Tuntuu haikealta ajaa Lokin kanssa kohti Ilvessuota lopullisesti, vaikka päätös on oikea. Eedi on onnellinen, että vaikka nyt kaksivuotiaaksi kääntynyt Loki osaa olla villi ja hankala, sille opetetut asiat se kyllä osaa ja halutessaan tekee ihan kohtuullisen toimivasti. Nuoren saa esimerkiksi lastattua nopeasti Seppeleen pihassa Pyryn tullessa auttamaan tallitöiden välissä. Ajomatka sujuu rauhassa Lokin ollessa ikäisekseen varsin tottunut matkustaja, ja Eedi pääsee pian muuttamaan Lokin sen uuteen karsinaan Ilvessuolla. Se saa nurkkakarsinan, jonka vieressä asuu Eedin toinen oma hevonen ja Lokin puoliveli, Uuno. Loki ei sukusiteistä ymmärrä, vaan vinkuu uudelle ystävälle kiukkuisesti pamauttaen takasensa väliseinään.

Loki on nyt virallisesti Ilvessuon asukas, mutta ei Seppeleenkään karsina pitkäksi aikaa tyhjäksi jää, sillä Eedin traileriajot päivältä eivät ole vielä valmiita.

Katon kuinka 160 senttiä kohisten lähestyvä jos ei jo sen ylittänyt luukimppu nahistelee Piinan kanssa ennen kiinni antautumista ja mietin kuinka se näyttää joka päivä isommalle. Mä toivon että se jäis pieneks, mut se on takakorkea kuin paraskin karjaquarter ja mä tiiän et vuotias hevonen on vaan 90 % sen aikuiskorkeudesta. Niin että Lokista tulee ainakin yli 170, mikä ei tietty yllätä mua mut toivon et niin ei olis. Etenkin kun se osaa isänsä tavoin olla aika pirullinen otus ja aina mä en ihan tiedä mitä tehä sen kans. Ehkä mä tiiän paremmin onko musta tähän sen jälkeen kun ens kesänä Nora, Noksun lapsenlapsi, on ratsutettu. Ja tietty mun oma Uuno, Noksun toinen varsa, kans, mut se on siskoonsa ja tätiänsä paljo tasasempi tyyppi.

Loki säikkyy tallin nurkalle ilmestynyttä uutta kivipatsasta ja ehkä en normitalllla syyttäis sitä siitä, mutta tänne sellasia ilmestyy harva se viikko ja varsan olis kyllä pitänyt jo tottua. Se on kans alkanu kasvattaa pörrösen talvikarvan, jonka mä oon päättäny et se saa vielä tän talven pitää. Vaikka mä tukehdunkin kaikkeen siihen irtoovaan karvaan harjatessa ja mielessä häivähtää Ilvessuon klipatut ratsut. Mä en kuitenkaan aio just nyt alkaa opettaa kakaraa sekä sen valmiiks vihaamiin loimiin että klipperiin jota se varmasti myös vihais.

Tunnit pyörii varmaan vikoi viikkoi kentällä ja mä oon onnellinen, koska me voidaan sulkeutua Lokin ja liinan kanssa piiloon katseilta maneesiin. Paitsi että katsomossa nököttää jostain syystä pari jäätyvän näköstä tuntilaisparkaa, varmaan odottamassa oman tunnin alkua ja hakemassa lämpöä maneesista. Loki loikkii komeasti kun mä pyydän sen liikkeelle, mutta rauhottuu onneksi muutaman kierroksen jälkeen ja me saadaan sen opetusta vähän eteenpäin. Tänä vuonna tavoite on vaan, että se toimii normi käsittelytilanteissa ja tarvittaessa liinassa sekä riimulla että suitsilla, ens vuonna kesällä ja syksyllä me aletaan sit pikkuhiljaa rakentaan pohjakuntoo et se on kolmosena toivottavasti valmis ratsutukseen. Siis jos Loki ikinä lopettaa kasvamista, mitä mä sitä katsoessa vähän epäilen.

”Miks toi hevonen on noin laiha?”, joku tuntilainen tai ponihoitaja supattaa kun me ohitetaan ne pihalla. Mä en ehdi jäädä selittämään, että se on vuoden ikäinen VARSA ja sen kuuluu näyttää vähän… no, hassulle. Se muksu kavereineen jää supattamaan jotain ja mä alan olla ihan varma, että seuraavaks jonkun Liisa-Aliisan vanhemmat tekee elsun laihoista hevosista Seppeleen ratsastuskoululla. Siitäpä sais taas LiekkiSanomat otsikon.

Loki ravaa kaula komealla kaarella ja häntä tötterönä kuin milläkin arabilla tarhaan. Se vinkuu seremoniallisesti Piinalle ja innostaa koko muun varsajengin juoksemaan pari ympyrää ennen rauhoittumistaan. Mä alan ymmärtää ettei se enää kuulu tänne. Ei varmaa koskaan kuulunutkaan, vaikka mä kuinka haluaisin että se kuuluisi. Että mä kuuluisin. Seppele ei ole Lokille, ja pian mun pitää alkaa tehdä seuraavia päätöksiä sen, meidän, tulevaisuudesta.

Me aletaan olla just valmiita lenkille kun Iiris pölähtää isolta puolen pikkukäytävälle. Musta tuntuu vähän vaikeelle enkä mä tiedä mitä tehdä mun käsillä. Jään rapsuttaan Lokia ja tuijotan sen kimaltavaa otsapantaa. Iiris moikkaa mua tavalliseen tulkitsemattomaan sävyynsä ja valittaa jotain Vapulla menevästä ärsyttävästä tädistä. Mä nyökkäilen, tiiän kyllä kenestä se puhuu – Kaisamaija on tunnettu valittaja joka haluis aina mennä vaan isoilla puokeilla vaikka se ei pysty istuun askeltakaan niiden ravissa ja pienemmät hevoset olis sille muutenkin paremman kokosii. Ekaa kertaa kun mä opetin sitä jaoin sille tietämättäni Muhkun ja se suuttu tietty. Onneks toinen tuntilainen vaihto sen kans Kariin ja sit kaikki oli tyytyväisiä. Tai no, kaikki paitsi mä kun yritin ohjaa sennut menee harjotusravia ilman jalustimia ja Kaisamaija hädin tuskin pysy hevosen selässä.
”Eiks me oltu menossa jonnekin metsää?” Iiris sanoo vähän huvittuneen kuuloisena kun mä vaan sormeilen Lokin onnettoman pituista harjaa siitä kohtaa, missä valkoinen sulautuu mustaan.
”Aa, joo, harmi et jouduit sietää Kaisamaijaa” mä havahdun ja tuijotan Lokin korvaa. Iiris hymähtää jossain mun takana ja mä irrotan Lokin naruista.

