen sileän valmennus Blisillä. Poni oli ollut tarhassa ja siinä oli virtaa kuin täydessä akkuporakoneessa, kun talutin sen varustettuna maneesiin. Minua vähän jännitti nousta Blisin satulaan, mutta tälläkin kertaa pelkoni oli turha. Tuntui, että niin pitkään kun keskityin pyytämään mahdollisimman vähän ja tekemään tilanteen Blisille mukavaksi, se huiteli iloisesti pitkin maneesia eikä edes tajunnut sanoa vastaan. Tiesin, että jossain vaiheessa minun pitäisi alkaa ratsastaa sillä, mutta nyt tärkeimmältä tuntui vain opettaa, että ratsuna oleminen voisi olla hauskaa. Mitään erityisen vaikuttavia temppuja emme tämänkään valmennuksen aikana tehneet, mutta olin siitä huolimatta tyytyväinen Blisin kulmikkaisiin voltteihin ja löysään ravinsekaiseen jolkotteluun.

Lomatunnelmani jatkui illalla. Pelasimme korttia varustehuoneessa, juttelimme ja vain makasimme sohvillamme tuijottamassa katonrajasta laskeutuvia yksinäisiä pölyhiutaleita. Tuntui ihanalta, kun ei tarvinnut tehdä mitään.

Tämä oli neljä kertaa pahempaa kuin yhdetkään isot kisat. Minua ei pelottanut esteen päälle tippuminen, ei huono sijoitus, eivät kanssakilpailijoiden arvostelevat nytkähdykset suupielissä - eihän nyt edes oltu kisoissa! Minua pelotti hevosautossa oleva nelivuotias nuori valkoinen poni, joka oli pelkkää terävää korvaa ja lihaksikasta jalkaa. Juuri se, joka paraikaa hakkasi toista takakaviotaan kuljetusauton sivuseinään niin, että kumeat tömähdykset kaikuivat pitkin lumista pihaa.

Onneksi, onneksi en ollut tallipihalla yksin. Olin juuri ehtinyt alkaa pureskella poskeni sisäpintaa ja miettiä, miten saisin Blisin ehjänä ulos, kun takaani kuului kirkas ja iloinen ääni:

"Mä jo mietinkin että missä kaikki muut on!"

Maija oli reipas, hyväntuulinen ja näppärä käsistään. Purkaessaan Blisiä autosta kanssani hän ehti sekä kertoa olevansa ratsuttaja-hevoshieroja että maalata eteeni puolet hänen herasilmäisen Kuumo-ratsunsa elämäntarinasta. Outo jännitykseni alkoi sulaa jossakin hevosauton ja vieraskarsinan välimaastossa.

Meitä ilmoittautuneita oli vain kolme. Jätettyämme Blisin syömään päiväheiniä suuntasimme tammatallin satulahuoneeseen ja törmäsimme siellä Emmyyn, joka oli jo selvästi ehtinyt purkaa tavaransa ja istuskeli pienellä sohvaryhmällä puhelintaan selaillen. Hän hymyili vienosti meidät nähdessään.

"Tässä me kai sitten ollaan", Maija totesi hetken kuluttua heittäydyttyään sohvalle Emmyn viereen.

Storywoods oli hienon näköinen. Talleja oli kaksi ja ne olivat niin avaria ja valoisia, että tuntui melkein siltä kuin olisi kävellyt ateljeessa. Hyvin harjatut hevoset työnsivät uteliaana päänsä kalterien ohi käytävälle ja levittelivät ääneti sieraimiaan meidän kulkiessamme niiden ohitse. Sisälläni hytkähti pari kertaa hassusti, kun näin tuttuja hevosia. Kuin kaksi diakuvaa olisi laitettu päällekkäin: se, jossa hevonen seisoi kaula kaarella, jouhet letitettyinä kirkkaasti valaistulla kisapaikalla ja se, jossa sama hevonen seisoi nyt omassa karsinassaan turpakarvat purupelletissä. Tunnistin Rosa Majalisin ja Ellietta Storyn, ne molemmat olivat pyörineet useamman kerran samoissa kisoissa kanssamme.

Tutustumiskierroksen jälkeen meidät patisteltiin varustamaan ratsumme. Jouduin kiinnittämään Blisin turparemmin kolme kertaa, niin paljon minua oli jälleen alkanut jännittää. Bliss vaikutti tyyneltä kuin viilipytty. En kuitenkaan saanut kammettua päästäni sitä ajatusta, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ratsastin ponilla kodin ulkopuolella. Tuntui, että olin kotonakin ehtinyt juuri ja juuri käydä sen selässä - miten selviytyisimme valmennuksesta vieraassa paikassa?

Olisin kaivannut Bonnien tuttua selkää, mutta allani olikin Blisin kapea satula ja luikkumainen kaula, joka näytti silmissäni lankulta suoraan haita kuhisevaan mereen. Sydän hakkasi kylkiluusta toiseen, kun kuljimme alkukäyntejä ympäri hulppeaa maneesia. Melkein puolet valmennuksesta minusta tuntui, etten saanut hengitettyä tai nieltyä. Vasta, kun Bliss pärskähti pitkään ja perusteellisesti kesken harjoitusravin, maltoin rentoutua. Se ei todella ollut pudottanut minua tai, mikä pahempaa, traumatisoitunut vieraasta paikasta loppuelämäkseen.

Loppukäyntien aikana minua alkoi hymyilyttää. Bliss oli ollut jäykkä ja yli-innokas, mutta ainakin se oli pärjännyt valmennuksessa kahden vieraan hevosen kanssa. Minua ei haitannut lainkaan, että kaikki tehtävämme olivat vastanneet suunnilleen oman nimen kirjoittamista tikkukirjaimilla - Bliss oli onnistunut, se oli tajunnut mitä halusin ja ainakin yrittänyt tehdä pyyntöni mukaan. Rapsuttelin salaa ponin harjamartoa kunnes meitä pyydettiin laskeutumaan satulasta.

Taluttaessani Blisiä talliin minulle tuli äkkiä kauhea ikävä Bonnieta. Vaikka oli tietysti luonnollista - ja pakollista -, että minun piti jossain vaiheessa hankkia toinen kisaponi, kivisti asian konkreettisuus minua yhtäkkiä. Olisin vaikka syönyt kourallisen kattovaloissa hiljalleen kimmeltävää kutterinpurua, jos olisin saanut Bonnien Blisin lisäksi tammatalliin keskelle vieraita hevosia ja ihmisiä.

Söimme tammatallin varustehuoneessa Emmyn ja Maijan kanssa (kuin eläimet, sillä valmennus oli tainnut aiheuttaa erinäisiä sydämentykytyksiä itse kullekin). Ilta oli loppujen lopuksi aika ihana. Minun ei tarvinnut miettiä sekuntiakaan tuntilistoja, rehutilauksia tai yksityishevosten karsinamaksuja - istuimme varustehuoneen sohvaryhmällä jalat käsinojille nostettuina, juoruilimme ja kävimme ruoan laskeuduttua auttelemassa iltatallin kanssa.

Melkein kuin olisi ollut lomalla.

Se oli kylmännyt selkäpiitäni.

Tiesin, että Charlien jalassa oli jokin vialla, mutta Alviina oli sykertynyt hevosensa kanssa kuin kukannuppu, joka sulkeutuu suojatakseen itseään. Olin kuullut ohimennen, että Alviina mutisi puhelimeen jotakin niveltulehduksesta, mutta en ollut uskaltanut ottaa aihetta hänen kanssaan esille. En ennen tätä hetkeä. Olin jättänyt suitsitun Blisin karsinaansa, kipaissut toimiston kautta Charlien tyhjälle karsinalle ja läntännyt oveen hätäisesti kirjoittamani lapun: "haluutko jutella t. salma".

Sitten olin hakenut karsinassaan hämmentyneenä seisovan Blisin, pussannut ohikulkiessani Bonnieta turvalle ja taluttanut nuoren tamman maneesiin.

Ilman satulaa -tunti oli jännittänyt minua etukäteen, koska Bliss reagoi niin herkästi painonmuutoksiin. Sillä oli tapana lähteä kiertämään itseään, kuin se olisi yrittänyt väistää altani pyörimällä yhä pienempää ja pienempää kehää. Tapa oli inhottava. Olin tähän asti yrittänyt hakea tasaista perusistuntaa ponin kapeassa selässä satulalla, ja tunti tuntui jonkinlaiselta tulikokeelta tähän asti oppimastamme.

Harjoittelin Blisin kanssa päivittäin helppo Ö -tason taitoja, jotka poni oli alkanut jo pikkuhiljaa sisäistää. Siitä huolimatta irvistin jännittyneenä Pyrylle, kun talutin Blisin maneesissa muovikorokkeen viereen ja liu'uin siltä valkeaan selkään. Pysähdyksissä Bliss ei osoittanut erityistä mielenkiintoa siitä, ettei välissämme ollut satulaa (olin lojunut sen selässä poikittain varmaankin useammin kuin putsannut harjakassia koko vuoden aikana). Kun pyysin sen käyntiin, se käänsi molemmat korvansa minua kohti ja lähti haparoiden liikkeelle.

Olin jo jonkin aikaa miettinyt uuden valmentajan ottamista minulle ja Bonnielle. Milla oli ollut valmentajana loistava, mutta en enää halunnut hevosteni lähelle yhtään ihmistä, joka huusi joko minulle tai niille. Tahdoin valmentajan, joka hoitaisi hommansa ja antaisi minun pitää hevosiani niin kuin halusin.

Joskus mietin, johtuiko Agin haluttomuus siitä, että olin antanut sen Millan ratsastettavaksi niin nuorena ja vihreänä.

Valmentaja-aatteet palasivat mieleeni, kun hetken kuluttua laukkasin Blisillä loivaa pääty-ympyrää ja yritin pysytellä tasapainossa sen liukkaassa selässä. Tuntui turvalliselta, että Eedi seisoi jossakin selkäni takana kädet rennossa puuskassa ja seurasi meitä. Vaikka hän ei sanonut mitään, minusta tuntui, että tässä nyt todella tapahtui jotakin. Minä en vain ratsastellut Blisillä, vaan todellakin yritin tehdä siitä hyvää hevosta. Joskus yksin treenatessani minusta tuntui, että teinpä mitä hyvänsä, menin aina pikkuisen vikaan. Olin kuitenkin ennen kaikkea esteratsastaja, en estevalmentaja.

Tunti meni paremmin, kuin olin osannut odottaa. Bliss alkoi loppukäyntien aikana pörhistellä ja viskoa päätään, mutta arvelin sen johtuvan enemmän syttyneistä menohaluista kuin siitä, ettei hevonen olisi viihtynyt. Sen korvat olivat ilahtuneesti hörössä - ja mikä yllättävintä, se ei ollut koko tunnin aikana yrittänyt keikauttaa minua satulastaan.

