Okeanos

Tämän päivän harjoitus on passage. Annoin muutamia vinkkejä ennen itse harjoitusta ja sitten ratsukko aloitti. Noksu siirtyi passageen mutkattomasti ja jatkoi sitä tasasisesti eteenpäin. Tarkoitus oli saada kierroksen verran passagea ilman katkoa. Ratsukko onnistui kulkemaan tasaisesti puolen kierrosta, kunnes Noksu selvästi ärsyyntyi jostain ja passage rikkoutui Noksun heilauttaessa päätään ja siirtyessä käyntiin. Huomasin, että Veera roikkui ohjassa kiinni. Kehotin pitämään tuntuman mahdollisimman kevyenä, niin että hän juuri tuntisi hevosen ohjan toisessa päässä. Noksu selvästikin veti herneen nenäänsä jatkuvasta roikkumisesta. Harjoitusta kokeiltiin uudelleen. Jälleen siirtyminen oli puhdas. Veera meinasin jälleen jäädä ohjaan roikkumaan ja oli selvästi hieman jännittynyt. Sanoin hänelle, että hengittää syvään sisään ja sitten ulos rentouttaen tällöin jokaisen lihaksen ja istuen syvälle satulaan. Nyt jopa ohjastuntuma pehmeni ja Noksukin näytti rennommalta. Harjoituskin sujui heti paljon paremmin. Loppuverryttelyt suoritettiin ravissa eteen-alas, jotta Noksu saisi venyttää itseään oikein kunnolla. Annoin myös palautteen ja kehotin muistamaan tämän hengittämisharjoituksen myös kotona harjoitellessa.

Noin vartin päästä meno oli jo vähän paremman puoleista ja Noksu polki hyvin alleen. Aloitimme siis harjoituksen. Ratsukko tuli harjoituksen ensin käynnissä. Kulmassa Veera kokosi Noksun hyvin ja ensimmäinen väistö lähti hienosti liikkeelle. Ennen pitkää Noksu alkoi kuitenkin työntä lapaansa ulos ja meni lopulta ihan mutkalle. Veera puolestaan alkoi tämän seurauksena kaatumaan eteenpäin. Pysäytin ratsukon ja kerroin mikä nyt meni pieleen. Veera otti neuvoista vaarin ja tuli uudelleen. Tällä kertaa homma sujui jo vähän paremmin vaikka parantamisen varaa vielä löytyi Noksun puskiessa edelleen lapaa ulos. Hioimme ja hioimme apuja ja istuntaa ja kyllä sieltä lopulta ihan kelpo siksak sulkutaivutus tuli.

Aikaa oli vielä hetken verran, joten harjoitus toistettiin vielä ravissa. Ravi oli selvästi vähän parempi askellaji kummallekin, sillä Noksu kulki huomattavasti tahdikkaammin eteenpäin ja Veera istui syvällä satulassa hyvässä ryhdissä. Myös ravissa ratsastaja muisti edelliset ohjeeni ja taivutukset menivät ensimmäistä sähläystä lukuunottamatta täydellisesti. Päätimme lopettaa hyvään saumaan, jolloin kaikille jäi positiivinen mieli. Noksu vaikutti helpottuneelta kun se pääsi lämpimään talliin, jossa annoin loppupalautteeni ratsukolle.

Mennessäni karsinaan, valtava ori luimi minulle hyvin tyytymättömän näköisesti, mutta suostui kuitenkin lähtemään mukaani. Kiinnitettyäni orin käytävälle, olin yhä epäileväisempi sen jättiläismäisestä koosta. Hetken oria silmäiltyäni ja saatuani työntekijältä kaikki mahdolliset ja mahdottomat ohjeet ja vinkit, aloin harjata hevosta. Vatsan alta harjatessa orin takajalka huiskaisi kipakasti taaksepäin, ja orin edessä ollessani se luimi minulle edelleen epätyytyväisen näköisenä. Kavioiden putsaus onnistui yllättävän helposti, samoin suitset ori suostui ottamaan päähänsä ilman kummempia vaikeuksia. Työntekijä, joka edelleen vahti minua tehden samalla yleisia tallitöitä, kommentoi, että suitsien puvun helppous johtui siitä, että lähtiessä taluttamaan oria kauemmas tallista, sillä oli aina suitset päässä varmuuden vuoksi. Mihin olinkaan lupautunut?

Satulointi oli oma lukunsa, sain kurkotella saadakseni satulan orin selkään, ja satulavyön kanssa sai olla melkoisen vikkelä orin meinatessa alkaa huiskimaan takasillaan ympäriinsä. "Haluatko testata selästä?" työntekijä kysyi, ja edelleen varmasti jonkinlaisen pahoilaisen (ehkä itsensä Noksun) riivaamana vastasin myöntävästi. Minulle ojennettiin ketjunaru, jonka kytkin hevoseen leuan ali ja lähdimme kohti kenttää. Taluttaessa jättiläinen viskeli päätään ja otti muutamia sivuaskelia, mutta ei onneksi mitään sen hurjempaa.

Kentällä pääsin selkään kohtuullisesti kipuamalla jakkaralla, Noksu onneksi seisoi sen hetken aloillaan hyvin. Päästyäni selkään ori tosin koetti heti lähteä liikenteeseen. Olin saanut ohjeeksi ratsastaa oria napakasti, mutta luopua paineesta heti, kun ori kuuntelee. Kuulemma se muutoin ärsyyntyy ja osaa esitellä melkoisiakin loikkia, jos paine jatkuu. Varovasti tunnustelin orin liikkeitä ja nappuloita aloittaessamme työnteon. Liike oli valtava, hevosenkin ollessa valtava. Pystyin kuitenkin mukaantumaan orin liikkeisiin yllättävän hyvin, ja työskentelyämme valvoja työntekijä ohjeisti minua jonkin verran sen ratsastuksessa. Työskentely sujui kohtuullisesti ja hevonen tuntui todella laadukkaalle.

Kotiin päästyäni oli aika pohtia vastaustani siihen, haluaisinko alkaa liikuttamaan Sakkea, Noksua tai molempia. Kuulemma orien pääasiallinen hoitaja oli oman elämäntilanteensa vuoksi siirtynyt osa-aikaiseksi työntekijäksi, joten molemmat etsivät toista liikuttajaa kolme kertaa viikossa vähentämään muiden työntekijöiden työn määrää. Kolme liikutusta sisältäisi yhden valmennuksen ja kaksi itsenäistä ratsastusta (Noksun kanssa aluksi työntekijöiden valvonnassa). Sakkea haluaisin ehdottomasti alkaa liikuttaa, mutta entä Noksu? Jostakin syystä ori kummitteli takaraivossani, vaikka Saken kanssa oli mennyt huomattavasti paremmin. Noksu vaikutti laadukkaalle hevoselle, jonka kanssa varmasti oppisi valtavasti. Lopulta ilmoitin tallille, että voisin alkaa liikuttaa Sakkea ja ainakin kokeilla Noksun kanssa, kuinka yhteistyö alkaisi sujua. Sovimme minulle vakipäivät, ja minut lisättiin molempien orien kanssa heti saman viikon viikonlopun valmennuslistoille, koska tallin vakivalmentaja oli tulossa silloin pitämään tallille ryhmävalmennuksia.

Ensimmäisessä laukannostossa sain ensimmäistä kertaa kokea Noksun pukittelun. Olimme nostamassa laukkaa rauhallisesta, kohtuullisen kootusta ravista, kun yhtäkkiä koko paletti levisi. Ori nykäisi ohjat käsistäni, lähti reippaaseen laukkaan ja heitti takajalkansa kolmesti korkeuksiin. Pukkeja seurasi äkkipysähdys. Jonkin adrenaliinin ja epätoivon yhdistelmän ansiosta onnistuin kuin onnistuinkin roikkumaan orin selässä, tosin ilman jalustimia ja lyöneenä nenäni Noksun kaulaan. Itsetyytyväisen oloinen ori nuokkui allani kentän nurkassa, kun kokosin rohkeuteni, ylpeyteni ja varusteeni kasaan. Sanna ohjeisti meitä runsaasti seuraavassa laukannostossa, ja vaikka nosto tuntui melko vauhdikkaalle, pääsimme laukkaan. Itse laukkatyösketely sujui hyvin, vaikka Noksu tuntuikin kuumuvan hyvää vauhtia.