”Kivat suitset” Iiris kommentoi kun mä jätän riimun karsinan oveen roikkumaan.
”Joo ostin ne Ruotsist, pienekshän ne nopee jää” selittelen tarpeettomasti ja huudan pääni sisällä mun tyhmyydelle. Mun pitäis kysyä Iirikseltä niin montaa asiaa, mut sen sijaan mä annan niiden pyöriä mun pään sisällä pientä ympyrää siinä toivossa et se sanois jotain eikä mun tarvis. Eikä se tietenkään sano, joten me kävellään Seppeleen pihasta molemmin puolin Lokia kömpelössä keskustelussa. Tai mun osalta kömpelössä, musta alkaa tuntua ettei Iiris tajua minkään olevan vinossa koska sellainen mä aina olen, hukkaan sanat ja jään kiinni niihin epäoleellisiin. Loki on tänään melko rauhallinen eikä ainaka heti tee mitään tyhmää, eilen se on päässyt rallitteleen kentällä sydämensä kyllyydestä. Se hörisee innoissaan Ponille kun me ohitetaan sen tarha, jostains syystä pikkuponit on Lokin mielestä yks maailman parhaista asioista. Mä hymyilen muistoille joissa Noksu on kauhuissaan kaikenmaailman shettiksien takia, onneks Loki ei oo perinyt sitä. Mä haluisin tietää onko se periny emänsä lehmäpelon, mut ehkä se selvii kesän kulues.
”Mitä sä virnistelet?” Iiris kysyy ja mä tajuan että se katsoo muhun päin. Mä vilkaisen sitä ja sitten taas pörrötän Lokin harjaa.
”En mitää”, työnnän pois mahdollisuuden turvalliseenkin hevoskeskusteluun.
”Niin varmaa” Iiris nauraa ja mä tuhahdan katsellen metsänreunaa sopivaa polkua etsien.

Me hukutaan metsän hiljaisuuteen ja mä keskityn pysymään pystyssä juurikossa Lokin harppoessa mun vierellä yllättävän tasaisesti pitkäkoipiseksi ja honkkeliksi puoliverikakaraksi. Iiris kävelee meidän edellä, koska mä en halua että se jää Lokin taa. Mä ajatuksiin unohtuneesti tuijotan Iiriksen selkää vasten pomppivia kiharoita ja koitan ravistaa pois mun päässä risteilevät ajatukset. Mua hävettää ja mä lasken katseeni polun katkaisevin juuristoihin juuri, kun Loki yrittää kiskaista itsensä jonnekin umpimetsään. Neuvottelen hetken varsan kanssa ja Iiris pysähtyy oottaan meitä kun me peruutellaan polulla ennen yhteisen sävelen löytämistä.
”Ei oo sullaka kyl helppoo”, se kommentoi ja koska mä olen jo vähän turtunut Lokin oikkuihin meinaan ensin et se suunnilleen lukee mun ajatuksia.
”Öö- joo- tai siis, joo, tää on vähä tällänen”, mä saan lopulta kasattua ajatukseni ja Iiris katsoo mua pitkään.
”Oookei” se sanoo venyttäen sitä o:ta ja mä tiiän et se ajattelee mun olevan ihan outo kun en osaa edes kommentoida mun hevosen käytöstä. Mä melkein kompastun juureen ja Loki tuijottaa mua, mä toivon että olisin yhtä järkevä kun Iiris jota ei tunnu yleensä hetkauttavan mikään. Se jatkaa kävelemistä edellä ja juttelee mulle niin käsittämättömän normaalisti mun kompastellessa lähinnä sanoihin, mutta toisinaan myös juuriin katseen harhaillessa metsässä, Lokissa ja Iiriksen selässä.

Tallilla mä saan taas rauhan kun Iiris katoaa hoitamaan Vappua. Loki nauttii taas pitkistä rapsutuksista ja mä putsaan huolella uutuudenjäykät suitset. Mun päässä leijuu muistoja edelliseltä viiko(nlopu)lta ja puhelimen näytöllä näkyy yksi uusi ilmoitus. Mä olen ottanut lukukuittaukset pois päältä joskus muutama päivä sitten, joten avaan viestin ja tuijotan sitä hetken.
Marjaana > Eedi [17:31]: Ihanaa et olit mun avecina, nähdäänkö taas pian?💖
Vielä illallakaan mä en ole vastannut ja yritän haparoiden löytää sanoja toiseen kirjoitettavaan viestiin. Joka kerta mä saan sen alkuun ehkä kolmen sanan verran ennen luovuttamista ja lopulta mä en lähetä mitään. Tai ainakin luulen niin.
Eedi > Iiris [00:12]: mä o

”Erittäin kaunista huomenta Eedi” Hanneksen ärsyttävän rauhaisa ääni soljuu mun korvaan, kun painan viiveellä vihreää luuria.
”Huomenta”, mutisen takaisin aamukahvittomuuden mukaisella pirteydellä.
”Lokki on loukannut itsensä”. Mä en ehdi edes kyseenalaistaa sitä, että Hannes jälleen kutsuu mun hevosta linnuksi, vaan olen välittömästi yhtä hereillä kuin kolme kahvikuppia juoneena.
”Sori?” yritän varmistaa kuulleeni oikein
”Niin, että Lokki on loukannut jalkansa ja sinun kannattaisi tulla tallille”.
”Sen nimi on L-”, mä ehdin aloittaa, mutta linja katkeaa ja mä tuijotan puhelintani typertyneenä.