Arvelin, että sekin päivä vielä koittaisi, mutta nyt taputin hyvilläni Blisin kaulaa ja annoin ohjien valua sormieni lomasta pidemmiksi.

Sekä Bliss että Oili höristelivät korviaan kohti punamustaa käärepaperia.

"Siun pitää pysyä hyvässä kunnossa", Lyyti sanoi hellästi Oilille kyhnyttäen sen villavaa talvikarvaa.

"Ens kevään kisoja varten?"

Lyyti puolittain nyökkäsi ja puolittain kohautti olkiaan. Minusta tuntui, että hän oli itsekin yllättynyt voitettuaan Seppele Cupin palkintogaalassa - no, suunnilleen kaiken, mitä yksi ratsastaja saattoi voittaa. Työnsin loput lakupatukasta suuhuni ja aloin sitä pureskellen vetää enkkuvilttiä Blisin selästä.

"Mä oon tosi ylpee susta", sanoin. "Ois kiva joskus treenata yhdessä."

Lyyti naurahti ja hymyili sitten ujosti. Hän puisteli lunta hanskoistaan ja painoi ne sitten Oilin kaulaa vasten.

"Kaipa sitä vois harkita", hän sanoi ilahtuneen kuuloisena ja laski katseensa Oilin jouhiin.

Pyry, Helmi ja Eedi kopisuttelivat hetken kuluttua hevostensa kanssa tallista ja pääsimme matkaan. Olin vetänyt enkkuviltin tilalle villaisen puoliloimen, koska näillä pakkasilla tuntui suorastaan järjettömältä pysytellä paikoillaan ilman kaikkia mahdollisia lämpökerroksia. Ratsastimme epämääräisessä letkan ja parijonon välimaastossa lumesta raskaiden puiden väliin. Blisin sieraimista kuului lähestulkoon äänetöntä pärinää, kun se tuijotteli valkeiden puunoksien väriin ja yritti kipittää muiden hevosten kylkeen.

Kuljettuamme vähän matkaa käynnissä ratsastin Pyryn ja Iitan rinnalle.

"Miten teillä menee kotona?" kysyin Blisin kaulaa samalla sormenpäilläni taputellen. Pyrystä näkyi kypärän lipan ja huivin välistä vain kaistale nenää ja kauluksen yli pilkistävä letti.

"Inkeri ja Allu yrittää päättää, pitäiskö meidän siivota joka päivä vai olla siivoamatta koskaan", Pyry vastasi hymähtäen.

"Kuulostaa tyypilliseltä", sanoin.

"Jep."

Iitan ja Blisin kaviot narskahtelivat lumessa välillemme laskeutuvaan hiljaisuuteen. Hengähdin ja jatkoin sitten:

"Entä muuten?"

Pyry päästi jalkansa jalustimista ja alkoi heilutella niitä Iitan kyljillä.

"Onneksi kohta on jo helmikuu", hän lopulta sanoi.

Minusta tuntui kurjalta. Olisin halunnut sanoa Pyrylle jotakin hienoa ja avuliasta, mutta en oikein tiennyt mistä aloittaa. Hän teki hommansa tallilla, hoiti Iitan kaviopaiseen kuntoon ja istui omana turvallisena itsenään oleskeluhuoneen nurkassa niin kuin kaikkina vuosina ennenkin. Silti minusta tuntui, että nyt meidän oli määrä tehdä jotain Pyryn eteen.

Mutta mistä minä tiesin, mistä aloittaa?

"Mä voin tulla auttaan sua joku päivä aamutallissa", sanoin äkillisyyden puuskassa.

Pyry nauroi hiljaa itsekseen ja kääntyi katsomaan minua satulassa.

"Eikö sulla oo aika paljon hommia ihan tallin pyörittämisessä?"

Minua alkoi punastuttaa.

"Mä haluaisin vaan... hengailla."

Se kuulosti hölmöltä omiin korviini, mutta Pyry nyökkäsi.

"Kyllähän se käy. Laita vaan viestiä, kun oot tulossa."

Kun lopulta pääsimme ravaamaan ja laukkaamaan, Blisistä tuli kuin pieni innokas höyryjuna. Minulla oli täysi työ saada se kantamaan itsensä ja kulkemaan edes suunnilleen oikein. Se yritti heittäytyä avuttomaksi ja kulkea selkä luirona muiden hevosten perässä kuin minua sen selässä ei olisi ollut olemassakaan. Kylmässä pakkasilmassa, maneesin mukavien seinien ulkopuolella, se tuntui unohtavan suunnilleen kaikki muut ohjeet kuin kovaa ja eteenpäin. Pelkäsin jo, että olin pilannut hyvän pohjatyön huitelemalla kuin ensimmäisen oman poninsa saanut kahdeksanvuotias. Onneksi käyntipätkällä kohti tallia Bliss kuitenkin tuntui pehmenneen ja teki pari oikein nättiä pätkää oikein päin.

Tallissa loimitin höyryävän ponin, juotin sen ja kiiruhdin yläkertaan lämmittelemään varpaitani. Ensi kerralla ottaisin kaakaotermarin mukaan ja kaataisin sen matkan puolivälissä saappaisiini.

Kaikki tähänastinen oli kuitenkin ollut sellaista normaalia ratsastusta, jota jutun jujusta kiinni saanut nuori hevonen osasi odottaa. En ollut hytkynyt, hyppinyt, huutanut tai halaillut pientä ponia, joka varovaiseti haki allani ratsuhevosen liikeratoja. Se oli sopinut meille molemmille hyvin. Minä sain hakea tuntumaa Blisiin rauhassa, poni taas sai ratkoa ilman häiriötekijöitä kysymyksiä siitä, miksi ohjastuntuma oli olemassa ja mitä niihin pohkeisiin nyt vastattiinkaan.

Tänään pyhänä aikomuksenani oli kuitenkin koetella Blisin hermoja sen minkä ehtisin ja katsoa, kumpi meistä hikoilisi enemmän.

Alkukäyntien aikana noukin jalustimet varovaisesti Blisin kaulalle ja asetin ne lepäämään sen säälle kuin metallisen rusetin. Bliss käänsi korvansa kohti minua tuntiessaan painon kaulallaan, mutta ei väistänyt vaan jatkoi tasaista käyntiä Oilin perässä. Tarkkailin toisella silmälläni sen korvankärkiä, mutta tamma tuntui hyväksyvän jalustimet vastaväitteittä.

Yritin aluksi tehdä ylävartalon venytysliikkeitä käynnissä, mutta ehdin tuskin irrottaa käteni ohjista, kun tunsin Blisin jännittyvän allani. Se antoi minun nostaa kädet rinnan korkeudelle, mutta kun yritin ristiä sormia ja tehdä kiertoliikettä, se pyrähti hermostuneeseen raviin. Sain tartuttua sormenpäillä ohjiin ja käännettyä Blisin keskihalkaisijalle, mutta se oli jo nostanut päänsä korkealle ja yritti kuikuilla kaula mutkalla mitä puuhasin sen selässä. Eedin piti tulla hetkeksi pitelemään Blisin ohjasta, jotta sain tehtyä muutaman lilliputtimaisen venytyksen puolelta toiselle.

Kun palasimme uralle ja kannustimme hevoset raviin, Bliss ampaisi liikkeelle kuin olisi paennut kokonaista laumallista vihaisia hanskeja. Hain kevennyksellä tasaisempaa tempoa ja yllätyksekseni poni kuuntelikin minua melko hyvin. Sain ravissa Blisiin parempaa kontaktia, eikä se enää juurikaan pyöritellyt korviaan, kun hetken kuluttua hidastin sen käyntiin ja aloin työntää jalkojani eteen- ja taaksepäin sen kyljillä. Kaipa se oli niitä hevosia, jotka pelkäsivät enemmän taivaalta hyökkääviä lokkeja kuin vatsan korkeudella vaanivaa puumaa. Kyhnytin tyytyväisenä ponin harjamartoa, kun se jatkoi tasaista käyntiä välittämättä tuon taivaallista sen lapoja hipovista saappaankärjistäni.

Pidin Blisin tarkasti tuntumalla tunnin loppupuoliskon ravipätkän ajan. Pelkäsin, että se kuumuisi liikaa, eikä muistaisi tunnista mitään muuta kuin järjettömät rallittelut pitkin maneesin hiekkaa. Tein reilusti kaarteita (tai, Blisin tapauksessa, huikentelevaisia serpentiinejä, jossa se kulki kuudella uralla ja yritti hakeutua vielä seitsemännelle) ja keskityin keventämään kuin olisin valtamerilaivan ohjaaja. Bliss pysyi melko hyvin käsissäni jopa silloin, kun kannustimme hevoset laukkaan ja päästimme ne kirmaamaan pitkin maneesin kattovaloissa rantahiekanhohtoisena kiiltelevää hiekkaa.

Bliss oli tunnin jälkeen hiostunut ja kuumissaan. Taputin sitä tyytyväisenä kaulalle, kun loppukäyntien jälkeen laskeuduin satulasta ja heitin katsomoon valmiiksi varaamani enkkuviltin sen selälle.

"Sehän tais mennä hyvin", tuntia katsomossa seurannut Liinu totesi.

"Mahtavasti", vastasin. "Mä en tippunut eikä Bliss järkyttynyt. Juurikaan."

Poni käänteli jälleen terävähuippuisia pikku korviaan ja katseli pää korkealla maneesia. Sydämessäni läikähti.

Hyvä hevonen siitä tulisi!

Jännitystä ei suinkaan vähentänyt se, että olimme tunnilla kahdestaan. Leppoisasta kinkunsulattelutunnista sukeutui yksityisvalmennus, jossa saisin nauttia Annen silmien haukankatseesta koko tunnin ajan.

Bliss oli terhakas ja mupelsi uteliaana kuolainta, kun varustin sen joulun hiljentämässä tallissa. Poni ei vaikuttanut lainkaan jännittyneeltä, vaikka itse näpersin kädet täristen sen satulavyön kimpussa pidempään kuin aikoinaan alkeiskurssilla. Bonnie kurkisteli vastapäisestä karsinasta ja näytti lievästi pahastuneelta kaikesta siitä huomiosta, jota Bliss sai osakseen.

Maneesissa minua alkoi taas tärisyttää. Livahdin hyvissä ajoin hevostunnin loppukäyntien aikana kiristämään Blisin satulavyötä ja mittaamaan jalustimia. Anne ei sanonut mitään, taisi kai arvata, että perimmäisenä tarkoituksenani oli totuttaa varsaa maneesiin. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että viilipyttymäisesti maneesin keskellä jököttävän Blisin rinnalla minä olin se, jolla oli tilanteeseen totuttelemista.

"Mä otan nopean tauon", Anne huikkasi minulle, kun kuljin ensimmäistä kierrosta uran ympäri. Hän jyrrytti maneesin oven auki ja katosi toppatakkeineen ja huiveineen ulos. Bliss kohotti korvansa kohti pimeää ovineliötä, josta lumi pyrytti pilkuttamaan maneesin hiekkaa. Tutisin satulassa niin, että pystyin juuri ja juuri huikkaamana heikon juun Annen selälle.