Loppu valmennuksesta onnistui ilman kummempia ongelmia, ja olin saanut Sannalta vihreän valon kilpailemiseen myös Noksulla, sillä varauksella että seuraavan viikon ratsastukset ennen kilpailuja sujuisivat hyvin. Vaikka orilla kilpaileminen ajatuksena hieman kauhistutti, en jättäisi mahdollisuutta väliin.

Lähdettyäni Halluharjasta valmennusten jälkeen kävin nopeasti kotona ja suuntasin kohti seuraavaa tallia, Zeniä. Livia ja sen emä oli molemmat ilmoitettu näyttelyyn Zeniin, ja olin lupautunut paikalle auttamaan varsan kanssa. Saavuin Zeniin tunti ennen kylmäveriluokan alkua, ja pääsin heti Lukariksen väen apukädeksi. Paikalla kävi huiske ja vilske, Livia oli kuitenkin rohkea ja katseli ympäristöään yllättävän rennosti emänsä viereltä.

Reissuun lähdettiin viiden hevosen ja neljän ihmisen voimin, orien lisäksi matkaan lähtisi pari suokkia ja kolmas puoliverinen. Ihmisiä oli lähdössä kaksi Halluharjan työntekijää, Eemi, joka oli lähdössä mukaan kisahoitajan roolissa, kuulemma hän itse pysyy ennemmin maan kamaralla kuin noiusee minkäänlaisen villieläimen selkään, Oona, joka kilpailisi kolmella muulle hevosella sekä Oonan teini-ikäinen tytär Essi, joka auttelee tallilla ja ratsastaa toisinaan palkaksi. Autoon lastattiin ensin kaksi suomenhevosta, sitten Sakke, joka asteli sisälle reippaasti, minullle vieras puoliverinen ja viimeisenä Noksu. Noksun kanssa saimme neuvotella hetken autoon kiipeämisestä, mutta ori saatiin paikalleen yllättävän pienellä vaivalla.

Kilpailupaikalla oli jo melkoinen vilske kun saavuimme. Essi lähti ilmoittamaan meidät kilpailukansliaan, kun me muut jäimme pohtimaan kuinka pärjäisimme viiden hevosemme kanssa. Olimme saaneet varattua itsellemme kaksi päiväkarsinaa tallista, joten Noksu ja Sakke joukon hankalimpina yksilöinä vietiin karsinoihin. Loppu sujuikin helposti, koska pystyimme pitämään kilpailupäivän aikana kokoajan kaksi hevosta autossa, kaksi karsinoissa ja yhden käsihevosena tai suorittamassa.

Noksun luokan lähestyessä jännitykseni nousi, eikä fiilis Saken hieman epäonnistuneen radan jälkeen ollut taivaissa. Noksu kuitenkin käyttäytyi varustaessa paremmin kuin koskaan aiemmin, eikä meinannut näykkäistäkään minua kuin pari kertaa. Tästä mielialani kohosi hieman, mutta pieni epätoivo meinasi iskeä siirtyessämme verryttelyalueekka. Saken luokan aikaan verryttelykentällä oli ollut hiljaista, koska luokka oli ollut pieni. Noksun luokassa osallistujia oli kuitenkin moninkertainen määrä, ja verryttelyssä olikin melkoinen vilske. Eemi auttoi minut jättiläishevosen selkään ja antoi muutamia rohkaisevia sanoja. Yritin parhaani mukaan keskittyä Noksun ratsastamiseen, vaikka ori allani pörisi ympärillä olevalle vilskeelle ja sai minut lähinnä haluamaan luovuttaa koko jutun suhteen.

Itsepäisesti kuitenkin ratsastin verryttelyn, ja lopulta meidät kutsuttiin radalle. Heti radalle päästyämme Noksun olemus rauhottui, kun ympärillä ei viuhtonut menemään kasaa muita ratsukoita. Noksun rauhoittuessa uskalsin itsekin vähän rentoutua. Molempien rentoutumisen seurauksena suoritus oli paras ratsastukseni Noksulla toistaiseksi, ja palasin radalta hymyssä suin. Ratsastaessani loppuverryttelyä, en kuullut kuulutuksia kunnolla, mutta Eemi ilmestyi kentän laidalle kertomaan, että olimme siirtyneet luokan johtoon. En uskonut, että johtopaikkamme pitäisi, olihan luokassa vielä 10 ratsukkoa jäljellä. Jäin kuitenkin verryttelykentälle, koska sijoitus olisi hyvin mahdollinen.

Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei ylittänyt prosenttejamme, vaan pian päädyin Noksun kanssa palkintojen jakoon voittajana. Ori esitti erinäisiä juhlaliikkeitä sekä palkintoseremonian että kunniakierroksen aikana, mutta tällä kertaa olin niin tyytyväinen, etten muistanut edes jännittää orin pomppuja kesken kunniakierroksen.

Noksun kanssa parhaat hetket ovat tulleet ori osoittaessa merkkejä tunnistamisesta hoitamisen helpottuessa, sekä onnistumisista kilpailuissa. Orin kanssa on saatu ensimmäisen voiton lisäksi myös pari sijoitusta, ja siirtyminen vaativampien luokkien puolelle sujui helposti. Kilparadoilla on sujunut jopa niin hyvin, että pääsemme pian debytoimaan vaativa A -luokassa ensimmäistä kertaa ratsukkona. Entisen ratsuni kanssa pääsin kilpailemaan vain vaativa B -luokkiin saakka, vaikka haastavampiakin asioita treenattiin kotona, joten tämä on myös henkilökohtainen debyyttini kyseisellä tasolla. Mikäli Noksulla on kohtuullisen hyvä päivä, luokan pitäisi sujua kohtuullisesti.

Noksuun tutustuminen ja sen kanssa treenaaminen on ollut mielenkiintoinen kokemus. Ori on toisinaan äärimmäisen hankala, mutta osaa helppona päivänä olla myös mitä mukavin ratsu ja maastakäsinkin saattaa jopa rauhoittua nauttimaan rapsutuksissa hetkeksi. Ailahtelevasta luonteesta huolimatta orista on pikkuhiljaa tullut yksi suosikkihevosistani pitkään aikaan, ja voin myöntää välillä tiputtavani orin ruokakippoon myös ylimääräisen porkkanan palan.

Oma autoni oli jo jäänyt Liekkijärven asunnolle, joten sain isältäni kyydin Halluharjaan. Onnekseni tallin hevosia oli lähdössä kilpailemaan, ja matka melkein ohittaisi Liekkijärven, joten Halluharjan väki tiputtaisi minut ja Noksun orin tavaroiden kera Seppeleeseen matkalla. Tallilla oli jo täysi vilinä käynnissä, kun pääsin paikalle. Noksu odotteli kärsimättömän oloisesti karsinassaan, kaipa se ihmetteli, miksei ulos pääsyä kuulunut. Ennen Noksun valmistelua vuorossa oli kuitenkin orin valmiiksi pakattujen tavaroiden kantaminen autoon. Päästyäni takaisin Noksun karsinalle, ori oli jo silmin nähden ärtynyt rutiiniensa rikkoutumisesta, ja pinteleiden kiinnityksestä kuljetusta varten oli vaarassa tulla taistelu.

Lopulta kaikki hevoset, Noksu mukaan lukien, oli paketoitu siististi kuljetusautoon, ja matka Liekkijärveä kohti alkoi. Suunnilleen tunnin ajo sujui rauhallisesti, vaikka yksi hevostenhoitajista luulikin unohtaneensa yhden kilpailevan hevosen suitset, mikä aiheutti pienen joukkopaniikin ennen suitsien löytymistä väärästä paikasta. Seppeleeseen osuimme ehkä huonoinpaan mahdolliseen aikaan, koska Seppele Cup oli käynnissä ja kilpailevia ratsukoita vilisi pitkin pihoja. Olisi vaikea tietää, kuka oli tallin väkeä. Onneksi Halluharjan väki auttoi minua kantamaan Noksun tavarat tallin sisäpuolelle, ja itse kiinnitin orin käytävän perälle ketjuihin, toivoen ettei se olisi kenenkään tiellä. 

Hetken vilkuiltuani ympärilleni, ovesta talliin tupsahti mustahiuksinen mies, joka alkoi lakaista tallin käytävää. Tämä vaikutti varmalle merkille siitä, että kyseessä oli Seppeleen omaa väkeä.  - Anteeks, me vasta tultiin tänne, mua pyydettiin etsimään Salma kun saavun, tiedätkö mistä olis mahdollisa löytää?, kysyin mieheltä  - Öö... Salma taisi olla tuolla toimistossa, hän vastasi viittoen kohti yhtä tallin ovista. Oven takaa totta tosiaan löysinkin Salman, joka antoi minulle nopean esittelykierroksen tallista. Naisella oli kuitenkin kiire auttamaan kisojen parissa, joten sovimme, että saisin paremman perehdytyksen maanantaina kun työni alkaisivat, ja samalla hoitaisimme myös paperisodan.