[7:11] Eedi > Allu: lokin jalassa on jotain vikaa en tiiä mitä
[7:12] Eedi > Allu: et varmaan oo hereillä mut jos oot voitko tulla tallil?

Mä pääsen tallille puoli kahdeksan, Turo taluttaa tarhaa kohti Aprilia kun viiletän sen ohi puolijuoksua kohti tallin ovia. Vain Ledi on karsinassa, se syö rauhassa aamuheiniään tietämättä päivän suunnitelmista. Mun sydän hakkaa vasten rintalastaa niin, että kuulen sen kohinan korvissa yrittämättä. Missä mun hevonen on ja mikä sitä vaivaa? Jatkan matkaa tallin läpi aivot sumuisina. Inkeri on siivoamassa Akan ja Kertun karsinaa.
”Mitä sä tähän ai-” se ehtii aloittaa, kun pysähdyn karsinan eteen.
”Loki, missä se on?” tivaan ja näytän juuri heränneelle, hiukset sojottavat joka suuntaan enkä mä ole edes saanut aamupalaa.
”Tarhassa? Kuten pitäis?” Inkeri vastaa mulle kuin asia olisi itsestäänselvyys. Tuijotan sitä ja näen punaista, MUN hevonen on tarhassa JALKA RIKKI?? Puolijuoksu jatkuu kohti tarhoja. Ja siellä mun Loki on. Täysin terveen näköisenä. Mä en ymmärrä. Hannes ei enää vastaa tallipuhelimeen.

Lopulta mä olen juossut tallin läpi kolmesti, ennen kuin löydän Hanneksen Pinjan karsinasta.
”Ai huomenta Eedi! Mukava että tulit, ei se ollutkaan se Lokki vaan tämä Pinni tässä. Sattuvat vain olemaan niin saman väriset” se höpöttelee mulle kuin mikään ei olisi vialla.
”SEN NIMI ON LOKI” mä ilmoitan ja Laila viereisessä karsinassa hätkähtää.
”No mutta Eedi, kai olet syönyt aamupalaa? Se näes on päivän tärkein ateria”. Mä en vastaa, vaan kävelen ulos tallista ja tuijotan mun hienoa varsaa. Sillä ei ole aavistustakaan, että muutaman tunnin kuluttua sen emä palaa kotiinsa eikä me enää nähdä Lediä. Mun omatunto kolkuttaa hiljaa, mutta mä tiedän että Loki on jo puolivuotias ja virallisesti vuotias, sen kuten kaikkien varsojen täytyy joskus kasvaa isoksi ilman emää. Ja Lediä Loki enää lähinnä äsyttää, joten tänään on aika.

[8:01] Eedi > Allu: sori väärä hälytys
[8:01] Eedi > Allu: oon vihane hannekselle

Loki on myös vähän mustasukkainen mun huomiosta, joten kun mä myöhemmin haen tarhasta pelkän Ledin se yrittää tunkea päänsä mun syliin syyttävästi. Varsa on viime viikkoina saanut opetella ilman Lediä olemista. Tamma lähtee jo viikon päästä takaisin kotiinsa ja mä yritän antaa sille ylimääräistä huomiota ennen sitä. Tänään mä rapsuttelen sitä pitkään Lokin kulkiessa hieman hermostuneesti pitkin tarhaa. Sitten varsa rauhoittuu ja mä alan kaivella Ledin varusteita pölystä toivoen, että ne edelleen ovat sopivat. Edelleen vähän pyöreäkylkinen tamma ei ole moksiskaan tutusta liilasta satulahuovasta selässään ja satulakin vaikuttaa edelleen sillä, että sillä kehtaa kevyesti ratsastaa.

Auratulla kentällä on tyhjää ja Ledi tuijottaa tarhoille päin pää ylhäällä ja korvat tötteröllä. Mä rapsutan sen kaulaa rauhoittavasti ja kiristän satulavyön. Tarhoilta kantautuu Lokin hirnahdus, johon tamma kyljet värähdellen vastaa. Siihen varsa vaikuttaa tyytyvän, koska uutta vastausta ei kuulu. Yllätyksekseni huomaan kevyen jännityksen pyörivän vatsan pohjalla työntäessäni jalkani jalustimeen. Ledillä ei ole ratsastettu kahdeksaan kuukauteen, mutta sen ilme ei muutu kun mun paino laskeutuu satulaan. Turvallisen ratsuhevosen varmuudella tamma ottaa ensimmäiset askeleet eteenpäin kun mä vielä säädän istuntaani.

Meidän ratsastus ei ole pitkä. Reilun puolen tunnin jälkeen Ledi alkaa jo hiota paksun talvikarvansa läpi, ja kun siirrän tamman rennosta ravista takaisin käyntiin se pärskähtää kerran ja ravistaa hieman päätään samalla kun mä pidennän ohjia. Mielessä kutkuttaa ajatus siitä, kuinka ihana on taas ratsastaa kotitallin kentällä omalla hevosella. Vaikka Ledi ei oikesti ole mun eikä Seppelekään pian enää mun päätalli. Työnnän mietteet mielestäni ja rapsutan tamman kaulaa, mun jännitys on sulanut pois ja Ledi tuntuu taas tutulle. Mulla on rauhallinen olo.