Oli helpottavaa saada ratsastaa muutama kierros yksin tyhjässä maneesissa. Olin pelännyt, että ponilapset tai hevosenhoitajat kansoittaisivat katsomon sillä sekunnilla, kun kuulisivat minun ratsastavan Blisillä ensimmäistä kertaa Annen silmien alla. Kaikeksi onneksi joulupyhät - tai kylmä päivä - takasivat sen, että katsomon penkeillä kohmettuivat vain sinne unohtuneet enkkuviltit.

Anne palasi maneesiin kylmää höyryten.
"Aloitetaan sitten ratsastaminen! Anna ohjan pysyä pitkänä, Bliss saa työskennellä itse. Ota vielä hetki käyntiä ja ala hakea kaarteita."
Blisin korvat kääntyivät uteliaana minua kohti, kun painoin kevyesti ulkopohkeen sen kylkeen ja käänsin katseeni kohti maneesin vastakkaista laitaa. Se kääntyi mutkitellen ja haparoiden, aivan kuin ei olisi aivan varma, kuuluiko sen todella seurata apujani. Pää nousi kaarteessa epätasapainoisesti koholle.
"Istu keskelle satulaa, niin Blisin on helpompi työskennellä", Anne huuteli tutulla opettajaäänellään selkäni takaa.

Muutaman kaarteen jälkeen Anne kai katsoi, että Bliss oli kaarrellut riittävästi mutkittelevalla ja pehmeäkylkisellä tavallaan, sillä hän käski meidät raviin. Aloin keventää ponin horjuvan ravin tahdissa ohjat yhä pitkinä roikkuen. Blisin askelta ei voinut hyvällä tahdollakaan vielä sanoa maatavoittavaksi tai rennoksi: se oli kuin Siiri ykkösen ja Susun sekoitus. Askellus, jota olisi pitänyt kutsua raviksi, oli ennemminkin tikittävää ja hyppelevää loikintaa välillä yhdellä, välillä kahdella uralla. Blisin kaula kaarteili edessäni kuin laiska boakäärme, joka tanssi lumoajansa edessä.

Anne kehotti minua ratsastamaan pääty-ympyrät ja asettamaan Blisiä niin kevyesti kuin pystyin. Tunsin, miten poni alkoi pureskella kuolainta. Saattoi nähdä, miten sen aivot joutuivat töihin, kun se yritti ymmärtää mihin kaikella tällä maneesissa pyörimisellä oikein pyrittiin.
"Myötää ja kiitä äänellä", Anne huikkasi, kun Bliss oli palannut uralle melko kohmeloiselta pääty-ympyrältä.

Käyntiharjoitteessa Bliss alkoi hiota. Ehdin juuri ajatella, että onneksi se ei ollut nuori Bonnie (olisin jo istunut maneesin puruissa), kun se täysin yllättäen potkaisi toisen takajalkansa ilmaan kesken kokoamisen. Kavio pamahti maneesin seinään ja Bliss pyrähti maneesin vastakkaiselle seinälle ennen kuin sen enempää minä tai Annekaan ehti avata suutaan. Muksahdin Blisin kapealle kaulalle, mutta kahmaisemalla kädet kaulalle onnistuin pysyttelemään ponin selässä, kunnes se pysähtyi ja jäi korvat harottaen seisomaan uran sisäpuolelle.
"Takaisin vaan satulaan ja uusi yritys!" Annen ääni kuulosti piristyneeltä. "Ei se oo nuori hevonen, jos se ei vähän kysele."

Hilauduin varovaisesti kaulalta takaisin satulaan ja kalastin jalustimet päkiöilleni. Bliss pörhisteli hetken, mutta teki kuitenkin pari melko siistiä pysäytystä ennen kuin Anne käski kokoamaan ohjat kunnolla. Kangasohjia sormieni lomitse keräillessä hän osoitti lyhyen sivun kulmaa.

"Nosta tuosta laukka ravin kautta. Ylimyötää sisäohjaa, että tasapaino pysyy. Ja sitten menoksi!"
Vatsanpohjaani kouraisi sekä innosta että jännityksestä, kun kannustin Blisin raviin ja ratsastin sen Annen osoittamaan kulmaan. Painaessani pohkeen satulavyön taakse se hypähti paikallaan, tuntui epäröivän hetken ja kiihdytti sitten mutkittelevan ravin kautta epätasaiseen laukkaan. Se kipitti kaula korkealla muutaman iloisen metrin (minä yritin sekä olla pidättämättä hengitystäni että hihkaisematta ilosta) ja hidasti sitten raviin.
"Hyvä!" Anne huuteli jostain selkäni takaa.

Lopputunnilla Bliss alkoi väsyä, mutta minun itseluottamukseni huiteli pilvissä. Vaikka suoruudesta tai tasaisuudesta ei voinut vielä edes puhua, Bliss tuntui ymmärtävän mihin pyrin. Se vastasi yritteliäästi apuihini, eikä sen takajalka enää toista kertaa tunnin aikana pamahtanut maneesin seinään.

Kulkiessani pitkin ohjin loppukäyntejä höyryävän ponini selässä Annekin näytti tyytyväiseltä.
"Sehän on oikein hyvä nuori hevonen", hän sanoi. "Kyllä siinä Bonnien hyvät puolet näkyy."
Olisin voinut syödä ilosta kilon melassileikettä.

Päivääni paransi enää vain Edith, joka tuli tallinovella minua ja Blisiä vastaan Agin kanssa.
"Miten Gekko?" kysyin Edithin kääntäessä Agia keskihalkaisijalle. Agi pärski Blisille ja levitteli sille sieraimiaan.
"Hengissä", Edith vastasi. "Itse asiassa se ja Agi näytti aika tyytyväiseltä."
Agi ja tyytyväinen samassa lausessa tuntui suunnilleen samalta, kuin jos olisin kuullut Blisin kvaalautuneen ensimmäisen ratsastustunnin myötä suoraan 130 sentin esteluokkiin.

Opettajan näkökulma, kirjoittanut Anne
- Blissin kanssa tehsään eniten ravia ja käyntiä, sekä pientä laukkapätkää, jos poni jaksaa.
- Nuorissa hevosissa on parasta se pehmeys, se että ne kulkevat oikein päin, jos niitä e lähden pilaamaan tai vetämään.
- Kevyttä ravia ympäri kenttää ja ohja saa olla länkkärimäisen pitkä. Ponin täytyy saada hakea tasapaino itse ja se joutuu käyttäämään siihen kaulaa.
- Tule pääty-ymyrät ja niin että vain kevyt asetut, pehmeä houluttelu sisään ja kun poni tekee, myötää heti ja kiitä äänellä. Jalat voivat tulla vielä eri uraakin pitkin, tärkeintä, että poni nyt reagoi perusapuihin yhteen kerrallaan.
- Ota sitten seis ja käyntiä. Hae ensin käynti pitkäksi ja rennoksi ja siinä voi vähän ottaa ohjaa kiereäämmälle tuntumalle. Muista myödätä ja taputella ponia. Kuiten huomaa, takaosa nousee heti, kun sen tekisi mieli siirtää takajalkoja enemmän alle, mutta ei ole vielä voimaa ja osaamista, päästä silloin taans vähän pitemmäksi ja tee näitä "kokoamispäivtkiä" muutaman kerran kierroksessa.
- Otetaan sitten laukkaa, tee nosto ravin kautta, näin se on luonnollisempi nuorelle hevoselle. Ylimyötää isisäohjaa, jotta se saa pidettyä noston tasapainossa. Hyvä! Pidä laukka uralla perusistunnassa niin kaukan kuin Bliss jaksaa, jos se väsähtää, ota heti piemeästi käyntiin ja pieni pätkä pitkillä ohjilla käyntiä.

- Sitten sama toiselle puoelle.

- Bliss pysyy melko suorana pitkillä sivuilla, mutta ei taas jaksa lyyille sivuille suoristua. Tätä voi jatkossa treeanata että alat enemmän ja enemmän pyytää kulman jälkeen avuilla ponia suoraksi.

- Ravuissa patempi suoruuden kanssa, siinä pikkuhiljaa enennän aktvoitava takajalkoja mukaan.

- Oikein kiva poni ja kivaa työskentelyä, vaikka hyvin perusasioita nyt haetaankin.

Kello oli tuskin kymmentä, mutta pihalla parveili jo kolme kaulahuiveihin, lapasiin ja villasukkiin pukeutunutta ihmistä kahden kimon ponin ympärillä. Syksy oli tullut varkain: mittari näytti vielä plussa-asteita, mutta hyisellä tallipihalla seisoessani olisin voinut vaikka vannoa, että katala pohjoistuuli puhalteli salaa muutamia pakkaspuhalluksia aina silloin tällöin.

Bonnie ja Bliss seisoivat ensi kertaa satuloituina rinta rinnan. Niiden näkeminen melkein kivisti sydäntäni: maailman tutuin ja rakkain Bonnie timanttiotsapannassaan, kuolaintaan rauhallisesti pureskellen, ja sen vierellä enkkuviltin alla kisaponiini verrattuna pieni ja hontelo Bliss, joka seisoi tasajaloin ja tuijotti korvat hörössä metsään. Vaikka Blisin ratsukoulutuksen alkamisesta oli jo aikaa, yhä silloin tällöin tuntui hassun nurinkuriselta nähdä se varustettuna. Minulle Bliss oli vieläkin se pitkäjalkainen, töpöhäntäinen otus, joka kurkisteli Bonnien hännän alta ja livisti tarhasta pakoon aina kun silmä vältti.

Ja tänään se olisi jo niin iso, että ratsastaisin sillä ensi kertaa maastoon.

Annika ja Martta, jotka olin pyytänyt mukaan auttamaan, hypistelivät Bonnien ja Blisin ohjia sillä aikaa, kun tarkistin ponien satulavyöt ja vedin enkkuviltin pois Blisin selästä. Ei tarvinnut olla kovin tarkkasilmäinen tajutakseen, että heitä jännitti. Minunkin kurkussani oli kauhunmakuinen pala, jota yritin tuloksetta nieleskellä.

"Mä en edes tiedä, mikä mua jännittää", sanoin olkani yli samalla, kun laskin Blisin jalustimia. "Tai et jos Bliss heittää mut pusikkoon, niin eihän tässä korkeelta putoa."
"Mua pelottaa, et Bonnie syö mut", Annika tokaisi ja irvisti muka kauhistuneena. Tirskahdin.
"Jos se syö sut, niin mä syön sen."
Martta kilautti riimunnarun Blisin kuolainrenkaaseen samalla, kun Annika veti mustalippaisen kypärän päähänsä ja siristi silmiään aamun viileässä syysauringossa.
"Nytkö mä vaan nousen selkään?"