Noksu pääsi oikomaan koipiaan yhteen tarhoista, ja melko reipasta kyytiä ori ensimmäiset pari minuuttia menikin. Orin rauhoituttua palasin itse sisälle, raahasin kaikki Noksun tavarat niille osoitetuille paikoille, ja jätin vielä Noksulle muutaman tervetuloporkkanan kuppiin. Olin pyytänyt Salmaa ohjeistamaan Noksun talutuksesta sen sisälle hakevaa, ja Salma oli lupautunut tekemään näin, joten hyvillä mielin lähdin etsimään lyhintä kävelyreittiä Seppeleestä uuteen kotiini. Loppupäivä menisi laatikoita purkaessa, ja seuraavana päivänä pitäisi jo nousta Noksun selkään uudessa paikassa. Niin, ja kai sinne After rideillekin pitäisi mennä, kun Salma kerran oli kutsun esittänyt.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla ori melkein tiputti minut maistelemaan hiekkaa säikähdettyään mukamas ohi kävellyttä shetlanninponia. Tokana päivänä ori oli säikäyttänyt jonkun pikkualkeistuntilaisen tekemällä syöksyjä tarhan aitaa kohti tämän ohittaessa tarhaa. Toinen ja kolmas ratsastus olivat sentään sujuneet jo kohtuullisesti, mutta hyvin alkaneen valmennussuhteen menetys Sannan kanssa muuton myötä kyllä kismittää. Joku valmentaja pitäisi kyllä löytää äkkiä, että pääsisi pitämään tasoa yllä ja mahdollisesti edistymäänkin. Noksulla kun kyllä kelpaisi kilpailla pidemmällekin.

Eilen Noksu olikin saanut vapaapäivän, mutta tänään olisin vasta iltavuorossa, joten Noksun ehtisi ratsastaa tuntien välissä aamupäivällä. Pääsin tallille puoli yhdeltätoista ja suuntasin suoraan varustehuoneeseen noutamaan Noksun tavarat sen karsinalle. Ori näytti tänään harvinaisen rauhalliselle, mutta se saattoi hyvin johtua myös ruokakuppiin pudottamastani lahjusporkkanasta. Melko lauhkeasti Noksu tuli käytävälle kanssani porkkanasta nauttimisen jälkeen.

Hoitaminen sujui tänään hyvin orin ollessa ihmeellisen uneliaan oloinen. Kentälle saavuimme juuri aamun tunnin päätyttyä. Hetken sain vaivata mieltäni muistaakseni kentältä poistuvien ratsujen nimet, mutta onnistuin mielestäni tunnistamaan kaikki kolme, vaikka Lailan nimi meinasikin lipsahtaa mielestäni. Kuin ihmeen kaupalla muita ratsukoita ei kentällä näkynyt, vaan vaikutti siltä, että saisimme olla Noksun kanssa tällä kertaa kahden.

Selästäkin Noksu tuntui harvinaisen rauhalliselta ensimmäiset puoli tuntia, mutta tilanne muuttui radikaalisti orin havaitessa pahimman vihollisensa lähestyvän kenttää. Minun mielestäni älyttömän suloinen, Noksun mielestä älyttömän vaarallinen, shetlanninponi-ori Eemeli oli jälleen liikenteessä. Tunsin ratsuni lihasten kiristyvän ja orin kasvavan kokoa allani, kun se pysähtyi pöristen tuijottamaan Eemeliä. Valitettavasti pikkuponi vastasi Noksun pörinään hirnumalla, ja Noksulla meni kuppi nurin. Kumma tyyppi, onhan se poneja ennenkin tavannut.

Yhdellä hetkellä olimme nurkassa, johon Noksu oli jäänyt ponia tuijottamaan, ja seuraavalla hetkellä olimme jo puolivälissä kenttää. Yritin parhaani mukaan roikkua orin kyydissä mukana sen kiitäessä pieniä pukkeja matkalla heittäen ympäri kenttää. Onnistuin kuin onnistuinkin pysymään kyydissä kyydin loppuun saakka, ja tapauksesta tulistuneena en antanut orille enää sekuntiakaan aikaa pohtia poneja tai muovipusseja loppuratsastuksen aikana ennen loppukäyntejä. Loppu tehokkaasta työajasta sujuikin hyvin.

Talliin päästyämme tajusin kellon olevan jo aivan liikaa, ja jouduin hoitamaan orin pois melkoisessa kiireessä. Kaikki oleellinen tuli kuitenkin tehtyä, ja kiiressää tehty hoito laiminlöi lähinnä nahkavarusteiden hoitoa. Kai ne nyt selviäisivät päivän pyyhkimättäkin?

Eliaksen mielestä vaativan A:n asiat sujuivat molemmilta ratsukon osapuolilta jo hyvin, tosin yhteistyötä pitäisi vielä hioa. Yhteistyön pienistä puutteista huolimatta Elias halusi jo alkaa valmistelemaan ratsukkoa seuraavalle tasolle, mikä olisi onneksi kiinni enemmän Eedin omasta ratsastuksesta kuin Noksun osaamisesta. Noksu kun oli valtavan korkealle koulutettu, ihan GB:hen asti orilta ei löytyisi skouppia, mutta intermediate luokkiin saakka oriilla voisi yrittää nousta koulutustasonkin puolesta. Seuraavalle tasolle siirtymistä alettaisiin Eliaksen mukaan valmistella heti seuraavissa valmennuksissa, vaikka kilpailemaan seuraavalle tasolle pääsy toki ottaisi aikaa. Seuraavalle tasolle kuuluisivat jo laukanvaihdot joka toisella askeleella ja työskentelypirueteista pitäisi alkaa siirtymään puolipiruettiin laukassa. Laukanvaihdoissa ei pitäisi olla ongelmia, piruetin kanssa voisi tulla runsaastikin pohdittavaa.

Eliaksen valmennus vaikutti olevan todella hyväksi Eedille ja Noksulle, ja pari olikin jo ilmoitettu seuraaviin kilpailuihin tuttuun vaativaan A:han. Valitettava osa valmennusta oli, että mies oli määrännyt parille viikko-ohjelman, johon kuului yhtenä päivänä puomeja tai kavaletteja ja maastoilukin kuulemma yhtenä päivänä olisi suotavaa vähintään loppuverryttelyn muodossa. Vaikka Eedin olisi tehnyt mieli sanoa miehelle, ettei hän halunnut hypätä tai maastoilla orilla, kai häntä pitäisi uskoa. Olihan mies valmentanut useita ratsukoita GB-tasolle saakka.

Kai sitä pitäisi löytää jostakin maastoseuraa. Yksin Eedi ei maastoilisi villikollaan. Seuralainen ei kylläkään voisi olla tamma tai shetlanninponi, siitä seuraisi vain turhia ongelmia...

Sekä onneksi että kauhuksi Gekon nuori hoitaja Nella oli lupautunut näyttämään maastoja. Mukaan oli päättänyt lyöttäytyä myös yksi talliporukan uusimmista vahvistuksista, Peckin uusi hoitaja Annika. Eedi pohti, mitenköhän maastoilu jättiläisorin selässä sujuisi kahden pikkuisen ponin kanssa. Luojan kiitos kumpikaan ei ollut shetlanninponi, joita Noksu vaikutti pelkäävän enemmän kuin mitään muuta, mutta paljoa enenpää kokoa ei kummallakaan noin 120 ruunalla ollut. No, sentään ne eivät olleet tammoja.

Sää Seppeleessä oli yllättävän hyvä vuodenaikaan nähden, kun porukka kokoontui Seppeleen pihaan valmiina lähtemään. Eedi oli useita kertoja varoittanut molempien ponien ratsastajia Noksun edesottamuksista maastoillessa, mutta hänen sanojaan oli varmasti vaikea uskoa, kun jättiläisori oli kerrankin päättänyt ottaa torkut kesken töihin valmistautumisen. Annikan ratsu Peck sen sijaan näytti melko kiukkuiselle, kaksikon yhteistyö ei tainnut olla alkanut ruusuisesti, vaikka Annika vaikuttikin suhtautuvan ponin irvistelyyn huumorilla.