19:50, Lauantai
Lampilaidun on kuin onkin tyhjä ja Ledi vaikuttaa onnelliselle kun se saa hetkeksi laskea päänsä ruohoon ilman laitumella ympäriinsä pärisevää junnulaumaa. Lokikin tyytyy seuraamaan mua ja Sisua emänsä sijaan. Siitä on kesän aikana tullut varsin iso ja sen luonne on jo alkanut näkyä paremmin. Se on edelleen utelias, mutta myös vähän röyhkeä eikä ymmärrä rajojaan. Säikky se ei ole, itse asiassa päinvastoin, mutta Noran ja isänsä tavoin melko suurireaktioinen. Mulla on fiilis, että sen kanssa työskenteleminen tulee vielä olemaan melkoinen työmaa, mutta nyt se on vielä pieni ja söpö, helposti kauemmas työnnettävissä kun tammavarsa yrittää kivuta mun syliin sen jälkeen kun istun yhdelle laitumen nurkan kivistä. Sisu istuu mun viereen ja yhtäkkiä musta tuntuu, ettei se kivi ole tarpeeksi suuri kahdelle ihmiselle. Loki hortoilee vähän kauemmas meistä ja mä hymyilen Sisulle.
”Onks sulla ollu kivaa täällä?”
”Joo, Esko on tosi kiva”, se vastaa yhtä lailla hymyillen ja huomaamatta mun käsi liukuu ihan sen käden viereen.
”Se on. Kiva et tulit”. Mä hymyilen edelleen, mutta nyt Loki tönäisee mua olkapäähän ja työnnän kirjavan vähän kauemmas. Kun varsa ymmärtää lähestyä vähän ystävällisemmin, kyhnytän sen kutittavaa korvaa samalla kun kuulen Sisun sanovan
”Niin mustakin”. Se ei voi nähdä sitä, koska mä rapsutan juuri varsaa joka on käytännössä mun takana, mutta mun hymy leviää suuremmaksi kun Sisu ottaa mua kädestä joka edelleen nojasi sen käteen. Loki katsoo meitä vähän epäillen ja hiippailee tönäisemään Sisua.
”Äh, sen pitäis oppia oma tila”, mä huokaan katsellessani varsan outoja sinisiä silmiä. Toisin kuin sun, haluaisin sanoa, mutta sen sijaan nojaan kohti Sisua hätistämään Lokin vähän kauemmas. Varsa on hieman dramaattinen ja päätään viskoen ryntää koko matkan emänsä luo. Mä nauran sille.
”Ton kanssa tulee vielä oleen kivaa”. Mä en ole varma onko Sisu samaa mieltä, mutta toisaalta en ole ihan varma huomaako se edes koko varsaa koska voin tuntea sen tuijottavan mua. Niinpä mä käännyn sitä kohti ja ennen kuin Sisu ehtii paeta mun katsetta, pussaan sitä kevyesti.

”Salma taluttaa Ledin ylös, koitetaan ohjata varsa perässä, mutta valmistaudutaan siihen että meidän täytyy koittaa toista tekniikkaa”, mä ohjeistan trailerin sillan laidoille asettuvia Sisua ja Jasmiinaa Salman pitäessä Lediä, joka vähän huolestuneesti vilkuilee sen kyljessä nyhjäävää pientä otusta. Tamma kävelee traileriin itsevarmasti ja varsa seuraa sitä ihan sillan juureen, hirnuen sitten emälleen huolissaan.
”Mene vaan pikkuinen” sanon varsan vierestä ja Ledikin hörisee sille rohkaisevasti. Kahdella loikalla varsa on trailerissa ja me lyödään puomit ja luukut kiinni ennen kuin se tulee toisiin ajatuksiin Salman kiinnittäessä Ledin sisällä.
”Se meni helposti”, sanon helpottuneena ja muut nyökkäilee.

Matkalla Ilvessuolle ajan tuskallisen hitaasti ja haluaisin kymmenen minuutin välein pysähtyä tarkastamaa hevoset, mutta muut vakuuttelee että on parempi antaa niiden olla rauhassa. Mä myönnyn, mutta jään naputtelemaan rattia hermostuneena kunne lopulta traileri rullaa pysähdykseen Ilvessuon pihaan. Eemeli taluttaa ohi mulle vierasta hevosta, ja mä näen kuinka repsikkana istuvan Jasmiinan silmät laajenee sen katsellessa Ilvessuon pihalla käyskenteleviä kouluratsuja. Hyppään ulos autosta ja moikkaan Eemeliä.
”Toi on se uus?” kysyn Eemeliltä viitaten ruunivoikkoon sen narun päässä, ja se nyökkää.
”Joo, Nita sano että sun pitää testata tätä joku päivä, kuulemma vois sopia sulle. Sano mun sanoneen et ens vuonna sä kisaat tällä”. Ori tuijottaa meidän traileria ja hirnuu, Ledi vastaa ja pieni kimeä varsan äänikin kaikuu pian perässä. Se on komea hevonen ja mun kuuleman perusteella upea ratsu.
”Se on kivan näkönen”, kommentoin hevosta tarkkaillessa.
”Tää on, selviittekö keskenänne varsan kanssa? Tiiät mihin menette ja näin?”, Eemeli varmistelee ja mä nyökkäilen.
”Tottakai”, ja niin Eemeli ja ruunivoikko jatkavat kohti tarhoja.
”Viekää muuten Oona ja Rubiekin laitumelle kun teitä kerran riittää”, Eemeli huutaa vielä taakseen meille kun muut Seppeleläiset ovat jo jalkautuneet autosta ja mä alan ohjeistaa Ledin ja varsan purkua.

Ledi ja varsa ovat ongelmitta karsinassa, missä Ledi on heti asettunut. Mä olen jättänyt Seppeleen porukan ihastelemaan viereisen karsinan suloista tammavarsaa ja siirtänyt itse trailerin parkkipaikalle ennen paluuta.
”Mua pyydettiin et viedään noi kans laitumelle. Sisu haluutko sä ottaa Ledin jos mä otan sen varsan, Salma ja Jasmiina saa ottaa ton Oonan ja varsan?”, nyökkään kohti Oonaa ja sen tammavarsaa. Mua naurattaa vähän kirjavien hevosten määrä, mutta en ehdi kommentoida asiaa kun alkaa yleinen sähläys meidän selvittäessä liikkumajärjestystä ja riimuja. Ledin varsaa jännittää tilanne ja mä saan toimia laidunmatkan lähinnä varmisteena narun päässä sen seuratessa emäänsä, Salmalla meidän takana kuuluu olevan vähän enemmän ongelmia rohkean pikku-Rubien kanssa. Laitumelle päästessä muu lauma – kolme nuorta tammaa, yksi tamma-varsa pari ja yksi äärimmäisen kantava tamma, ravaavat meitä vastaan. Hevosten vapauttamisesta tulee pieni kaaos etenkin irti olevan varsan yrittäessä häiritä operaatiota parhaansa mukaan, mutta lopulta me saadaan kaikki irti ja Ledi ohjaa varsansa sivummalle tarkkailemaan uutta laumaa. Kaikki vaikuttaa kuitenkin rauhaisalle, joten mä uskallan jättää parin laitumelle tietäen että me kohta kuitenkin ratsastettaisiin siitä ohi.