Oli onni, että Martta oli mukana. Bliss kulki rauhallisesti tallipihalla, mutta heti kun pääsimme puiden väliin, se yritti kiilata Bonnien eteen ja nousta takajaloilleen. Martan hevostausta näkyi: hän painoi kätensä nuoren ponin kaulalle ja käänsi sen ketterästi ympäri niin, että ehdin vain horjahtaa satulassa ja korjata asentoni - ja yhtäkkiä olimme jälleen hiekkatiellä Bonnien takana, minä satulassa istuen ja Bliss melko lailla siistisi eteenpäin kipsuttaen. Vain sen verhona suihkiva häntä kertoi, että ponin kaviot kuhisivat kuin muurahaiset.

"Täähän on paljon iisimpää kuin mä odotin", edessämme keikkuva Annika totesi olkansa yli ja taputti Bonnien kaulaa. "Mä jotenki odotin, että tää olis ihan hullu."

Minua nauratti.
"Ei sillä pystyis kisaamaan, jos se olis hullu."
Annika kääntyi virnistämään meille ja nojasi toisen kätensä Bonnien keinahtelevaan lautaseen.
"Ois upeeta jos mä voisin lainata Bonaa joskus uudelleenkin", hän sanoi. "Pikku maastolaukoille vaikka?"
Maastolaukoista tällä retkellä oltiin tosiaan vielä kaukana. Blisin selässä istuminen tuntui suunnilleen samalta kuin keinuhevosen, jolle oli annettu liikaa kauroja. Martta talutti ponia niin hyvin, että minun ei juurikaan tarvinnut oikeasti ratsastaa, mutta siitä huolimatta käynti tuntui ainoalta järjelliseltä askellajilta. Arvelin, että samalla sekunnilla, kun olisin päästänyt Blisin raviin, se olisi vääntäytynyt voltille ja heittänyt minut selästään.

Hyvällä tuurilla olisin toki voinut lentää kolmoisslutzin ilmassa ja tipahtaa Bonnien satulaan suoraan Annikan taakse.
"Ootteks te tulossa Hubertusratsastukseen", kysyin, kun olimme kiertäneet melkein kokonaan pienen hiekkatien tallin ympäri ja tarhojen aidat alkoivat jo pilkottaa kellanoranssin lehtiverhon takaa. Annikan nyökkäyksen näin, Martan ennemminkin aistin.
"Mä kuulin, et siellä on joku piilokapakka", Annika sanoi. "Julmaa olla seitsemäntoista."
"Mä kyl luulen, et piilokapakka ei oo parasta koko tapahtumassa", Martta hymähti. "Ja toivon."

Tallin punakylkinen seinä paljastui röpelöisten koivunrunkojen välistä ja Blisin pää ponkaisi pystyyn, kuin sen aivoissa kaksi kauranjyvää olisi löytänyt toisensa ja se olisi tajunnut, minne olimme saapuneet. Martan käsi oli sen kaulalla jo ennen kuin poni ehti ottaa hypähteleviä raviloikkia.

Satulasta alas valuessani kyhnytin salaa ponin kaulaa ja painoin suukon sen lämpimään karvaan. Bonnie, jonka selästä Annika oli juuri laskeutunut, pärisytti sieraimiaan ja ravisteli itseään kuin iso koira.
"Kiitti kun autoitte", hengähdin Blisin kaulaa yhä taputellen. Martta oli irrottanut riimunnarun kuolainrenkaasta ja keräsi narua paraikaa rullalle kätensä ympärille. "Hoidetaan ponit nopeesti pois, mä tarjoon teille pullat."

Jotta Bliss tottuisi useamman ihmisen käsittelyyn, Annika ja Martta taluttivat sen karsinaansa ja minä seurasin perässä Bonnie rinnallani. Taivaanrantaan oli kerääntynyt tummia pilviä ja oranssinpunaiset puut seisoivat sen edessä kuin tulisoihdut. Talliin astuessani oli pakko räpytellä silmiä pari kertaa.

Inkeri tai Pyry oli käynyt heittämässä päiväheinät karsinoihin, ja Bonnie työnsi puoli päätään heinäkasaan päästessään karsinaan. Kuuntelin Annikan ja Martan juttelua käytävän toiselta puolelta samalla, kun riisuin tammalta varusteet ja harjasin sen kauttaltaan läpi pehmeällä harjalla. Bonnie roikotti alahuultaan heinänkorsi suupielestä roikkuen.

"Viedään nää vielä pihalle", huikkasin Annikalle ja Martalle.
Bonnie ja Bliss ravasivat tyytyväisinä tarhaan. Bliss ei malttanut pitää takajalkojaan maassa, vaan kiri Bonnien edelle ja heitti muutaman riemukkaan pukin ennen kuin kirmasi roikkumaan Hestian harjassa. Palatessamme talliin Annika ja Martta lupautuivat viemään ponien varusteet satulahuoneeseen.

"Mä meen lämmittään pullia sillä aikaa", vastasin. Martta näytti peukkua ja virnisti ennen kuin katosi yksäripuolelle.
Olin olettanut, että oleskeluhuone olisi tyhjä. Kun avasin oven, katseeni kohtasi kuitenkin Inkerin, joka lojui violetin sohvan syleilyssä, ja Mannyn, joka istui kädet kahvikupin ympärillä tupapöydän ääressä. Kumpikin katsoi minua katseella, josta arvelin keskeyttäneeni jotakin.

"Moi!"
Vastaukseksi saamani moit tulivat liian liukkaasti. Jostain syystä jäin häälymään ovensuuhun.
"En kai mä keskeyttäny mitään?"
"Et todellakaan", Inkeri sanoi painokkaasti. Hän työnsi kätensä sohvatyynyn alle, otti sieltä 2000-luvun alun Hevoshullun ja avasi sen umpimähkään keskiaukeamalta. Vilkaisin Mannya, joka katseli kiinnostuneena ikkunasta tuulessa itseään värisytteleviä lehtiä, ja astuin sitten sisään huoneeseen.

Vasta, kun mikro oli piipannut pullat lämmenneiksi ja Martta kolisteli huoneeseen Annika kannoillaan, oli tunnelma sulanut sen verran, että Inkeri kurkisti Hevoshullun takaa. Olimme kerääntyneet tupapöydän ympärille (Manny nökötti yhä paikoillaan nurkassa ja katseli, jos mahdollista, vielä aiempaa kiinnostuneena ikkunasta jäähtynyttä kahvikuppia puristaen), keränneet sulalta sokerilta tuoksuvat pullat koriin keskelle pöytää ja kaataneet viimeiset kahvitilkat pannusta kuppeihin.

"Onpa monta pullaa", Inkeri totesi.
Jonkinlaisen inkerimäisen taikatempun avulla tilanne muutaman minuutin kuluttua oli muuttunut niin, että pöydän ääressä istuimme me kaikki, kahvien lisäksi pöydällä oli kuusi kokistölkkiä ja meidän lisäksemme sekä Inkerin että Mannyn edessä oli kaksi isoa korvapuustia.

Olin tänään ratsastanut Bonnien aamulla ja ohjasajanut innokasta Blisiä maneesissa ennen tuntien alkua. Varsa oli niin sähäkkänä tuulesta ja syyslehtien pyörteilystä, etten ollut edes harkinnut harjoittelevani sen kanssa kentällä. Maneesin vaaleiden seinien syleilyssä se jokseenkin malttoi keskittyä ohjasapuihini ja sen tarmokkaasti askeltavien takajalkojen takaa aina tasaisin väliajoin kuuluvaan pttttrr-ääneen.

Olin päästänyt Bonnien ja Blisin tarhaamaan illansuussa ja napannut syliini tallikäytävällä vastaan tulleen Sensen. Lämmin kissankeho lämmitti syliäni, kun nojailin tarhan aitaan katsellen, miten hevosteni valkea karva kimmelsi laskevassa auringossa.

Bliss oli satuloitu, ja kentällä seisoessaan se näytti niin oudon paljon oikealta pieneltä ratsuhevoselta että minua melkein kylmäsi. Satula oli Lumin pieni ruskeanahkainen ponisatula, joka oli kai aiemmin ollut Tirpankin käytössä. Satula-asiat Bliss aika lailla osasi jo. Se oli viilettänyt satula selässään pitkin kenttää ja maneesia jo lopputalvesta, eikä hökötyksen nostaminen sen selkään aiheuttanut enää juurikaan reaktiota.

Mutta tämä olisi seuraava askel. Olin alkanut laidunloman jälkeen nojailla huolimattomasti Blisin selkään. Aluksi varsa oli väistänyt minua, ja kun se oli loppunut, olin aistinut, että pian voisi olla Oikea Aika. Tämä päivä oli täydellinen. Oli tuulinen loppukesän aamupäivä ja sunnuntai pidätteli vielä isointa osaa tallilaisista kodeissaan. Odessa oli sattunut minua vastaan tullessaan maastolenkiltä Röstin kanssa. Hän oli melkein hihkunut ilosta, kun olin pyytänyt hänet mukaan Blisin ensimmäiselle ratsastuskerralle.

Tai ei sitä ehkä vielä oikein ratsastukseksi voisi sanoa.
"Mä nousen selkään ja istun siellä hetken", sanoin Odessalle kumartuessani nojaamaan kevyesti Blisin satulaan. Se narahti kannustavasti käsieni alla. "Meidän ei tarvi edes kävellä, riittää että Bliss saa totutella ideaan."
Odessa nyökkäsi.
"Hyvin se menee", hän sanoi luottavaisen kuuloisena.

Lisäsin painoa Blisin selällä ja vilkaisin sinistä palikkaa, jonka avulla minun olisi hetken kuluttua tarkoitus nousta sen satulaan. Olin roikkunut monta kertaa vatsallani sen selässä, mutta kertaakaan aiemmin en ollut istunut kuten satulassa istuttiin. Kun nostin jalkani palikalle, Bliss käänsi korvansa minua kohti, mutta keskittyi yhä hypistelemään rauhallisena ylähuulellaan Odessan käsivartta, jonka hän oli ojentanut ponin kaulalle.

Olin noussut satulaan varmasti tuhansia kertoja. Siihen meni muutama sekunti, lyhyt outo keikaus, jota ennen olin minä yksin ja jonka jälkeen olin riippuvainen yhteistyötaidoistani allani olevan hevosen alla. Tuhansista ratsautumiskerroista huolimatta vatsassani kouraisi, kun sain jalkani Blisin selän yli ja suoristauduin istuvaan asentoon sen selässä.

Minä olin sen satulassa. Minä olin Bonnien varsan satulassa.

Bliss käänsi päätään minua kohti korvat hämmästyneessä hörössä ja tunsin hermostuneen naurun kuplivan kurkussani. Bliss kurotti mupeltamaan saapastani ja veti kaulansa niin pitkälle koukkuun kun taisi pystyäkseen katsomaan minua kunnolla. Se oli pieni ja kapea, paljon pienempi kuin Bonnie, sydäntäraastavan hellällä tavalla pienempi kuin Seppeleen pienimmät ja kapeimmat ponit.