Gekko ja Nella lähtivät johtamaan kulkuetta kohti kapeaa metsätietä. Peck kulki Gekon perässä, ja Eedi oli jäänyt Noksun kanssa hännäksi. Logistisesti järkevämpi ratkaisu olisi ehkä ollut laittaa pitkäkoipinen ori ensimmäiseksi, mutta sen säikähtäessä takajalat saattavat toisinaan nousta turhan reippaasti, joten turvallisuuden vuoksi ori sopisi paremmin viimeiseksi. Noksu hillitsi itsensä Eedin alla yllättävän mukavasti kävellessä metsän siimeksessä ilman ponien yli lampsimista. Edellä mennyt Peck meinasi muutaman kerran eksyä puskaan syömään, mutta pääosin ratsastajat höpöttelivät keskenään kohtuullisen rennosti. Eedille tuli fiilis, että Seppeleestä kyllä löytyisi vielä kavereita. Annika vaikutti hyvätä tyypiltä, ja Nellakin mukavalta, vaikka pieni ikärako tuntuikin jutuissa olevan hänen kanssaan.

Peltojen väliin päästyään joukkio päätti ottaa ravia. Tai no, ponit ravasivat ja Noksu käveli hieman reippaammin perässä ottaen välillä poneja kiinni muutamalla raviaskeleella. Paitsi sen kerran, kun pellolla loikkinut jänis yllätti ratsukon takaapäin ja Noksu pomppi hetken jäniksen lailla jokaiseen ilmansuuntaan. Säikähdyksellä kuitenkin selvittiin, ja ponit edellä jatkoivat takaista ravaamistaan. Etäisyydellä siintäviä maastoesteitä Eedi mulkoili vähintään yhtälaisella epäluulolla kuin Noksu puussa vilistänyttä oravaa. Nella huuteli Gekon selästä, että nyt lähestytää laukkasuoraa.

Ei Eedi kehdannut laukasta kieltäytyä, etenkään kun laukkasuorakommentin jälkeen ponit ratsastajineen vaikuttivat innostuvan suuresti. Pieni kauhu kuitenkin velloi vatsanpohjalla, hän ei ollut aiemmin laukannut maastossa Noksulla. Laukkasuoralle saavuttaessa molemmat pikkuponit pinkaisivat edestä villiin vauhtiin, vaikka Annika näyttikin aluksi hieman pidättävän Peckiä. Eedi oli toivonut, että ravi riittäisi pitämään hänet ponien perässä, mutta joutui myöntämään tappionsa ja pyytämään Noksun kohtuullisen reippaaseen laukkaan pysyäkseen karvapallojen kintereillä. Laukannosto tuntui välittömältä virheeltä, koska Noksu vaikutti vakaasti päättäneen ohittaa ponit. Eedi sai pidellä oria melkoisesti, ja laukka muuttui pieneksi taisteluksi ensimmäisen kolmanneksen ajaksi laukkasuorasta. Sen jälkeen Noksu onneksi luovutti, ja viitsi hillitä vauhtiaan eikä yhtään ponia jyrätty.

Loppumatka kotiin käveltiin, ja Eedi saattoi huokaista helpotuksesta laskeutuessaan satulasta. Ainakin hetkeksi, olihan hän lupautunut joukkomaastoon seuraavana maanantaina.

Verryttelyssä Noksu oli keskittynyt kaikkeen paitsi oleelliseen ja esitellyt kaurismaisia hyppyjä muutamaan otteeseen. Sentään kartanon puitteet olivat upeat. Eedi oli onneksi saanut orin vähän keskittyneemmäksi ennen rataa, ja rata oli sujunut ihan keskiverrosti. Se tuntui kuitenkin aika pahalta, koska lähiaikoina oli sujunut hyvin ja vaativasta A:sta oli tullut jopa voittoja. Luokan jälkeen pieni masennus oli iskenyt Eediin, ja Noksukin vaikutti melko kyllästyneelle. 

4. Vaativa A 6/10, 65.089% 
Edellisen luokan tulos painoi Eedi mieltä, kuten myös se, ettei hän ollut ehtinyt syödä moneen tuntiin. Noksukaan ei ollut ollut erityisen hyvän tuntuinen A:nkaan verryttelyssä. Ratsukko palasi tältäkin radalta keskinkertaisen tuloksen kanssa. Onneksi Eedi sai työnnettyä ratsunsa ohjat Aleksanterille lähtiessään metsästämään ruokaa. 

Saatuaan käteensä vähän lässähtäneen sämpylän, Eedi soitti valmentajalleen anellen tätä perumaan ratsukon ensimmäisen PSG-tason startin, johon Elias oli heidät Eedin pienestä vastustelusta huolimatta seuraavalla viikolla ilmoittanut. Eihän siitä mitään tulisi, jos vaativan B:nkin suoritus olisi edelleen tuuripeliä. Elias ei kuitenkaan ollut taipunut, vaan todennut vain, että kyllä se siitä, pidettäisiin seuraavalla viikolla vielä ylimääräinen valmennus. 

Yllättävämpi puhelu Eedille tuli juuri, kun sämpylä oli syöty. Noksun omistaja soitti hänelle. Aina välillä Eedi melkein unohti, että ori oli hänellä vain ylläpidossa.  "Moi, ollaan juuri täällä Kalla Cupissa Noksun kanssa", Eedi vastasi yllättävään puheluun.  "Hei! Katselinkin, että teillä oli mennyt siellä ihan ok", kuului linjan toisesta päästä.  "No joo...", vähän varautunut toteamus Eediltä.  "Kuule, me on vähän täällä Hallussa mietitty, ettei meillä oikeastaan ole juurikaan käyttöä Noksulle, ja te tulette niin hyvin toimeen. Ulkopuoliselle se olisi luonteen vuoksi aika hankala myydä, mutta miten olisi, haluaisitko ostaa sen itsellesi?"  Tarjous hiljensi Eedin hetkeksi. Vastoinkäymisistä huolimatta, totta hemmetissä hän haluaisi ostaa Noksun. Opiskelijabudjetilla ei kuitenkaan ihan noin vain ostettaisi osaavaa kouluhevosta. Reilu alennushintakin Noksusta nuosisi varmaan viisi numeroiseksi, luonteesta huolimatta. Puhelimeen Eedi sanoin miettivänsä asiaa, mutta todellisuudessa hän jo tiesi vastauksen. Ei, hän ei valitettavasti voisi ostaa oria. Ei raha puussa kasvanut. 

Puhelun jälkeen Eedi porhalsi takaisin Noksun ja sitä kävelyttävän Aleksanterin luo. Eedi tiedosti näyttävänsä toivottomalta sotkulta ottaessaan ratsunsa ohjat, eikä yhtään ihmetellyt Aleksanterin hämmentynyttä ilmettä. Eedi mutisi jotakin hevosen purkamisesta lainakarsinaan ja lähti Noksun kanssa suunnistamaan tallia kohti. Tallissa hevosta purkaessaan ajatus hiipi yhä vahvemmin hänen mieleensä. Mitä jos hän ei ostaisi Noksua? Myytäisiinkö se jollekin toiselle?

Tämä me osattiin. Mä olin ratsastanut Noksulla tämän kyseisen radan kymmeniä kertoja aiemminkin, ja me oltiin jopa voitettu tällä samalla radalla. Jos Noksu vain malttaisi nahoissaan, enkä itse mokaisi, kaikki olisi hyvin. Vaaraa radan unohtamisesta ei onneksi olisi. Radalle laukassa, Noksu tuntui melko pirteälle, mutta malttoi pysähtyä pyynnöstäni. Tunsin orin haluavan lähteä liikkeelle, mutta onneksi se malttoi mielensä. Ravisiirtymisessä olikin mukavasti potkua, kun Noksu lopulta sai luvan ravata tervehdyksen jälkeen.

Ratsastin koko radan mahdollisimman tarkasti, eivätkä edes jaloissa pyörineet lehdet ja pieni tihkusade saaneet Noksun keskittymistä pois oleellisesta. Tavallisesti tällainen häiriötekijä olisi varmasti sekoittanut orin pasmat, mutta jostakin syystä se oli juuri nyt päättänyt kuunnella mua. Kerrankin saatoin orin selässä vain ratsastaa odottamatta joka sekunti sen lentoa taivaisiin. Lopputervehdykseen ratsastaessani ja vapain ohjin radalta poistuessani varmasti hymyilin kuin hölmö.