”Salma sä voit hakee tosta viereiseltä lohkolta Lassen, se on se iso kimo. Menkää vaan talliin jo, me tullaan kohta perästä kun haetaan meille ratsut tammalaitumelta”, osoittelen viereisellä laitumella käyskentelevää pientä laumaa Salmalle, joka näyttää tyytyväiselle kimoonsa. Sitten johdatan Sisun ja Jasmiinan metsälaitumelle selittäen niiden ratsuista.
” - mä otan Viivin, se on se toinen mun kisahevonen, ja te saatte ottaa Hollyn ja Elisan. Ne on molemmat tosi kivoja hevosia. Aattelin et Jasmiina vois ottaa ton Hollyn ja Sisu Elisan, mutta saatte kyllä vaihtaakin jos haluatte”. Tammat antavat kiinni kiltisti ja me jatketaan ryhmänä takaisin talliin, missä Nita on lähdössä ratsastamaan Rubenin.
”Pitäkää kiva maasto”, se hymyilee mulle taluttaessaan raudikon ohi ennen katoamista ulos. Mua oli alunperin vähän jännittänyt lähteä Ilvessuolle Seppeleporukalla, tuntui oudolle sekoittaa mun kaksi maailmaa entistä tiiviimmin, mutta kun me nyt harjattiin puoliveristen jonoa käytävällä, musta alkoi tuntua kuin olisin kotona. Viivi tuntui nauttivan harjauksesta ja mun ajatukset kulkivat jo seuraavaan kesään, kun olisi sen vuoro varsoa. Ehkä mä ratsastaisin silloin uutta ruunivoikkoa Viivin sijaan, mutta ainakin mulla olisi Ilvessuo. Ja Seppele, häivähtää ajatus mun aivoissa kuin varkain, vaikka viime kuukausina olen yhä enemmän ajatellut lähtemistä valmistumisen jälkeen. Siellä se ajatus kuitenkin edelleen säilyy. Ja Seppele.

Ledi kävelee ulos karsinasta innokkaana, varsa jää hetkeksi kuikuilemaan ovelle, mutta uskaltautuu varoen seuraamaan tammaa. Tarhassa Ledi seisoo hetken pää korkealla, ilmaa haistellen ja päästää ilmoille kimeän hirnahduksen ennen tarhan ympäri laukkaamista. Se näyttää nauttivan uudesta vapaudestaan varsan painon kadottua vatsasta, mutta varsa seisoo nyt keskellä tarhaa katsellen emänsä menoa hämmentyneenä. Sillä ei ole vielä rohkeutta juosta tarhassa, mutta onneksi Ledi palaa sen luo ja tönii jälkeläistään rohkaisevasti. Varsa uskaltaa tehdä emänsä perässä käyntikierroksen tarhassa ja minä jätän ne nauttimaan kesäpäivästä jatkaessani töitä.

Vasta vähän yli kahdeksan Ledi oli alkanut hyöriä uudelleen, ja Eedi oli tajunnut, että nyt se tapahtuisi. Se oli lähettänyt viestin Nitalle Ilvessuolle ja Allulle kävellessään karsinalle, mutta fiksuna ei koko tallille - muuten ne olisi kohta kaikki paikalla. Soitto eläinlääkärille oli kuitenkin tuonut mukanaan vain lomamuistutuksen, ja Eedi joutui ärsytyksekseen kysymään varaellin numeroa tallin WhatsAppissa. Sieltä se kuitenkin löytyy, ja pian eläinlääkärin saa jo kiinni. Mies ei kuulosta kovin innostuneelle ajelemaan tallille helteessä, mutta lupaa tulla paikalle.

Melkein varttitunti kuluu Ledin pyöriessä karsinassa, ja sitten tamma pysähtyy. Suuri määrä nestettä valuu maahan ja Eedi tuijottaa hevosta sydän pamppaillen. Se tietää että tämä kuuluu asiaan ja nyt varsominen on varmaa. Eediä harmittaa vähän ettei Allu ole vastannut sen viestiin, mutta sentään joku oikeasti loppuun asti kouluttautunut eläinlääkäri on tulossa. Sitten eläinlääkäri kuitenkin jo soittaa, että jollain lehmällä on hätätilanne viereisellä tilalla, joten eläinlääkäri menee ensin sinne ja tulee tarkastamaan että kaikki on hyvin vasta lehmätilanteen jälkeen. Se käskee soittaa, jos jotain menee vikaan, ja sen jälkeen linja tuuttaa taas tyhjää.

"Mä tulin sun seuraksi jos haluut. Voin mennä kyllä yläkertaankin jos haluut", sanoo hiljainen ääni Eedin takaa ja se on yllätyksekseen helpottunut nähdessään Valtterin, vaikka toivookin ettei puolella tallilla ole samaa ideaa seuraksi tulemisesta.
"Moi, jää vaan, ei tääl oo kun minä", Eedi hymyilee Valtterille ja katsoo taas karsinaan. Vaalea kalvopussi alkaa pilkistää Ledin suoristautuessa makuulleen. Tamma näyttää tuskaiselle ponnistellessaan maassa, mutta Eedi tietää, ettei voi auttaa sen oloa. Nyt on vain odotettava. Eedi on onnekseen ollut paikalla kahdessa varsomisessa aiemminkin, mutta "oman" hevosen varsominen on ihan eri asia. Yrittää pitää hermostuneen energian sisällään ja nojailee karsinan oveen varoen häiritsemästä Lediä.