Istuin satulassa hetken hiljaa ja vain aistin Blisiä allani. Odessa seisoi jossain ajattelukykyni rajamailla riimunnaru sormissaan ja käsi rauhoittavasti Blisin kaulalla leväten. Tunsin, miten hän katsoi meitä.

"Hyvä Bliss", mumisin varsalle pehmeästi, ja sitten nojauduin hitaasti eteenpäin ja valutin itseni alas sen selästä.
Bliss liikahti yllättyneenä, kun painopisteeni muuttui sen selässä, mutta jäi sitten seisomaan jälleen aloilleen. Vasta, kun jalkani olivat jälleen kentän lämpimässä pölyssä, minua alkoi äkkiä naurattaa kauheasti.

"Sehän meni hyvin!" sanoin Odessalle tuntien, miten helpotus lehahti punaksi poskilleni.
Odessa taputti Blisin kaulaa molemmilta puolilta.
"Sä oot ansainnu pussillisen omenoita!" hän sanoi mielissään.
"Ja sä kiitoslahjan", tirskahdin käsillä punaisia poskiani painellen. "Tuu! Viedään Bliss takaisin tarhaan ja ajetaan kaupunkiin. Mä tarjoan sulle siellä kahvit."

Painettuani pesukoneen päälle kävin raahaamassa kisa-arkun lokerikkohuoneeseen oman lokeroni alle, hain riimunnarut ja kalastin Bonnien ja Blisin karsinoistaan. Bliss oli niin napero, että sen taluttamiseen olisi oikeasti tarvittu kaksi kättä, mutta arvelin saavani sen kyllä Bonnien mukana lyhyen matkan tallista tarhaan. Se oli kasvanut paljon ja alkoi näyttää jo ihan järkevän näköiseltä ponilta, hontelolta tietysti vielä ja pitkäjalkaiselta kuin jonkinlainen harvinaislaatuinen harmahtava peura. Tuntui uskomattomalta, että kesälaitumen jälkeen alkaisi sen ratsukoulutus.

Pääsimme mitenkuten tallipihalle. Bonnie kulki vierelläni hyvin tyynesti (se oli kopsutellut tämän matkan tuhansia kertoja ja tiesi kyllä että tarhaan se pääsisi aina), mutta Bliss kulki laukansekaista ravia ja yritti ravistella sekä riimun että minut irti itsestään. Tallin kulmalla tapahtui monta asiaa yhtä aikaa.

Ruut ja Lyyti, joilla ei onneksi ollut hevosia mukanaan, yllättyivät meihin tallin kulmalla törmätessään yhtä paljon kuin minä hevosineni yllätyin heistä. Bonnie tyytyi kohottamaan päätään ja ottamaan sivuaskeleen, mutta Bliss näki tilaisuutensa tulleen. Se nousi puolittain takajaloilleen ja heittäytyi sivuttain, enkä ehtinyt tuntea kuin poltteen sormissani riimunnarun valuessa otteestani.

Onneksi Lyyti oli nopea. Hän suorastaan kimposi kohti Blisiä ja sai otteen varsan riimunnarusta ennen kuin itse ehdin edes ojentaa kättäni. Bliskin näytti yllättyneen, se käänteli korviaan ja jäi nököttämään tasajalkoin paikoilleen kuin lelukaupan ikkunan hevonen.
"Kiitos", hengähdin. Olin jo hetken ajan nähnyt sieluni silmin, miten Bliss ei todellakaan jäisi minun ja Bonnien luo vaan lähtisi viipottamaan puitten väliin riimunnaru etujalkoja vasten rummuttaen.
"Eipä mitään", Lyyti sanoi ja hymyili vienosti. "Mie voin taluttaa tätä jos tarviit apua. Tarhaanko sie olit näitä viemässä?"
"Joo", vastasin, ja heti sen perään vielä uudelleen: "Kiitos."

Lähdimme kaikki kohti tarhoja, minä ja hevoset ja Ruut ja Lyyti. En ollut ehtinyt vielä juurikaan jutella Ruutin ja Lyytin kanssa ja tajusin ilahtuneena, että nyt voisi olla minun tilaisuuteni. Tuntui, että olin oudossa välikädessä - yhtä aikaa tallinomistaja, joka oli valinnut heidät hoitajiksi, yhtä aikaa suunnilleen heidän ikäisensä ihan tavallinen hevosia rakastava ihminen, joka halusi hengailla Seppeleen oleskeluhuoneessa kuten aina ennenkin. Päätin, että keskittyisin mieluummin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
"Ootteks te tulossa Sommersolverviin?" kysyin nostaen samalla käteni Bonnien kaulalle ja kyhnyttäen sen harjamartoa.
"Joo, mie tuun ainakin", Lyyti vastasi. "Tai en tuu kisaamaan, mutta ihan autoa ajamaan. Ja voin mie groomatakin jos tarvii."
Taas hän heitti pienen iloisen hymyn.
"Mä en oo vielä päättänyt", Ruut sanoi meidän toiselta puoleltamme.
"Tuu!" Sanoin. "Mitä isompi porukka, niin sen hauskempaa. Meille on vuokrattu iso rekka, sinne kyllä mahtuu."
Ruut nyökkäsi lyhyesti.
"Pitää katsoa", hän sitten sanoi.

Hestia oli meitä vastassa tarhan portilla ja Ruut sai hätistellä sitä kauemmas sillä aikaa, kun minä ja Lyyti valmistauduimme päästämään Bonnien ja Blisin irti. Kun olimme saaneet tarhan portin auki ja ponit sisään, jäimme aidalle katselemaan miten ne ravasivat kauemmas häntä kummallakin lyhdyksi selän päälle nostettuna.

Minusta tuntui, että tästä tulisi hyvä kesä. En tiennyt, odotinko enemmän Bonnien kanssa kisaamista vai sitä, että pääsisin viimein koulimaan Blisistä ratsuhevosta. Kisojen suhteen alku oli ollut kevään osalta niin vahva, että odotukseni olivat korkealla. Vaikka Hannabyssa meno olikin ollut epätasaista, olimme kuitenkin tulleet kansainvälisessä joukossa seitsemänsiksi 120 sentin luokassa ja viidensiksi maastoestenäytösluokassa. Olihan mukana ollut muutama kummallinen suoritus, joissa Bonnien väsymys oli näkynyt (kuten ihan kauhea 125 sentin rata, joka oli ollut meille sekä liian vaikea että liian tekninen ja jossa olimme saaneet 15 virhepistettä), mutta suurin osa radoista oli ollut tasaisia, yksittäiseen tympeään puomiin kaatuneita suorituksia. Itseluottamustani oli parantanut vielä Tie Tähtiin -cupin kokonaisrankingin Estetähtitittelin voittaminen kevään lopuksi.

Mutta ennen kaikkea minusta tuntui hauskalta olla tässä, kotitallilla, ja seisoa Ruutin ja Lyytin vierellä katsomassa miten hevoseni rauhoittuivat laiduntamaan kesänurmelle.

"Okei, hetken päästä sitten", lupauduin huoahtaen tamman syyttäville silmille. Asetuin istumaan Bonnien selän puolelle, nojasin sen lämpimän leveään säkään ja nostin kasvoni kohti aurinkoa. Blisin varsamainen unihengitys kuului vaimeana selkäni takaa.

Olin valtavan tyytyväinen minun ja Bonnien suoritukseen viime osakilpailuissa. Toinen sija oli tietysti aina kirvelevän lähellä ensimmäistä - nytkin kyse oli ollut vain parista sekunnista, jotka ensimmäiseksi tullut Man O'War oli tikannut pitkine jalkoineen nopeammin kuin me - mutta rankingpisteissä joka tapauksessa johdimme. Toisena oleva Majiná oli kyllä kova vastus, samoin kuin seuraavilla sijoilla olevat Lily ja Anni, mutta minä ja Bonnie olimme ainoita, jotka olivat sijoittuneet kummassakin osakilpailussa.

Nyhtäisin maasta muutaman hennon ruohonkorren ja aloin nipsiä niitä sormissani pieniksi paloiksi. Vaikka meillä olikin mennyt tähän mennessä loistavasti, tiesin, että itse kilpailu oli kuitenkin vasta puolivälissä. Kisakausi vain tiivistyi kevään mittaan ja realistisena riskinä oli, että Hanamissa starttaaminen näkyisi Tie Tähtiin -osakilpailuissa ei-niin-mairittelevalla tavalla. Kisamatka Ruotsiin vaati minulta ja ponilta jo itsessään paljon, saati sitten seitsemässä luokassa starttaaminen yhden viikon aikana. Onneksi Bonnie kuitenkin oli jo sen ikäinen kuin oli, se osasi suhtautua kisamatkoihin rauhallisemmin kuin aiemmin. Tuntui, että nykyään se osasi tehdä olonsa kodikkaaksi missä tahansa, kunhan minä olin sen mukana.

Kuulin, miten Bliss liikahti selkäni takana ja hetken kuluttua tunsin sen pehmeät huulet kutittamassa auringon lämmittämää niskaani. Käännyin Bonnieen nojaten rapsuttamaan varsaa (Bonnie puhalsi ilmaa sieraimistaan mielenosoituksellisesti ja työnsi mustasukkaisena turpansa sormiani vasten) ja mutisin pienelle hevoselle:
"Pitäisikö sut ottaa kisamatkalle joskus mukaan harjoittelemaan, napero?"
Bliss heilutti villisti pientä häntätöpöään, nousi pitkille miniatyyrijaloilleen ja koikkelehti sitten luotamme kauempana heinäkasaa tuhoavan Lumin luokse. Laskin käteni Bonnien kaulalle ja kyhnytin sitä pehmeästi harjamarrosta.
"Hieno poni", mumisin sille niin lempeästi kuin kykenin. Se hengitti syvään, valkoiset turpakarvat auringossa värähtäen, ja sulki kauniit tummat silmänsä.
"Bonnie", jatkoin kurottaen käteni sipaisemaan kevyesti ponin suippoa valkeaa korvaa. "Joko mennään töihin?"
Kuin poni olisi ymmärtänyt sanani se veti jalat alleen (minä vetäydyin siitä kauemmas) ja nousi ähkäisten seisaalleen. Vaaleanharmaata lippuhäntäänsä korkealla kantaen se asteli kohti tarhan porttia, nappasi ohimennessään Lumin heinäkasasta suullisen ja jäi sitten katselemaan minua aurinko takaansa loistaen, kultaisessa hohteessa, heinänkorret suupielistä vipattaen ja valkea karva kuin kimaltava hanki pakkaskylmänä aamuna.

Sillä olihan teoria aina eri asia kuin käytäntö. Oli eri asia hypätä kuusivuotiaan hevosen selkään ja pärjätä hyvin, saati sitten kisata ja treenata valmiilla hevosella, jota oli vuosia laitettu kuntoon. Ratsukouluttaminen alusta asti oli minusta oikeastaan aika kammottavaa. Hienoa, mutta kammottavaa.