Hymy kuitenkin pyyhittiin pois kasvoiltani tehokkaasti, koska aitojen sisäpuolelta poistuttuamme vastaan käveli pieni poni, ja Noksu sai sätkyn. Me kiidettiin (onneksi hevosille eikä kävelijöille suunnattua) tietä kohti traileriparkkia reipasta tahtia, ja muutama muu ratsukko joutui kiireesti väistämään meitä pellon reunalle. Kaikkien onneksi onnistuin roikkumaan orin selässä, eikä osumaa ottanut kuin mun ylpeys. No, oltiinpa taas kerran tehty lähtemätön vaikutus. Onneksi tuomarit olivat tällä kertaa jo ehtineet pisteyttää meidät ennen pakomatkaa!

Luokka 3 - Eedi Myllyoja (VRL-10444) - Okeanos VH15-031-0162 (PSG), 1/1
Nyt on pakko vähän purkaa tätä päivää tekstiksi. Ensimmäisen luokan onnistuminen ja sen jälkeinen kaaos on aika epärelevantteja, jos mietitään päivän tärkeintä juttua. Me nimittäin ollaan molemmat vielä ihan hengissä, eikä edes ihan totaalisesti nöyryytetty itseämme mun ja Noksun ekalla yhteisellä PSG-radalla! Ikävä sääkään ei kovin paljoa jaksanut rasittaa, koska Noksu oli tänään ihan loistava.

Meidän debyytin jälkeisessä tunnekuohussa tosin tein jotakin melko harkitsematonta. Viimeisen viikon mun päässä oli pyörinyt se Noksun myyntitarjous, ja tiesinhän mä myös, että mun pitäisi antaa sen omistajalle vastaus lähiaikoina. Saatuani Noksun traileriin soitin orin omistajalle ja kysyin, paljonko hän pyytäisi hevosesta. Summa oli odotetusti korkea, toisaalta maksu aikaakin olisi loppuvuosi. Ja Noksusta olisi kyllä voinut pyytää enemmänkin, että kai mä jo sain vähän alennusta. Mystisessä mielenhäiriössä olin kuitenkin ilmoittanut omistajalle, että kyllä mä sen ostaisin.

Mistä hitosta mun, opparilaisen hevostenhoitajan, muka pitäisi saada kasaan viisinumeroinen määrä rahaa loppuvuoden aikana? Vielähän mä toki voisin peruakin, mutta hitto, en mä halunnut.

Onnekseni onnistuin järjestämään niin, että loppuvuoden tekisin Seppeleessä tallia vain viikolla. Alkuvuodesta kohdalleni varmaan osuukin sitten reilu pino viikonloppuja. Muuten tuntien pito muualla ei edes olisi mahdollista, ja se totta tosiaan on tarpeen loppuvuoden ajan. Noksun ostaminen alkaa tuntua kokoajan realistisemmalle, ja vaikka loppuvuosi tulee jouluun saakka olemaan hullunmylly, orin ostaminen on ehdottomasti sen arvoista. Yhteistyö orin kanssa oli alkanut sujua hyvin ja odotan jo ensi vuoden kilpailukautta. Tosin ensi vuosi tuo tullessaan uuden ongelman. Livia. Minne minä sen tungen? Kai mun pitäisi kysellä, josko yksi nätti ja kiltti suokkivarsa sopisi jonnekin Seppeleen nurkkaan tammikuun puolivälissä. Sentään kasvattajalta saamieni päivitysten perusteella suomenhevosestani oli kuoriutumassa varsinainen kansallisaarre, kiltti ja hyvin käsitelty pikkuhevonen.

Pitäisi varmaan päästä aiheeseenkin, eli Noksuun. Se ottaa aika rennosti. Ori on sopeutunut Seppeleeseen loistavasti, eikä ole ainakaan mun tietääkseni koittanut muutamaan viikkoon näykkiä ketään. Ainiin, paitsi sitä tuntilaisparkaa joka oli kylteistä huolimatta jossakin päähänpistossa avannut sen karsinan ruoka-aikaan. Noksu ei onneksi ollut osunut, mutta se muksu oli kyllä saanut opetuksen siitä, ettei karsinan ovia kannata availla iha huvin vuoksi ainakaan, jos erikseen on kielletty. Tämä tapaus ei ollut ainakaan auttanut Noksun mainetta Seppeleen ratsastajien keskuudessa. Erityisesti nuoremmat ja ne, jotka vain kävivät kerran viikossa tunneilla, pitävät nykyään varsin kunnioittavan välimatkan oriin. Myös uusille tyypeille olen kuullut jaettavan tuntilaisilta varoituksia hevosestani. Onneksi enemmän tallilla käyvät sentään ymmärtävät, ettei se nyt ihan tappajahevonen ole. Kirjavan orhen maine ei minua muutoin häiritse, mutta hoitajan saamista se kyllä vaikeuttaa. Jo hetken sekä netissä että tallin seinällä eivät olleet tuottaneet kuin yhden yhteydenoton. Sekin oli jonkun aloittelijaparan äiti, joka ei ollut ihan ymmärtänyt, ettei hänen lapsensa osaaminen Noksun kanssa riittäisi. Tällä hetkellä suurin ilon aiheeni oli se, että Whinnyn omistaja Liinu oli suostunut vahtimaan ja liikuttamaan Noksun itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Se olisi mun eka vapaa muutamiin viikkoihin, ja olin luvannut mennä käymään vanhemmillani yön yli vierailulle. Vielä pitäisi selvittää, että Liinu selviää Noksun kanssa, mutta se nähtäisiin perjantaina.

Tänään myös tapahtui tallilla jotakin mielenkiintoista. Olin tullut ratsastamasta Noksun maneesista ja jätin orin käytävälle naruihin, kun vein satulan pois. Takaisin suunnatessani blondi pyörremyrsky lähes törmäsi minuun selittäen "irtiolevasta kirjavasta", ja kirosin mielessäni. Mitä se piru nyt oli keksinyt? Siirryin Noksun luo ripeästi, ja selvisi, että jostakin kumman syystä sen riimun niskahihna oli auennut vapauttaen hevosen. Ori seisoskeli melko tyynesti syömässä maahan levinneitä leipiä, ja sain sen kiinni helposti. Huomasin blondin seuranneen minua kiinnittäessäni hevosen takaisin käytävälle.
"Moi, olikohan noi mahdollisesti sun leivät? Oon muuten Eedi, en tiedä ollaanko aiemmin tavattu", esittäydyin vähän järkyttyneen oloiselle tyypille ja aloin keräillä leipiä maasta niiden vieressä olevaan pussiin.
"Joo, ne putos. Mulle on sanottu että tää puree, ja se lähestyi aika reippaasti mun leipäpussia joten saatoin vähän panikoida, oon Helmi", muistelin hetken enkä muistanut aiemmin nähneeni Helmiä Seppeleessä.
"Tää on lähiaikoina ollut yllättävän kiltisti, eikä se nyt ihan päälle käy jos et tee sille mitään sen mielestä ikävää. Ootko muuten uusi täällä, vai eikö vaan olla törmätty?"
"Mun perhe muutti tänne kuukausi sitten, oon käynyt parilla irtotunnilla ja sellaista. Tiiätkö muuten niistä hoitajahauista? Kuulin jonkun puhuvan sellaisista, voikohan hakea jos ei ole vielä vakituisesti käynyt täällä?"
"Varmasti voi, siellä taisi olla ratsastuskoululta vielä muutama poni ja Laila, joka on puoliverinen, tarjolla. Nojoo, ja tämä tässä ainakin näistä yksäreistä", vastasin viitaten rapsuttelemaani Noksuun.
"Onkohan se Laila millainen? Mä taidan olla vähän pitkä poneille, kun olis joskus kiva päästä ratsastamaankin, jos se on mahdollista". Laila ei ollut ollut mun tunneilla, enkä tarhaan taluttelun lisäksi ollut ollut sen kanssa hirveästi missään kontaktissa.
"En oikein siitä tiedä, oon sitä vaan tässä tallitöissä nähnyt. Tosin taisin äsken nähdä Salman menevän toimistoon, se osaa varmasti kertoa kaikista hoitajajutuista ja Lailastakin!"
"Ehkä mä siis menen sinne", Helmi vastasi uskaltautuen rapsuttamaan vähän nyt jo nuokkumaan alkanutta Noksua. Hitto, miten mä ikinä löytäisin orille hoitajan, kun potentiaalinen kandidaatti kirjaimellisesti törmää muhun ja onnistun vain karkottamaan sen hakemaan Lailan hoitajuutta?