Varsan etujalat roikkuvat hurjan näköisesti Ledistä, kun tamma nousee ylös. Se tekee muutaman kierroksen karsinassa, päästää syvän huokauksen ja käy uudelleen makuulle. Eedi huokaisee helpotuksesta hevosen maatessa. Pää alkaa pilkottaa tamman maatessa, ja nopeasti oljille solahtaa myös mustavalkoinen kaula. Eedi hymyilee Valtterille,
"Taitaa olla isänsä värinen". Sitten Ledi meinaa taas nousta, mutta jää kuitenkin makaamaan ja hengittää raskaasti lapojen puristuessa ulos. Kun lapojen ohi päästään, loppu tapahtuu kovin nopeasti. Eedi on nähnyt sen ennenkin, mutta nyt varsominen tuntuu vielä nopeammalle kuin ikinä ennen. Vain vartissa Ledi on saanut ponnisteltua varsan ulos, ja niin tammavarsa liukuu kokonaan oljille 21:10. Se on suurikokoinen ja mustavalkoista karvaa peittää osittain märkä kalvo. Eedi on vähän huolissaan tammasta, mutta tuijottaa varsaa hurmautuneena, mielessä vilisee tulevaisuus. Varsan kyljet kohoilevat tasaisesti, eikä sikiökalvoa enää ole sen pään edessä.
"Voi miten se on kaunis!" Valtteri huokaa Eedin vierestä, kun Eedi hymyilee onnessaan, vaikka tietää, että vielä on paljon odotettavaa, ennen kuin kaikki on varmasti hyvin. Ledi kääntyy varsansa puoleen ja alkaa nuuskia maailmaan putoamisen jäljiltä pöllämystynyttä jälkikasvuaan.

"Onneksi olkoon", Valtteri sanoo ja Eedi hymyilee onnesta ymmyrkäisenä takaisin, sitten varsa jo alkaa yrittää pystyyn, Aleksanteri ryntää karsinalle tuli perseen alla ja hiukset harakanpesänä. Eedi hymyilee sille ja osoittaa hiljaa karsinaan, missä pieni hevonen pyristelee huterasti polvillaan.
”Sori et en päässy aiemmin”, Allu sanoo Eedille, joka on vain onnellinen siitä että se on siinä nyt ja hymyilee edelleen suunnilleen korvasta korvaan.
”Ei se haittaa, kaikki on hyvin ja varsa on ihan täydellinen”. Jossain vaiheessa varsan ylöspyristelyä Antonkin käy kommentoimassa varsaa söpöksi, mutta lähtee paikalta yhtä ripeästi kuin ilmestyi, eikä Eedi ehdi vastata mitään.

Puoli tuntia syntymästään varsa jo seisoo karsinassa suuret siniset silmät epätarkasti maailmaa vilkuillen tutisevilla jaloillaan. Ledi tuuppii varsaa kohti maitoa ja Eedi toivoo, että elämä jatkuu uuden tulokkaan kanssa yhtä hyvin kuin alkoi.

Nostan satulan Ledin selkään ja säikähdän jostakin hiipineen Hanskin ääntä takanani. Se alkaa tenttaamaan multa, koska aion tulla sen estetunnille, kuten lupasin. Koska täytyy mun opintojen estenäytöistä selvitä. Lopulta se lupaa lähettää mulle vapaita aikoja, ja mä lupaan varata jonkun niistä. Luulen keskustelun olevan ohi, mutta ei tietenkään.
” - Ja et kai sä tällä tule, eikös tää ollut rikki ja ties mitä vielä?” Hanski jatkaa Lediä kohti viittoen.
”Joo, en, se on kantavakin”, mutisen koska Hanski edelleen vähän kauhistuttaa mua.
”Hmph, no, se selittääkin”, Hanski katsoo arvostelevasti tammaa ja poistuu paikalta. Huokaisen ja rapsutan hevosta.
”Ei se sun syys ole”, naurahdan kyllästyneen näköiselle tammalle ja alan kiristää satulavyötä. Se jää reiän löysemmäksi kuin yleensä, mikä saa mut innostumaan.

”Ootko ihan varma ettei se ole vaan ollut ruoka-aikaan kotona?” Aleksanteri kysyy Mannyn naureskellessa kommentille vieressä, ja mä mulkaisen niitä kohti, koska en oikeasti ole ihan varma. Mutta onhan Ledi tänään jo tasan puolivälissä tiineyttä, eli mun mielestä on ihan oletettavissa että mahavyön reikien vaihtuminen johtuu siitä, eikä liiasta heinästä. Toki mä voisin reagoida asiaan muutoin kuin kuuluttamalla puolelle tallille intoani tulevasta varsasta, altistaen ruuhka-ajan kaikki kuulijat intoilulleni.
”Koska sillä onkaan laskettu?” ohikulkeva Salma tiedustelee satula sylissään.
”25. kesäkuuta, kuulemma se varsoi ensimmäisensä vähän etuajassa”, vastaan epäröimättä sekuntiakaan – näkisittepä, kuinka monta ympyrää kalenterissa on.
”No, kai se voi jo vähän alkaa näyttää”, Salma toteaa jatkaessaan matkaa, ja mä hymyilen kirjavalleni. Kyllä Salma tietää paremmin kuin Aleksanteri, sen tamma on kuitenkin varsonutkin. Tarjoan Ledille porkkananpalan ja se hamuaa sen suuhunsa kiltisti ennen kuin poistan riimun ja lähden taluttamaan hevosta lumituiskussa maneesille.

Sumun läpi tuijotan laukkaavia ratsukoita, yhden ruusuke tippuu ja toinen pukittaa ilakoiden, pyörien mielessäni samaa ympyrää, kuin useita kertoja aiemminkin viimeisimpien viikkojen aikana. Onnettomuus työnsi mut risteykseen. Jos mä haluan olla ratsastaja, mun täytyy alkaa ottaa se tosissaan viimeistään nyt. Jos mä haluan harrastella ratsastuskoululla Suomen perämetsässä, mun täytyy päättää sekin nyt. Mun täytyy antaa työskentelemään nyt sitä tulevaisuutta varten, jonka mä haluan. Mä voin paeta kipua ja piileksiä unelmilta täällä, turvallisessa Seppeleessä ratsastaen poneja ja putteja kilpaillen silloin tällöin helpoissa koululuokissa. Tai sitten mä voin alkaa panostaa uraan ratsastuksessa. Se voisi tarkoittaa tulevaisuudessa kilparatsastusta tai ratsutusta, mutta joka tapauksessa, mun täytyy alkaa ratsastaa tosissani. Jälleen kerran mä työnnän ajatuksen mielestäni ja ajan pois Seppeleestä.