Bliss laukkasi vielä muutaman kierroksen satula selässään heitellen takajalkojaan ilmaan, mutta sitten se tyyntyi ja pysähtyi. Se jäi seisoskelemaan keskelle maisemaa kuin mietiskelisi jotakin. Lopulta se kääntyi meitä kohti, asteli aidalle ja tunki siron päänsä syliäni vasten.

Kyhnytin hetken sen otsan pyörrettä ja kiipesin sitten aidan yli löysätäkseni satulavyötä.

Mutta muutos tuli aina, sille ei voinut mitään. Ja oli toisaalta kätevää, että Emmy oli aina paikalla kun tarvitsin häntä.

Bliss oli parkkeerannut alle kymmenen sentin päähän viereeni ja haisteli omenaa turpakarvat vipattaen. Olin jo muutaman kerran joutunut tuuppimaan sitä kauemmaksi, eikä sen poninpäähän näyttänyt mahtuvan, miksi kalpeapintainen talviomena ei ollut sille. Kun rouskaisin hampaani omenan sileään pintaan sen korvat ponnahtivat höröön.

"Salma!"
Ehdin juuri ja juuri rekisteröidä Inkerin äänen, kun Blisin karsinan ovi jo vetäistiin auki ja blondin ratsastushousuihin puettu takamus pyllähti viereeni karsinan alusille. Inkeri painoi takaraivonsa karsinan seinään ja sulki silmänsä.
"Pidä mulle seuraa. Mä en jaksa putsata enää yhtään karsinaa."
"Ota haukku", sanoin ja ojensin omenan syömätöntä puoliskoa kohti Inkeriä. Hän raotti toista silmäänsä, kumartui ja iski hampaansa omenaan. Bliss näytti siltä, että oli valmis soittamaan lähimmälle eläintensuojeluviranomaiselle ja vaatimaan uutta omistajaa.
"Mä haluaisin mennä ratsastaan Siirillä, mut mulla on vielä neljätoista boksia jäljellä", Inkeri huokaisi.
"Mä voin ottaa ainakin nää omat", sanoin. "Mulla ei mene enää kauaa näiden tuntien kanssa."
"Ykstoista siis jäljellä." Inkeri irvisti. "Anteeks, kakstoista, mä olin jo ehtinyt putsata Agin kopin."
"Onks sulla mennyt hyvin Siirin kanssa?" Kysyin samalla, kun painoin tabletin näytön kiinni ja kurotin työntämään sen karsinan puoliovella roikkuvaan harjapussiin. Bliss otti pari toiveikasta askelta lähemmäs, mutta perääntyi ja huiskutti vimmatusti tummaa hännäntöpöään kun ymmärsi, etten ollutkaan kaivanut sille omaa omenaa.
"On", Inkeri sanoi selkäni takaa. "Sehän on siis, no, Siiri. Ei kai sen kanssa voi mennä muuten kuin hyvin. Tai siis siirimäisen hyvin."
Hänen hymähdyksensä sai minut ajattelemaan sitä ensimmäistä Siiriä, jonka hoitajana olin Inkeriin tutustunut. Inkeri venytteli.

"Mutta tunteja mä voisin ottaa vuorokauteen lisää", hän sanoi ääni kummallisesti haukotuksen keskellä venyen. "Miten sulla on menny ton kakaran kanssa? Ja muiden."
"Kakara ei tee muuta kuin harjoittelee hevosena olemista, sen kanssa mä pääsen vielä helpolla", sanoin ojentaen sormiani kohti Blisiä. Se käänsi päänsä poispäin. "Bonniella mä ilmoittauduin kaksiin kisoihin. Tai toiset on kisaharjoitukset, mä käyn hyppään ne ensin ja starttaan sit Ruunaankoskella. Siellä on kolmostason kisat nyt kuun lopussa."
"Kuun lopussa?" Inkeri irvisti. "Sä siis et pääse leirille?"
"Joo ja en", sanoin. "Mä oon pelkän perjantain ja lähden lauantaina ajamaan kisoihin. En sit pääse mukaan muuhun kuin siihen perjantain ohjelmaan."
"Kilparatsastajan traagiset valinnat", Inkeri naurahti dramaattisesti.
Ja koska hän oli Inkeri, en edes ajatellut loukkaantuvani.

Inkeri jäi istumaan viereeni karsinan pohjalle. Jossain vaiheessa Bliss leppyi (suunnilleen silloin, kun olin saanut omenan syötyä) ja tuli viereemme rapsutettavaksi. Istuimme niitä näitä jutellen, kunnes tallin ovi kuului käyvän pääkäytävällä ja iloinen lapsenääni halkaisi mukavan hiljaisuuden.

Inkeri kirosi pitkään ja erittäin hartaasti.
"Mulla on vielä ne kakstoista boksia", hän sanoi.
Sitten hän oli mennyt.

Kävin heittämässä kassini yläkertaan ennen kuin hain riimunnarun Bonnien karsinalta ja lähdin talsimaan kirpeän pakkasen poikki kohti tarhoja. Agi seisoskeli sivummalla tammatarhassa ja kohotti päätään, kun kuljin ohi. Se alkaisi tehdä kevätkaudella kevyttä tuntityötä, mikä jännitti minua kovasti etukäteen. Olin alkanut löytää tamman kanssa viimein jonkinlaista yhteistä säveltä - tai ehkä se vain oli muuttunut pikkiriikkisen järkevämmäksi käännyttyään kuusivuotiaaksi. Olin harkinnut koko syksyn sitä, mitä tekisin Agin kanssa. Minulla ei ollut aikaa liikuttaa sitä niin hyvin kuin olisi pitänyt, ja kun olin siirtynyt Seppeleen omistukseen, oli vastaus ikään kuin tipahtanut syliini. Talli oli pullollaan taitavia ratsastajia. Joku heistä voisi hyvin ottaa Agin tunnille silloin tällöin. Kouluttamisen hoitaisin edelleen minä, mutta tallin parhaat ratsastajat eivät varmasti tekisi hallaa hevoselleni.

Bonnie oli valmis tulemaan sisälle ja ravasi portille minua vastaan, kun vihelsin sille. Se painoi lämpimän turpansa hetkeksi kättäni vasten, kun kiinnitin riimunnarun. Bliss kuikuili sen harmaanvalkean hännän takana sen näköisenä, ettei ollut varma, huvittiko sitä juurikaan tulla sisään. Se lähti kuitenkin kipsuttamaan peräämme, kun avasin tarhan portin ja luikahdin siitä ulos Bonnien kanssa.

Blisiltä oli kestänyt kauan oppia, että sillä oli oma karsina. Se oli muuttanut asumaan Bonnieta vastapäätä muutama kuukausi sitten, mutta yritti edelleen itsepäisesti livahtaa Bonnien jaloissa samaan karsinaan kuin se. Olin aluksi ajatellut, että siitä oli yksinäistä olla yksin omassa isossa karsinassaan. Ajatus oli kuitenkin haihtunut, kun olin pari kertaa ottanut Blisin yksin sisälle. Se paahtoi päämäärätietoisesti Bonnien karsinaan ja seisoi yksinään keskellä turvemattoa hyvin tyytyväisen näköisenä, vaikka kuinka yritin maanitella sitä omaan karsinaansa. Ehkä se vain viihtyi synnyinkodissaan.

Nytkin Bliss teki hyvin järjestellyn hyökkäyksen kohti Bonnien ovea, mutta sain taklattua sen pois kurssiltaan ja omaan karsinaansa. Bonnie, joka oli niistä kahdesta tätä nykyä kärsivällisempi, sai kuppiinsa muutaman porkkananpalan siksi aikaa kun aloitin harjaamisen Blisistä.

Pieni hevonen oli hellyyttävän kapea ja siro. Se pyristeli, kun riisuin loimen, ja mupelsi sitten tyytyväisen oloisena kyynärpäätäni kun harjasin sen kylkeä. Bonnie nosti porkkanat syötyään päänsä puolioven yli ja katseli meitä unelmoiva katse tummissa silmissään. Siinä oli kai vielä ripaus varsastaan huolehtivaa tammaa, vaikka Bliss olikin jo itsenäistynyt kovasti.

Puhdistettuani Blisin leluhevosmaiset kaviot jätin sen karsinaansa ja siirryin Bonnien pariin. Se kääntyi katselemaan auringonpaistetta kalteri-ikkunastaan, kun vetelin pitkiä vetoja sen valkealla karvalla. Se ei kääntynyt ikkunalta edes siinä vaiheessa, kun kipaisin satulahuoneeseen ja hain sieltä satulan ja suitset. Vasta, kun ojensin sille kuolaimia, se avasi suunsa tyytyväisenä ja kääntyi sitten kohti karsinan ovea. Sisälläni läikähti mukavasti. Tuntui hyvältä, että Bonnie halusi tehdä töitä.

Bliss jäi karsinaansa, kun vedin suitset Bonnien kaulalta ja talutin sen tallin avonaisista ovista aurinkoiselle tallipihalle. Aluksi Bonniella oli ollut vaikeuksia lähteä tallista, kun Bliss ei tullut mukaan, mutta nyt se kulki perässäni tyytyväisen oloisena. Ilmassa oli haaleaa talven hehkua, sellaista jonka kalpea aurinko loi paljaisiin puihin ja painaviin lumikinoksiin.

Maneesissa ei ollut ketään. Kiristin tottunein käsin satulavyön ja vedin jalustimet alas. Bonnie oli vielä vähän pulskassa kunnossa Blisin jäljiltä, vaikka pahimmat varsakilonsa se oli pudottanut jo joululoman tienoilla. Nytkin se lähti alkukäyntien jälkeen iloisesti pärskähtäen raviin ja venytti askeltaan kuin olisimme olleet isommallakin kisakentällä emmekä omassa maneesissa.

Uudessa, valoisassa maneesissa oli mukava ratsastaa. Keskityin taivutuksiin. Bonnien porskuttaessa pohkeenväistöä ensin toiseen ja sitten toiseen suuntaan en lainkaan ihmetellyt, miksi sen valkeanharmaa karva alkoi kostua hikiläikistä. Omakin selkäni oli kostea toppaliivin alla.

Päätin ratsastuksen reippaaseen laukkapätkään pitkin ohjin. Bonnie laukkasi ympäri maneesia, kiri pitkillä sivuilla ja ravisteli päätään niin että harja pöllysi. Kun yritin pidättää, se viskasi takajalkansa ilmaan ja oli heittää minut maneesin hiekkaan. Nauraen ohjasin sen ympyrän kautta takaisin raviin.