Suuntasin tutkimaan tallia siinä toivossa, että molemmat hevoset olisivat sisällä. Roin löysin helposti toimiston läheltä, pieni kimo irvisteli mulle karsinastaan kesken ruokailun, ymmärrettävää, en mä sen syömistä nyt häiritsisi. Vähän pettyneenä jatkoin matkaani etsimään Lailaa, lähes 175 sentin pituudellani en viitsisi mitään alle 160 senttistä alkaa hoitaa, jos ratsastaminen hoidokilla olisi mahdollista. Ainakaan se kirjava ei ollut pieni, ajatus välähti päässäni ja työnsin sen pois, se oli yksäri ja ilmeisesti melko villi, tuskin sillä edes saisi ratsastaa. Hoitaminen on mun mielestä ihan mukavaa, mutta kyllä mä välillä hevosen selkäänkin haluaisin. 

Muutaman karsinan päästä löysin Lailan. Joku oli juuri laittamassa sitä valmiiksi, varmaan tunnille, joten en halunnut tungetella liikaa. Se näytti ihan normaalille hevoselle, hyvän kokoiselle ja kaikkea. Tunti oli ilmeisesti juuri alkamassa, koska tammaa varustamassa ollut lähti parin muun hevosen mukana taluttamaan sitä ulos. Minä hiippailin ratsujen perässä maneesin tyhjään katsomoon. Seurasin tuntia suunnilleen puoliväliin, enkä nähnyt Lailassa mitään vikaa. Se muistutti mua Noidasta. Noita oli mun entinen hoitohevonen, ihana tilastotamma. Jotain puoliveristä, aika jykevä kimotamma. Olisin mieluummin ottanut jonkun, joka ei muistuttaisi mua Noidasta. Me oltiin juuri päästy sen kanssa samalle sivulle maastoillessa ja meillä oli muutenkin ollut tosi hauskaa. Sitten me muutettiin.  

Haahuilin ulos maneesista tarha-alueelle, missä näin Eedin hakemassa kirjavaansa tarhasta. 
"Moi, kävitkö eilen niitä hoitohevosia kyselemässä?", se huuteli tunnistettuaan mut. 
"Mun täyty eilen lähtee kotiin, mut kävin äsken katsomassa Lailaa ja Roita, Laila on just tunnilla" 
"Ai niin Roikin! Vaikka melkein ponihan sekin taitaa olla, mitäs tykkäsit?" Epäröin vähän. 
"No... Öm... Roi on tosiaan aika pieni. Lailassa tuskin mitään vikaa on, mutta en mä oikein tiedä. Se muistuttaa mua vähän liikaa mun entisestä hoitohevosesta", olin liittynyt Eedin seuraan, kun se kävelytti hevostaan kohti tallia. 
"Harmi, täällä vapautuu aina välillä uusia, eli kannattaa varmaan seurailla netistä", Eedi hymyili mulle. 
"Eh... Sähän sanoit että tää saattais etsiä hoitajaa? Mietin vaan kun mulla ei aiemmin ole ollut kuin yksäreitä enkä oikein tiedä ratsastuskouluhevosen hoitamisesta... Ja tää ei ainakaan muistuta mua mun edellisestä hevosesta", mun puhe muuttui vähän turhaksi höpötykseksi. 
"Joo, tää etsii kyllä. Noksu on muuten nimi, tai Okeanos jos oikein virallinen haluaa olla. Se on mun ylläpitohevonen, vuoden lopussa siitä tosin toivottavasti tulee mun oma, me kilpaillaan ja treenataan koulua. Mä itse tykkään tästä, mutta se osaa olla vähän vaikea. Lähiaikoina se on ollut ihan ookoo, mutta se osaa näykkiä ja huitoa takasiaankin hoitaessa jos on huono päivä tai kiukuttaa. Taluttaessa se on ihan okei, mutta talutan yleensä varuiksi suitsilla, jos tän kokonen ori keksii jotain, se on parempi ihan varuiksi. Jos silti kiinnostaa, tätä sais tosiaan hoitaa maasta niin paljon kuin haluaa, kun vaan sopii ajat mun kanssa. Talutuslenkeillä saa käydä jos pärjää. Välillä voin pyytää juoksuttamaan, jos se sujuu. Selkään en kyllä uskalla ihan noin vain päästää, mutta hoitopalkaksi voin pitää tällä tunteja jos sellainen kiinnostaa. Lisäksi me käydään muualla valmennuksissa lauantaisin ja taas tammikuussa aloitetaan kilpaileminen, eli niissä saisi olla mukana jos haluaa", kuuntelin hiljaa nyökkäillen Eedin selitystä ja maistelin nimeä Noksu mielesässäni, samalla kävelimme talliin saakka. Ori vaikutti kyllä melkoiselle, mutta toisaalta Eedi tuntui ymmärtävän hevosensa vaativuuden. 
"Se kuulostaa kyllä aika hankalalle, en oo ennen oreja tai vaikeempia hevosia hoitanut...", pohdin ääneen vähän varoen rapsuttaen valppaana käytävällä seisovaa oria. 
"Ei se mitään. Jos sua kiinnostaa tutustua tähän ja ehkä myöhemmin hoitaa sitä enemmän, voit vaikka autella sen kanssa tässä kotona kuntoonlaitossa ja muussa mun kanssa yhdessä", Eedi ehdotti ja hymyilin, se kuulosti ihan hyvälle. Mun pitäisi aloittaa tunnitkin täällä tammikuussa, mutta enemmän tallilla oloa olisi vain plussaa. 
"Joo, kyllä mä voisin". 

Autoin Eediä hoitamaan Noksun ja sen jalassa olleen pintahaavan. Se ehti jo esitellä mut parille tallikävijälle, ilmeisesti jonkun toisten hevosten hoitajia. Mä yritin muistaa niiden nimet, mutta ei mitään toivoa. Nyt mulla oli kuitenkin, ainakin jonkinlainen, hoitohevonen, vaikka ei Noksukaan ehkä ollut ihan sitä mistä olin haaveillut hoitohevosta Seppeleestä etsiessäni.

Tämänkin viikonlopun valmennus jäisi väliin, kun mut oli rekrytty Seppele Cupiin toimariksi. Olin laittanut vahingon kiertämään ja rekrynnyt mukaan myös Helmin, joka oli nyt parin viikon aikana käynyt mun kanssa harjailemassa ja hoitamassa Noksua. Se oli vielä vähän arka orin kanssa, mutta ehkä ne vielä jossain vaiheessa tulisivat toimeen ilmankin mua.

Poikkeuksellisesti me oltiin Noksun kanssa treenaamassa tänään, perjantain Seppele Cup kaaoksen keskellä se olisi vaikeaa, joten Noksu saisi perjantain lomaa ja lauantainakin tehtäisiin vain kevyt treeni. Vähän kyllä hirvittää, se piru kun on kerännyt ylimääräistä energiaa jo lähiaikojen yllättävän runsaista pakkasista ja iki-ihanasta lumesta. Pakkasten aikana olin yrittänyt jo useita kertoja totuttaa oriparkaa loimiin, mutta joka kerta olin löytänyt sen nakuna tarhasta. Klipattu koni, luulisi että tulisi kylmä, mutta ei ilmeisesti paljoa tunnu pakkanen.

Maneesissa pyöri tunnit, mutta kentällä on onneksi mukava lumipeite ja sen ansiosta sekä mudaton että jäätön pinta. Mitä luksusta! Kentällä juuri loppukäyntejä suoritti sievä tallille vastikään muuttanut Indi omistajansa Milla-Riinan kanssa. Ne oli mulle molemmat vielä ihan mysteerejä, hevonen vaikutti ihan mukavalle sen perusteella, mitä olin sitä tarhaan vienyt. Milla-Riinan ja muutaman tallilaisen välillä sen sijaan vaikutti olevan jotain hämärää, enkä ihan ollut saanut kiinni mitä. Jotain puomitreeniä ratsukko oli maassa olevista puukappaleista päätellen tehnyt, ja koska tämä oli perjantain treenin korvike Noksulle, sitä myös meidän pitäisi tehdä.
”Hei älä suotta kerää niitä puomeja ja kavalettia, mun pitäis tän otuksen kanssa kans treenata niitä” puhisin ohiratsastavalle Milla-Riinalle varmistaessani satulavyöni kireyden.
”Eikös toi ole kouluratsu?”, se vastasi mulle vähän kyseenalaistavalle.
”No juu, mutta tarvii sekin jumppaa. Tai minä, miten sen nyt haluaa ottaa”, naurahdin yrittäen ottaa kommentin kevyesti kivutessani hevosen selkään.