Maanantaiaamu ja viikonlopun aikana kisoissa tehdyllä ylimääräisellä työllä ansaittu vapaapäivä saapuu. Väsymys painaa huonosti nukutun yön jäljiltä, mutta pieni osa musta on innoissaan. Yöllä mä olin päättänyt… Jotakin. Tyhjä aika on ollut pääosassa vapaapäiviä viime aikoina, mutta ei tänään. Vähän ennen yhtätoista nousen autostani ja suljen silmäni hengittäen syvään. Sadepisarat tunkeutuvat tänäänkin iholle, joten hetken kuluttua saan itseni liikkeelle, tuijottaen Ilvessuon tarhojen edustaa. Tuossa on se paikka. Nopeasti yritän ravistaa ajatuksen pois, ja se painuukin kummittelemaan vain taka-alalle. Käännyn pois tarhoilta, mutta maneesin ovella pysähdyn. Joudun jälleen ottamaan muutaman syvän hengityksen, ja epävarmasti nostan käteni oven kahvalle.

Pieni katsomoalue on tyhjä, mutta maneesissa liikkuu kolme hevosta. Yksi niistä on mulle vieras, ja jään seuraamaan sen liikkumista. Suurimerkkisellä rautiaalla on isot liikkeet. Alan jo vähän katua tuloani, ja meinaan juuri kääntyä pois, kun mut huomataan.
”Ai hei”, hieman yllättyneen näköinen Tinja sanoo pysäytettyään Ruusan mun kohdalle,
”Odotatko ihan hetken, jäähdyttelen tän loppuun”. Nyökkään saamatta sanaa suustani, kun Ruusa napittaa mua hämmentyneesti keskeytyksestä työskentelystä. Nita hymyilee mulle seuraavan kerran ohittaessaan katsomon, ja Eemeli huikkaa Paulan selästä ”Kiva nähdä suakin”.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin yritän löytää mukavan asennon Ilvessuon toimiston nojatuolissa.
”Noh… Niin… Miten sulla on mennyt?”, Tinja aloittaa varovasti. Katson Tinjaa ja takeltelen jotakin ”Ihan ok”:n suuntaista. Tinja kurtistaa kulmiaan, mutta jättää mun vastauksen kyseenalaistamatta.
”Mä en tiedä mitä mä olen tekemässä”. Sanat karkaa mun suusta, ennen kuin ehdin ajatella, ja Tinja katsoo mua niin, että mä tiedän näyttäväni peuralta ajovaloissa.
”Okei, miltä osalta?”, tyyni vastaus kuuluu.
”No… Äh… Siis”, saan änkytettyä ja rykäisen kurkkuani.
”Mä… haluaisin saada mun opinnot valmiiksi, mutta haluaisin ratsastaa tavoitteellisesti. Eikä…”, lause katkeaa ja kerään taas sanani räpläten nojatuolin käsinojasta esiin pistävää langanpätkää.
”...eikä mulla ole varaa uuteen hevoseen. Ainakaan kouluratsuun. Ja mulla on opintojakin melkein kaksi vuotta vielä, en mä edes ehdi ratsastaa täyspainotteisesti vaikka mulla olisi hevonen”. Loppua kohden ääneni hiljenee, ja lauseen loputtua jään tuijottavaan yllättävän kiinnostavaa kahvitahraa matossa. Tinja on hetken hiljaa, ja musta tuntuu, ettei olisi pitänyt kaataa tätä sen niskaan.
”Oletko sä miettinyt, että hankkisit nuoren hevosen? Sellaisen, joka olisi valmis kilpailemaan muutaman vuoden päästä, kun sä olet valmistunut. Lupaavia nuoria saa kohtuullisella hinnallakin, jos ne eivät ole tunnetuimmasta suvusta. Ja kyllähän sä ratsastustaitojasi pystyisit ylläpitämään silläkin välin, Nita tarvitsee täällä aina liikutusapua. Meille tuli juuri muutama aika kiva uusikin hevonen, vähän luulen, että hän antaisi sun kilpaillakin jollain niistä. Ei se kuitenkaan pysty ratsastamaan kaikkia.”
Tunnen oloni vähän tyhmäksi, mutta samalla helpotus huokuu yli. Tinja on juuri pistänyt mun ongelmat siistiin pakettiin ja sitonut rusetin päälle.
”Mä… en, en ole miettinyt”, huokaisen.
”Voitko sä auttaa mua etsimään hevosen?”, jatkan pienen tauon jälkeen ja Tinja hymyilee mulle kuin lottovoiton saaneena.
”Tottakai, mulla on jo muutama mielessä!”