Talliin päästyämme jätin varusteet odottamaan karsinan ovelle ja heitin Bonnien niskaan kuivatusloimen. Tamma odotteli karsinassaan sillä aikaa, kun kävin pesemässä kuolaimet ja heittämässä varusteet takaisin paikoilleen satulahuoneeseen. Palattuani karsinalle Bliss seurasi käytävän vastakkaiselta puolelta kiinnostuneena, kun pujotin riimun takaisin Bonnien päähän ja talutin sen loimitettuna varsan ohitse. Bonnie saisi viettää vielä muutaman tunnin tarhassa.

Bonnie jäi hyväntuulisen oloisena Hestian kylkeen ja minä palasin Blisin karsinalle. Olin alkanut totuttaa sitä kaikkiin niihin kummallisiin tapahtumiin, joita kilpaponi elämässään saattoi kohdata. Tänään se kohtaisi trailerin. Taputin Blisiä kannustavasti kaulalle, kun vedin riimun sen päähän ja loksautin riimunnarun kiinni lukkoon.

Olin pyytänyt Pyryä ajamaan trailerin autotallin viereen ja jättämään luukun auki ja siellä se nyt odottikin, vanha vihreänharmaa kahden hevosen traileri ammottavine aukkoineen. Talutin Blisiä kuin sattumalta hiukan sen ohi, olin tutkivinani lumikinosta ja annoin varsan seisoskella vierelläni aivan kuin me vain omaksi huviksemme olisimme tulleet seisoskelemaan autotallin kulmalle. Olin pihistänyt matkalla satulahuoneesta vähän kauroja taskuuni ja työnsin ne Blisin turvan alle, kun hetken seisoskelun jälkeen käänsin sen kohti trailerin siltaa.

Olin odottanut suurta show'ta, mutten kai vielä ollut oppinut uuden varsani kaikkia luonteenpiirteitä. Bliss iski turpansa kämmeneeni ja imi kauroja sisuksiinsa samalla, kun kopsutteli kaikessa rauhassa rampin ylös ja sisään traileriin. Kauratarjoilun loppuessa se vilkaisi ympärilleen hämärässä kopissa, vaikutti yllättyneen maisemanvaihdoksesta ja kääntyi sitten nuuhkimaan jälleen kättäni.

Olin ihastuksissani. Toistimme traileritempun vielä muutaman kerran, tällä kertaa ilman kauroja (Bliss ei tuntunut näkevän hangella ja trailerissa seisomisen välillä erityistä eroa), ja vein ponin sitten vuolaasti kehuen tarhalle jossa Bonnie jo odotti. Irrotettuani Blisin riimunnarun ja suljettuani portin perässäni seurasin hetken tyytyväisenä, miten tammani varsoineen ravasi pitkin timanttisena kimmeltävää lumihankea.

Aurinko oli jo alkanut painua mailleen. Vilkaisin Agia, joka seisoskeli yhä tarhassa ja kyhnytti Lailan selkää hampaillaan. Tunsin äkkiä yllättävää lämpöä sitä kohtaan.

Seuraavaksi keskittyisin siihen.

- Se ei ollut myöskään Bonnien ensimmäinen varsa Birk. Siinä missä Birk oli uteliaan höntti ja aiheutti sen vuoksi ongelmia, oli Bliss uteliaan itsepäinen. Yhdistelmä oli aiheuttanut sen, että olin löytänyt itseni eräänä aamuna hakkaamasta lisälautoja Blisin tarhaan sille korkeudelle, jolta en hyvällä tahdollakaan olisi uskonut tavallisen varsan pystyvän livahtamaan ulos. Ohi talsinut Aleksanteri oli ehdottanut, että kiinnittäisin vyöllä tiekolmion Blisin selkään ettei se mahtuisi ryömimään ulos tarhasta, mutta en ollut vielä kokeillut neuvoa.
- Se halusi huomiota koko ajan. Siitä hetkestä alkaen, kun Bliss oli tajunnut että tein Seppeleen paperitöitä toimistossa ihan Bonnien ja sen karsinan vieressä, se oli noussut takajaloilleen ja ripustanut itsensä mukavasti etujalkojensa varaan karsinan puoliovea vasten. Se oli pelästyttänyt jo muutaman ponilapsen iloisella varsannaamallaan, joka tervehti kulman takaa kääntyviä pikkuratsastajia.
- Se söi ja söi ja söi. Bliss oli viimein päässyt heinän makuun, vaikka se yritti edelleen vierailla Bonnien maitobaarilla aina tilaisuuden tullen. Bonnie oli alkanut saada kiinni omanarvontunnostaan ja nosteli varoittavia takakavioita Blisille niin usein, että aloin jo pelätä, milloin paukapäinen varsa todellakin saisi kavion kulmaluuhunsa. Bliss myös rohmusi Bonnien heinät niin nopeasti, että harkitsin sen vieroittamista jo siksi, ettei ponini pääsisi laihtumaan.
- Se piti harjaamista, riimun laittoa, taluttamista, kavioiden tarkastamista, rasvaamista ja letkuttamista hauskana katastrofileikkinä, jossa paras oli se, joka taisteli koviten ja pakeni nopeiten. Se ei ollut lainkaan pahansisuinen, vaan tarrasi riemukkaasti pienillä varsanhampaillaan hihaani, kun yritin harjata sitä, ja riuhtoi kuin odottaisi minun yhtyvän ihanaan leikkiin saman tien. Loimittamista se ei pitänyt katastrofileikkinä. Olin pukenut sille pienen varsaloimen eräänä erityisen pistävänä pakkaspäivänä, mutta se oli pelännyt sitä niin paljon, ettei ollut uskaltanut liikahtaakaan karsinassa.
- Jos se sai valita mennäkö yli vai ali, se meni ali. Arvelin tämän tarkoittavan mielenkiintoisia aikoja sen tulevassa estekoulutuksessa. Mutta silloin harvoin, kun se meni yli, se teki sej juuri niissä paikoissa, joissa olin ajatellut, ettei yksikään senkokoinen otus pääsisi hyppäämään kyseisen rakennelman yli.
Että minä rakastin sitä pientä eläintä.

Taputin lenkistä vielä höyryävän Bonnien kaulaa irrottamatta katsettani Blisistä. Varsan askel oli maatavoittava ja ketterä, eikä se tuntunut välittävän lumipeitteestä, joka Seppeleen pihalle ja rakennusten katoille oli laskeutunut kuin lempeästi narahteleva kuorrutus. Sen pienet sieraimet olivat levinneet ja iloiset silmät välkkyivät sen kiriessä vielä tahtiaan.

Bonnien ja minut nähdessään se äkkiä pysähtyi, kuin miniatyyrinen vieterihevonen, jonka veto loppuu. Se kohosi takajaloilleen ja hirnahti, melkein äänettömästi, niin että äänen paljasti ennemmin vain sen sieraimista ilmaan leviävät höyrypilvet.

Hetken se seisoi paikoillaan, sitten se ravasi tarhan aidalle ja hivuttautui sievästi sen alta aidan toiselle puolelle.

Olin ulkoistanut Agilla ratsastamisen täysin muille. Minulla olisi saattanut olla mahdollisuuksia sen liikunnantarpeen tyydyttämiseen, jos en olisi syönyt tai käynyt koskaan kotona nukkumassa, mutta arvostin järkeäni sentään sen verran että olin antanut Agin ohjat Edithin käsiin ja pyytänyt häntä pitämään tamman yleiskunnosta huolta. Minun ja Agin välinen side ei ollut koskaan päässyt syventymään niin, että Agi olisi näyttänyt panevan tätä mitenkään erityisesti pahakseen.

Tuntui, että se oli yhden ihmisen hevonen. Minä en vain ollut se ihminen.

Olin alkanut vähitellen palautella Bonnien mieleen, mitä ratsun elämään kuului. Iltaisin tuntien jälkeen satuloin sen ja annoin tamman päräytellä rentoja, pitkämuotoisia fiilistelylaukkoja ensin maneesin vasenta, sitten oikeaa laitaa. Poni oli palautunut hyvin varsomisesta ja tuntui olevan varsin tyytyväinen siitä, että se pääsi välillä eroon varsastaan.

Varsa taas - minä olin sekä rakastunut että vähän kauhuissani. Jos Birk oli aikoinaan ollut raju ja villi, niin tämä pieni kimo tamma oli kaikkea potenssiin kymmenen. Se oli kuin bordercollie. Saman tien se oppi, miten riimunnarun päässä seisottiin hiljaa, ja vähintään yhtä nopeasti miten tarhan lankojen alta keploteltiin pois kun samat ruohonkorret alkoivat kyllästyttää. Nykyään tuskin uskalsin lähteä tallilta sinä aikana, kun varsa tarhasi, ellen tiennyt että paikalla oli Pyry tai joku muu järkevä ihminen, joka kävi kalastamassa omille teilleen lähteneen pienen hevosen takaisin aitojen sisään.

Ei se ollut pahantahtoinen tai edes halukas karkaamaan, se oli vain utelias. Se kiersi tallia ja kiipeili honteloilla varsanjaloillaan pienien lumikasojen päälle, mistä se sitten pelästytti ponilapsia hyppäämällä pahaa-aavistamattomien eteen. Sekä Bonnien karsinassa ja tallin ilmoitustaululla oli minun rustaamiani lappuja, joissa luki, ettei varsaa (sen enempää kuin mitään muutakaan hevosta) saanut ruokkia ilman lupaa, mutta minusta tuntui silti siltä, että tämä pieni älykäs otus oli jo oppinut, mitä rapisevat taskut tarkoittivat. Tarhassa ollessaankin se saattoi ravata ilahtuneena portille, kun tuntilaiset tulivat ihailemaan sitä, ja livahtaa sitten lankojen ali jostakin käsittämättömästä raosta, jota minä, Emmy ja Pyry emme olleet tajunneet tilkitä.

Mietin monesti, että jos onnistuisin koulimaan tästä vielä nimettömästä rasavillistä yhteiskuntakelpoisen hevosen, onnistuisin missä vain.