Onneksi Milla-Riina ylväine ratsuineen ehti lähteä kentältä siihen mennessä (varmaan pakoon meitä, ha!) kun tuli meidän aika lähestyä puomeja. Puomi- ja kavalettitreenit Noksun kanssa ehdottomasti eivät olleet mun viikon kohokohtia, pikemmin päinvastoin. Orin tekniikka ylittää minkään tapaisia tikkuja on vähintään kyseenalainen, ja omastakin edellisestä varsinaisesta estetunnista on vähintään muutama hetki. Parhaamme me (tai ainakin minä) kuitenkin aina yritetään. Tänään Noksu pöhisi puomeille jo muutaman metrin päästä ja kauhoi etukoivillaan yli maapuomeista kuin ne olisivat olleet suurempiakin kavaletteja. Jaaha, että sellainen päivä. Maapuomeja oli viiden sarja toisella pitkällä sivulla, ja toisella puolen kenttää oli kaki kavalettia kera puomin.

Ohjasin Noksun tarkasti kohti kavalettia, kun kesken kaiken kuulin hiljaisen *kröhöm* aidan takaa. Noksu kuuli sen myös, ja jostakin syystä vetäisi palkokasvit syvälle suuriin sieraimiinsa. Eikä me enää ravattu, vaan pukiteltiin jotakin laukantapaista räpellystä. Eikä Noksu tietenkään kääntynyt pois kavaleteilta, vaan leiskautti parhaalla (kamalimmalla) kouluratsun tekniikallaan yli puomin ja ensimmäisen kavaletin samalla kertaa. Minä menetin toisen jalustimen ja molemmat ohjat, roikkuen vielä jotenkuten hevosessani. Eikä se piru siihen pysähtynyt, vaan loikkasi epämääräisen puolikkaan askeleen ja leiskautti toisenkin kavaletin yli jatkaen tyynesti laukkaa kohti kentän toista päätyä. Minä roikuin sen kaulassa kaksin käsin kaiken toivon menettäneenä ja pääni kaulaan lyöneenä.

Hurja retkemme päättyi Noksun äkkipysähdykseen kentän toisessa päädyssä, missä enemmän liu’uin kuin syöksyin selästä. Noksu tietenkin jäi tyynesti seisomaan viereeni, ja huokaisten nousin seisomaan. Vilkaisin kentän laidalle ja näin siellä kahdet tutut kasvot. Voi hemmetti. Hanski oli nähnyt koko homman.
”Voisit käydä parilla estetunnilla. Hevoses tekniikkaan se ei taida auttaa, näyttää aika toivottomalle tapaukselle”, ilmeisesti koko jutun aloittanut Hanski ilmoitti ja poistui sitten paikalta. Seisoin vähän puulla päähän lyötynä orini kanssa paikallani.
”Ootko sie ihan kunnossa?” Aidan viereen kauempaa tieltä kiirehtinyt Lyyti kysyi.
”Joo, vähän vaan ylpeys otti kolausta”, naurahdin heikosti ja nousin takaisin kirjavan satulaan.
”Älä Hanskista välitä, joku varmaan söi sen aamupuurot”, en voinut kuin nauraa Lyytin kommentille. Noksu pörhisteli vähän kärsimättömästi, selvästi innokkaana jatkamaan. Tämä oli ensimmäinen tippumiseni Noksulta hetkeen, ja toivottavasti me nyt ei sitä ihan heti (ainakaan siellä Seppele Cupissa!) toistettaisi.

Omasta kiireestä ja rahatilanteesta asti me oltiin Noksun kanssa jääty loppuvuodeksi kilpailutauolle, mutta talven Seppele Cupin lappusten ilmestyessä ilmoitustaluille päätin osallistua. Tammikuussa meidän olisi kuitenkin määrä jatkaa kilpailemista, joten Seppele Cup toimisi hyvänä siirtymänä takaisin kilpakentille. Ei me tietänkään rankingissä menestyttäisi, kun ei muihin osakilpailuihin oltu osallistuttu, mutta hyvää kokemusta saataisiin varmasti. Yhteistyössä meidän valmentajan kanssa oltiin sovittu, että ratsastaisin lauantaina verryttlyluokkana vaativan B:n, joka me osattaisiin unissammekin, ja vaativan A:n. Sunnuntaina me kilpailtaisiin vielä pääluokkanamme PSG, koska sillä tasolla meidän pitäisi tammikuussa jatkaa.

Koulukilpailuiden huonoin puoli on aikainen alkamisaika. Seppele Cupissakin koululuokat alkoivat kymmeneltä aamulla, kun esteitä kilpailtiin aikaisintaan kahdelta päivällä. Siitä, kuka piru tai miksi oli tällaisen käytännön keksinyt, mulla ei ollut mitään hajua, mutta sen ansiosta kiskoin kirjavaani käytävälle kahdeksalta aamulla letitettäväksi. Edellisen illan pesusta ei ollut jälkeäkään, vaan kaikki orin valkoiset kohdat olivat lian peitossa. No, ainakin se osaa ottaa rennosti öisin. Kisoihin mukaan lupautunut Helmikin oli jo myöhässä, kun aloin ruokkoamaan hevosta hyväksyttävään kuntoon.

Kello osoitti melkein yhdeksää, kun hengästynyt Helmi kiiruhti talliin.
”Meidän pitää olla yhdeltätoista Artsilassa, eli lähteä täältä 10:45. Noksun kamat pitää olla autossa vartti ennen lähtöä, ja sit lastataan hevonen. Ennen sitä pitää vielä letittää tää piru ja laittaa kuljetuskamat päälle, mä voin letittää ja sä saat pakata autoa”, annoin ohjeita Helmille. Hevosen letitykseen multa ei tavallisesti mene kovin kauaa, mutta Noksu ei aina ole ihan samaa mieltä lettien väsäämisestä, joten sen kanssa pitää varata varoaikaa. Aamu sujui onneksi hyvin, ja ennen yhtätoista me oltiin pakkauduttu romujen kera autoon. Minähän en villioria Artsille ratsastaisi.

Perillä oli täysi vilske, ja kirjavakaan ei trailerista alaskolistellessaan malttanut olla päästämättä ulos pitkää ja kimakkaa hirnuntaa. Kauempaa joku vastasi, ja tunsin Noksun keräävän energiaa sen tepastellessa vieressäni. Helmin palatessa kilpailukansliasta, me päätettiin satuloida Noksu heti. Muuta ei puuttunutkaan, koska se oli matkustanut suojat jaloissa ja suitset päässään. Kun satula saatiin selkään, mä jätin Noksun Helmin huostaan ja vaihdoin itse omiin kilpavarusteisiini. Mun onneksi minä ja Noksu oltiin heti ensimmäisessä verryttelyryhmässä, joten nutturan kiristämisen ja selkäännousun jälkeen lähdin kävelyttämään Noksua vähän kauhistuttavan näköistä kuplamaneesia kohti. Helmi seuraisi meidän kannoilla sisälle ikävästä viimasta.

Verkassa ainoat mulle tutut oli Mistel Seppeleessä asustavan Vikinsä selässä, tamma näytti oikein pätevälle. Kiinnitin huomiota myös siroon mustaan, jonka oletin olevan arabi, ja rauhattoman oloiseen kirjavaan puoliveriseen. Oma kirjava puoliveriseni oli toistaiseksi käyttäytynyt ihailtavan rauhallisesti Noksuksi, vaikka steppailikin melkoisesti ja oli kerännyt jo hyvän määrän energiaa. Luokan aloitti Norjalainen ruunikko, enkä sen jälkeen juurikaan kiinnittänyt huomiota muiden suorituksiin. Noksu tuntui hyvältä, ja kun meidät kutsuttiin radalle, mulla oli oikein hyvä fiilis. Me osattiin tää.