Kaksi ihmistä kommentoi mun keventynyttä olemusta työpäivän aikana maanantaina, ja mä hymähtelen puolittaisia epävastauksia. Seppeleestä ajan suoraan takaisin Ilvessuolle, missä tällä kertaa päärakennuksen olohuoneessa istuu Tinjan lisäksi Nita ja Nitan tytär Nella. Kahdeksanvuotias hymyilee mulle heti kun astun olohuoneeseen ja syöksyy puristamaan mut tiukkaan halaukseen.
”Sä voit saada Lindan, jos sitten käy täällä taas”
”Linda taitaa olla vähän pieni mulle, siitä tulee tosi kiva poni sulle, kun se vähän kasvaa”, naurahdan miettien vuosikasta ratsuponivarsaa.
”Sitten mäkin haluan ison hevosen!”, Nella huudahtaa mulle ja katsoo äitiään anovasti.
”Katsotaan nyt muutama vuosi”, Nita vastaa tytölle, joka on ilmeisesti tyytyväinen ja palaa sohvalle katsomaan taustalla pyöriviä lastenohjelmia. Ilta sujuu tutkiessa netistä löytyviä sekä Tinjan ja Nitan yhteyksillä haalittuja hevosehdokkaita. Muutama hylätään heti hinnan, suvun tai muun seikan perusteella. Osa liikkuu hassusti, ja yksi näyttää kaikissa myyntivideoissa kireälle kuin viulunkieli. Me päädytään yhdessä karsimaan hevoset neljään ehdokkaaseen, ja lisäksi mä lupaan laittaa viestin Halluharjaan, mistä Noksu ostettiin. Heillä on usein hiljaisessa myynnissä hevosia, joten ei tee pahaa kysyä. Keskenään varsin erilaisissa neljässä hevosessa on kaikissa jotakin hyvää. Sirorakenteinen ruunikko on äärimmäisen hyväaskelinen, toinen ruunikko näyttää tasaisemmalle, mutta kuitenkin laadukkaalle. Musta tamma on hyväsukuinen ja kiva rakenteinen, ja tukeva rautias vaikuttaa olevan rakenteesta huolimatta yllättävän joustava.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki ehdokkaat osoittautuvat kuitenkin huonoiksi. Sirorakenteinen ruunikko on kyllä hyväaskelinen, mutta väitetysti ratsastajaan totutettu ruuna sinkoaa metrin ilmaan heti kun liikahdankin satulassa. Omistaja yrittää väittää, että se jännittää uutta ihmistä, mutta tallityöntekijöiden hiljaiset katseet kertovat toista tarinaa. Toinen, vasta kaksivuotias, ruunikko on muuten todella kiva hevonen, mutta selvästi kasvussa jäljessä ikätovereita. Huonolla tuurilla tamma jää ponikokoiseksi, ja hyvälläkin siitä tulee reilu puolitoistametrinen. Toinen kaksivuotias, musta tamma, osoittautuu tallitavoiltaan todella huonokäytöksiseksi luimiessaan naapureille ja takoessaan karsinan seiniä kavioillaan ennen kuin ehdimme edes ottaa sen käytävälle. Viimeinen ehdokas, rautias, on vanhin. Nelivuotias tamma kulkee omistajansa kanssa kivan näköisesti, joskin vähän hitaan oloisesti, kaikissa askellajeissa, mutta tuntuu hitaalle ja tahmealle kuin jäisi kärpäspaperiin kiinni jokaisella askeleella heti, kun nousen satulaan. Saan Halluharjan omistajan kiinni samana päivänä, kun käyn testaamassa rautiasta, ja saan tietää, että heillä on ainakin yksi ehdokas. Sen jälkeen seuraa kryptistä mutinaa mahdollisesta toisesta vaihtoehdosta, ja puhelu päättyy, kun me on sovittu tapaamisaika.

Halluharjassa yksi tallityöntekijöistä, Erika, esittelee mulle ja Tinjalle Bellen, sievän kolmevuotiaan kimon. Se on mukava hevonen ja täyttää kaikki alkuperäiset kriteerit. Mä en kuitenkaan ole varma. Varovasti tiedustelen, mikä mahdollinen toinen hevonen oli. Erika hymyilee tietävästi ja sanoo etsivänsä Raunon. Kohotan kulmiani hämmentyneesti, pohtien, mihin me tilan siittolanjohtajaa tarvitaan. Me ihmetellään Tinjan kanssa hetki keskenämme keskellä tallin käytävää, kunnes Rauno ilmestyy kulman takaa ja hymyilee meille tervehtien.
”Mennäänpä katsomaan Lediä”. Ja silloin mä muistan.
”Mutta… Eikö, tuota, eikö Ledi ole se…”, takeltelen ulos, ja Tinjan ilmeestä näen, että hän on tippunut kärryiltä.
”On”, Rauno vain vastaa, tietäen mistä puhun, ”Sen varsa voi olla sun.”

Haukon ilmaa yrittäen muodostaa sanoja kuin musta olisi lyöty ilmat pihalle.
”Se jäi kantavaksi”, on kaikki mitä saan sanotuksi. Tinja näyttää entistä hämmentyneemmälle, mutta Rauno nyökkää,
”Melkein kolme kuukautta täynnä”.
”Minä… unohdin”, jatkan epäjärjellistä änkyttämistä.
”Hetkinen hetkinen. Mistä te nyt puhutte?”, Tinja toipuu hämmennyksestään ja annan Raunon selittää.
”Ledi on yksi meidän tammoista, loukkaantui alkuvuodesta ja päätettiin varsottaa se. Se ei kolmannellakaan kerralla tullut kantavaksi, ja meidän oli pakko vaihtaa oria lennosta sellaiseen, joka oli helposti saatavilla. Okeanos astui meillä ennen Eedille myyntiä, ja meillä oli edelleen sen pakaste. Eedi antoi luvan, joten viimeisenä yrityksenä Ledi astutettiin sillä.”
Meistä enemmän tilanteessa järjellisenä Tinja alkaa esittää lisäkysymyksiä. Rauno kertoo, että oli Noksun entisen hoitajan kanssa saanut Halluharjan omistajan suostumaan järjestelyyn. Jos mä haluaisin, saisin Ledin ylläpitoon kunnes varsa on erotettu. Tamman ylläpitokulut ja pienehkö väliraha kattaisivat varsan hinnan, ja minä saisin pitää varsan. Järjen äänenä Tinja yritti parhaansa mukaan hidastaa. Eihän ollut edes varmaa, selviäisikö varsa. Tai että siitä tulisi edes hyvä. Ja miinuksen puolella ikänsä puolesta oleva hevonen olisi aivan liian nuorikin. Mutta mä olen jo tehnyt päätökseni.

Vielä samana iltapäivänä ajan Seppeleen pihaan täydellä trailerilla. Ledi hirnuu pehmeästi trailerissa, ja mä toivon, että kaikki menee hyvin taluttaessani sinisilmän sen uuteen kotiin.


Kantava Ledi saapuu Seppeleeseen Chicon ja Karin seuratessa tapahtumia sivusta.