"Sievä ja rämäpäinen", hymähdin. Työnsin käteni karsinan puolioven yli ja yritin hipaista varsan hentoa karvaa, mutta se ravisti vaaleaa häntäänsä ja astahti kauemmas. Oli uskomatonta, miten kevyesti se tasapainotteli pitkillä jaloillaan.
"Se yrittää tulla aamuisin karsinan oven läpi", jatkoin. "Mä en oo vielä oikein käyttäny sitä ulkona, mutta musta tuntuu että se tajuaa, että tuolla jossain on oikea maailma. Mut en mä oo näillä säillä vielä oikein halunnu päästää sitä vauvakarsinasta mihinkään. Tää on ku lastenhuone."
"Miten Bonnie on pärjänny?" Fiia kysyi.
"Hyvin." Kohotin katseeni kimoon tammaani. "Mulla taitaa olla enemmän ongelmia kuin sillä. Ruunaankosken kilpailut meiltä nyt luonnollisesti meni ohi. Mä en ees menny paikalle katsomaan, olisin varmaan muuten itse karannu radalle ja hyppiny esteiden yli."
"Bonnie varmaan ottaa loman ihan tyytyväisenä", Fiia sanoi ja virnisti minulle nopeasti. Hetken aikaa olimme hiljaa ja katselimme varsaa, joka oli kyllästynyt suolakiveen ja keskittyi nyt sukeltelemaan Bonnien hännän läpi.
"Käsittämätöntä, että Bonnie sietää tän kaiken", huoahdin. "Mutta ehkä se johtuu siitä, että tää on sen toinen varsa. Jos mä tekisin noin, saisin kerätä hampaita käytävältä saman tien."
"Onks tolla muuten jo nimi?"
Kysymys tuli yllättäen, vaikka olin tavallaan jo osannut odottaa sitä. Avasin suuni ja suljin sen jälleen.
"Ei vielä", vastasin.
Oli minulla ehdotuksia, samoin aikaa - varsan rekisteröintipaperit piti lähettää vasta myöhemmin.
"Anna sen nimeksi Pienempi Poni Kuin Bonnie", Fiia ehdotti.
Vilkaistessani häntä Fiia päästi parahduksen.
"Ihan totta Salma, mä näen ton katseen läpi", hän huudahti. "Mietitkö sä jo nyt miltä sen nimi kuulostaa, kun se kuulutetaan kisoissa?"
"En", sanoin.
Vaikka olinhan minä miettinyt sitä. Olin miettinyt sitä jo silloin, kun Bonnie astutettiin - ja sen jälkeen, kun tämä pieni valkoinen kaunotar oli noussut jaloilleen Bonnien karsinassa, en minä muuta ollut miettinytkään.

Cella talutti Röstiä tallin ulkolamppujen valossa. Ponin kyljet vuoroin sukelsivat hämärään, vuoroin kaartuivat kullankarvaisina esiin. Ruskalehdet olivat jo ehtineet litistyä tuulessa räpytteleviksi ympyrällä, jota he tallasivat.

"Ei se mun silmiin onnu", huikkasin Cellan punapipoiselle hahmolle, kun hän käänsi Röstin jälleen kerran ympyrän ulkokaarteelle. Cella vilkaisi minua olkansa yli ja irvisti.
"Hyvä. Mun jalat menee kuolioon, jos mä vielä pitkään ramppaan tätä samaa uraa." Hän antoi Röstin ohjien valua pidemmäksi sormien välistä. "Voidaan kohta perustaa kilpaileva kenttä tähän keskelle tallipihaa, enää puuttuu aidat ympäriltä."
"Mäkin luulen, että alkaa riittää", hymähdin. Kylmä oli päässyt ytimiin asti ja lähti liikkeelle, kun irrottauduin seinän vierestä ja astelin pihan poikki Cellan ja Röstin vierelle.
"Se varmaan vaan sai kiven kavioon tai jotain", Cella sanoi, kun käännyimme kohti tallin kutsuvasti avoimena olevia pariovia Rösti välissämme. Yllättäen hän jatkoi vielä:
"Olisiks muuten uskonut, että oot tallinomistajana tässä vaihessa? Silloin ku kauan sitten aloitit - kauan siitä on, seitsemän vuotta?"
Sisälläni hypähti hassusti. Olin unohtanut, että tänään oli Seppele-vuosipäiväni.
"Enkä mä ole vielä edes ehtinyt käydä Bonnien luona", sanoin.
"Mee jo!" Cella nauroi. "Pitäähän sun saada pussailla sen turpa märäksi vuosipäivän kunniaksi."

Näin jo kaukaa, että Pyry oli hakenut Bonnien sisälle aiemmin ja jättänyt sen violetin loimen siististi viikattuna karsinan edustalle. Bonnie seisoi häntä ovelle päin niin, että ponista oli näkyvillä vain töyhtö sileää harmaanvalkoista karvaa. Naksautin kieltäni sille - mutta se ei kääntynytkään minua kohti, hyvä että liikautti vähän korvaansa. Rypistin otsaani. Oli melkein iltatallin aika, olisi luullut että poni olisi nälkäinen ja ottaisi mahdollisen heinäannoksen vastaan hiukan suuremmalla mielenkiinnolla.

Päästyäni karsinan ovelle Bonnie ei edelleenkään kääntynyt minua kohti, vaan seisoi paikoillaan hassussa asennossa jalat vähän harallaan. Se oli kurottanut kaulansa minusta poispäin ja tutki jotakin pyöreän mahansa alla olevaa. Sen vatsan valkea karvapeite kiilteli hiljalleen kattovalossa.

Äkkiä jokin liikahti sen etujalkojen välissä. Pelästyin niin, että karsinan haka, joka oli ollut sormissani, lipesi ja kilahti auki itsestään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että karsinassa oli eläin tai lapsi, joka oli jostain syystä eksynyt yksityishevosten puolelle. Mutta hahmo oli liian korkea ollakseen koira tai kissa ja liian hontelo ollakseen lapsi -

"Sä oot varsonut", hengähdin.
Bonnie kääntyi viimein minua kohti. Sen ilme oli rauhallinen, melkein kyllästynyt, kuin se olisi kysynyt miksi minun piti tulla häiritsemään sitä tähän aikaan ja vielä ilman ruokaa.

Sen jalkojen takaa minua kurkisti kimo otus, joka oli pelkkää siroa, joka suuntaan harottavaa jalkaa. Se seisoi yllättävän tasapainoisen näköisesti, katsoi minua tummilla silmillään kuin pieni aamupirteä peuranvasa ja käänsi sitten päänsä hullunkuriseen asentoon imeäkseen maitoa Bonnien nisistä. Sen suuret valkoiset korvat kääntyilivät imemisen tahdissa.

Nostin käden suulleni ja kurotin toisella hipaisemaan Bonnien lämmintä lautasta. Se oli käsittämätön. <
br> Hiljaa minä astelin ponini luokse, kiedoin käden sen kaulalle ja silitin sen turpaa samalla, kun pieni ihmeellinen otus sen vatsan alla imi maitoa harmaanvalkea hännäntöpö vispaten.

Aivan kuin ponin valkean karvan alla olisi liikahtanut - yhtäkkiä, kumpuillen, kuin joku olisi koputtanut sen pyöristyneen vatsan sisältä.

Ponkaisin jaloilleni niin nopeasti, että ruohoa natustellut Bonnie kavahti kauemmas ja jäi seisomaan paino takajaloilla valmiina pakenemaan vaaraa, jonka se oli kai päätellyt minun havainneen. Silmät kyyneltyen minä purskahdin nauruun, ojensin käteni ja houkuttelin valkean tamman lähemmäs.

"Se potkaisi", sanoin, vaikka meistä kahdesta Bonnie taisi olla se, joka oli varsin tietoinen asiasta. "Se oikeesti potkaisi."

Bonnie pärskähti ja katsoi minua sillä tavalla kyllästyneesti, että sen mielestä olin kai hihkunut riittävästi ja voisin antaa sen jatkaa aamiaistaan. Painoin käteni tamman sileään, valkeaan harjaan ja pörrötin sitä. Se laski päätään, jatkoi syömistä ja huiskaisi häntäänsä niin kuin mitään erikoista ei olisi juuri äsken tapahtunut.

Olin astuttanut Bonnien kesän alussa tietäen - hyvin kitkerästi - että emme olisi tänä vuonna mukana Power Jumpissa. Se oli ollut minulle konkreettinen syy harkita astutuksen lykkäystä, mutta orin omistajan äänensävystä olin ymmärtänyt, että tilaisuus oli nyt tai ei koskaan. Heti orin kotitallille päästyäni olin tiennyt, että päätös oli ollut oikea. Paikka oli ollut ihana, ori oli ollut ihana - se oli kaunis, sirorakenteinen ruunivoikonkimo, joka korskui Bonnielle ja näytti sinisessä riimussaan niin syötävän suloiselta, etten olisi uskonut sitä pahaksi estekoneeksi, ellen olisi lukenut netistä sen menestyksestä. Se hyppäsi 130 senttiä, oli omistaja sanonut, ja sen pitkiä jalkoja katsellessani olin uskonut täysin hänen sanansa.

Bonnie oli keimaillut orille kuin nelivuotias tamma ja meinannut huitaista minut kumoon, kun en ymmärtänyt väistyä riittävän nopeasti sen tanssiaskelten tietä. Se oli pissata liritellyt ympäri pihaa, liihotellut minä jotenkuten riimunnarun varressa ja painanut päänsä sellaiseen virkkuukoukkuun, että minua harmitti etten omistanut kolmatta kättä valokuvausta varten.

Ja nyt tämä Power Jump -estäjä, pieni varsan alku Bonnien sisällä, viimein potkaisi.

Näin jo mielessäni, miten jonakin päivänä starttaisin Power Jumpissa kahdella hevosella - viimeisiä kisavuosiaan hyppäävällä Bonniella ja sen varsalla, joka oli mielikuvissani villi, tulinen ja peloton.

Aivan kuin Bonniekin oli ollut minulle tullessaan.

Tein lopullisen päätöksen keventäessäni Bonnien liitävässä ravissa kentällä, jota alkukesä pöllytti niin, että hyvä kun näin vieressä häämöttävän tallirakennuksen. Tallin hevosmäärä oli pienentynyt ja saanut Seppeleen tuntumaan samalta kuin kesälomalla hevosten laiduntaessa. Se kiersi sydämessäni niin että minun teki pahaa, muta samaan aikaan tiesin mille hiljentynyt talli oli mitä otollisin.

Olin jo pitkään haaveillut Bonnien varsottamisesta uudelleen, mutta ajatus kantavasta kisatammasta isossa ratsastuskoulussa oli tuntunut epäreilulta hevosta itseään kohtaan. Varsan minä kuitenkin halusin. Bonnie oli jo kolmentoista, ja vaikka se oli hyvässä kunnossa, en voisi kisata sillä ikuisesti.

Sydän yhtä aikaa kevyenä ja raskaana olin päättänyt astuttaa tamman.

Olin katsonut orin valmiiksi jo aikoja sitten. Se oli saksalainen kimo, pirteäsilmäinen ja isohyppyinen kuin nuori tiikeri. Isän puolen holstein-kantavanhemmat näkyivät ison ponin laajoissa liikkeissä ja temperamentissa, jolla se ravisteli päätään lähestyessään estettä. Se tuntui laskeskelevan askeleet mielessään, ja niin tehdessään ori näytti niin älykkäältä, etten uskonut sen tarvitsevan ratsastajaa mihinkään. Olin katsellut videoita hevosesta jo kuukausia ja hokenut orin nimeä mielessäni tietäen, että siitä tulisi Bonnien toisen varsan isä.

Bonnie itse ei tiennyt vielä mitään siitä, mitä olin keksinyt sen pään menoksi. Se ravasi allani kuolainta pureskellen ja käänsi välillä korvaansa minua kohti kuin kysyen, joko kohta lähtisimme jäähdyttelemään maastoon.

Työnsin käteni ponin harjamartoon ja rapsutin sitä keveästi.