Radan jälkeen mun luottavainen fiilis ei ollut laskenut. Noksu oli selvästi ollut kotonaan kilpa-areenalla, ja suoritti kaiken ihan loistavasti. Omastakaan suorituksestani mulla ei suurta kritiikkiä ollut, ja Helmi saikin vastaanottaa Noksun kun itse menin hakemaan ruokaa. Buffassa törmäsin vähän mua ennen startanneeseen Misteliin, jonka rata kuulemma oli myös mennyt hyvin. Palatessani Noksun luo, meidän prosentit oli jo tulleet, ja me oltiin siirrytty luokan kärkeen. Helmi oli innoissaan meidän puolesta, mutta mä en vielä uskaltanut odottaa voittoa, ehkä sijoitusta kärkipäässä, mutta en voittoa. Jäljellä oli kuitenkin vielä parikymmentä ratsukkoa.

Palkintojenjaossa me kuitenkin oltiin kuin oltiinkin vastaanottamassa sinivalkoinen ruusuke, ja edes Noksun esittelemät pomput eivät saaneet mun hymyä laantumaan. Palkintojenjakoon oli päässyt myös Mistel, jonka kunniakierros tosin oli huomattavasti rauhallisempi kuin mun ja Noksun. Noksu oli päättänyt ottaa kaiken ilon irti, ja meidän kunniakierros muistutti enemmän villiä poniratsastajien kiitoa ympäri areenaa kuin hallittua kouluratsua.

Hallitun kouluratsun vaihde oli haastava saada takaisin päälle, kun me palkintojenjaosta siirryttiin melkein suoraan vaativan A:n verryttelyyn. Meidän lähtövuoro oli viidentenä, ja jo radalle ratsastaessani tiesin, ettei tästä hyvä tulisi. Suoritus oli ihan okei, mutta aika lattea verrattuna B:n rataan. Sijoitusta ei tästä tippuisi, joten radan jälkeen me Helmin kanssa laitettiin Noksu kuljetuskunton ja lähdin kiikuttamaan oria takaisin Seppeleeseen yksin, Helmin jäädessä auttamaan toimarina esteluokissa. Noksun päästessä tarhaan palasin itsekin Artsilaan auttelemaan esteradalle, missä sain runsaasti onnitteluja vaativan B:n voitosta. Vastasin kaikille hymyillen, vaikka A:n suoritus vähän harmittikin.

Seuraavana päivänä PSG:n suoritus meni samaa rataa kuin A, ihan ok, mutta aika latteasti. Molemmissa luokissa me sijoituttiin suunnilleen puoliväliin luokkaa. Ensimmäisiksi radoiksi pariin kuukauteen olen ihan tyytyväinen, ehkä me tammikuussa petrataan suorituksia vaikeammillakin radoilla! Ja silloin mä pääsenkin kilpailemaan ikiomalla Noksulla, enkä vain ylläpitohevosella.

Syksyn tullen me oltiin Noksun kanssa päästy starttaamaan jo vaativaa A:ta hyvin tuloksin, ja päästyäni opiskelemaan mua vähän harmitti jättää Noksu kotiinsa Halluharjaan oman muuton vuoksi juuri, kun ratsastus oli todella alkanut sujua. Todellisen onnenpotkun ansiosta sain kuitenkin Noksun mukaan Seppeleeseen ylläpitoon, ja meidän kilpaura jatkui yhdessä. Samalla mulla alkoi oppariopinnot hevostenhoitajaksi Seppeleessä, teoriaosuudet hoituisi sähköisesti.

Me alettiin Noksun kanssa valmentautua kerran viikossa Livian kasvattajan luona Lukariksessa, ja sain samalla mahdollisuuden käydä säännöllisesti tervehtimässä varsaani. Eliaksen valmennuksessa me edettiin hyvin ja päästiin lokakuussa starttamaan meidän ekat PSG-radat ok prosentein. Mä olen itse kilpaillut aiemmin vaativaa A:ta aiemmalla hevosellani treenaten kohti PSG:tä, ja Noksukin on suorittaut hyviä ratoja A:ta aiemman ratsastajan alla, joten tämä vuosi me edettiin aika vauhdilla. Ensi vuonna tahti varmasti hidastuu.

Samoihin aikoihin ensimmäisten PSG-starttien kanssa mulle tarjottiin ostomahdollisuutta Noksuun. Sen omistaja oli vähän karsimassa puoliverisiä, eikä tallilla ollut Noksulle oikein käyttöä. Saisin sen orin tasoon nähden roimalla alennuksella, osittain johtuen siitä, että se olisi vaikea myydä ulkopuoliselle. Halusin ostaa orin, mutta ylimääräistä rahaa mulla ei ollut riittävästi. Päädyin siirtymään Noksun kanssa loppuvuodeksi kilpailutauolle ajan ja rahan säästämiseksi ja työskentelemään loppuvuoden vähän turhankin vauhdikasta tahtia.

Suuntauduin opinnoissa ratsastuksenohjaajaksi, ja aloin pitää Seppeleessä pari kertaa viikossa tunteja, niistä kun (jopa opparilaisella) maksetaan vähän enemmän palkkaa kuin perus paskanlappamisesta. Kävin myös viikonloppuisin Ilvessuolla pitämässä lapsille tunteja ja Noksun entisessä kodissa Halluharjassa tenavatunteja, minkä lisäksi ajoin kahdesti viikossa Janna Heikkilän Paahtista ratsuttamaan. Väsymyshän siinä iski, mutta nyt mulla alkaa olla rahat kasassa Noksun ostoon, kun myin vielä entisen ratsun nurkissa lojuneet varusteet ja pyysin joululahjaksi kaikilta kysyneiltä romua ennemin avustusta Noksunostokassaan.

Ensi vuoden suunnitelmaan kuuluu myös runsaasti kaikkea. Ensimmäinen tammikuuta Noksun omistus siirtyy mulle, ja puolivälissä tammikuuta Livia muuttaa Ilvessuolle. Helpointa minulle olisi tietysti ollut tuoda Livia Seppeleeseen, mutta talli on tupaten täynnä, joten se ei ole mahdollista. Ilvessuolle onneksi ajaa vain noin 40 minuuttia, eikä varsan kanssa vielä työskennellä joka päivä. Tulen käymään Ilvessuolla kolmesti viikossa, ja olen samalla lupautunut ratsastamaan heidän hevosiaan. Minulle on todella hyödyllistä päästä ratsastamaan uusia ja erilaisia hevosia, joten tartuin innoissani diiliin, kun Ilvessuon omistaja Nita ehdotti, että alkaisin ratsastaa säännöllisemmin yhtä heidän vähemmälle huomiolle jääneistä hevosistaan ja kerran viikossa kahta muuta. Nita voisi sitten tehdä maastakäsin helppoja harjoituksia varsani kanssa päivinä, joina itse en ole paikalla. Saisin myös kilpailla mulle tarjotulla hevosella, Eskolla. Ori kaipaa säännöllisempää ratsastajaa, joten tilanne on win-win kaikille osapuolille, etenkin kun Ilvessuolaiset kiertävät aika samoja kisoja mun ja Noksun kanssa. Paahtiksen ratsutus ja tuntien pito Ilvessuolla ja Hallussa saa jäädä ajanpuutteen vuoksi ainakin toistaiseksi, keskityn omaan ratsastamiseeni ja opintoihin.

Koulun suhteen tavoitteena on saada suoritettua teoriakursseja hyvää vauhtia ja hyvin arvosanoin, ajatuksena valmistua syksyllä -22. Tulevaisuudessa haluaisin jatkaa opintoja opettajaksi ja valmentajaksi. Oman ratsastuksen saralla haluan tietysti kehittyä kohti korkeampaa tasoa, missä tulee varmasti auttamaan kahdella hevosella valmentautuminen aktiivisesti. Haluaisin kilpailla Noksun kanssa hyvin tuloksin PSG:tä ja startata meidän ensimmäisen interI-tason luokat, kun PSG:n startit ovat tasaisia. Orilla ei ihan riitä liikettä starttaamiseen GB-luokissa, vaikka se mun unelma onkin, joten todennäköisesti me orin kanssa pyritään InterII-tasolle pitkäaikaisena suunnitelmana. Eskon kanssa me aloitetaan starttaamalla vaativaa B:tä ja A:ta. Kun A:ssa saadaan hyvä taso ylläpidettyä, toiveena on päästä nousemaan myös Eskon kanssa ensimmäisiin PSG-startteihin. Livian kanssa pyritään opettamaan tamma vuoden aikana suitsiin ja valjaisiin, ehkä loppuvuonna aloitetaan juoksutusta, puomeja kujassa ja ohjasajoa.

Päätavoite ensi vuodelle on kuitenkin pitää hauskaa hevosten kanssa (ja ilman)!

Meidän vuosi on alkanut aika mukavasti. Noksu siirtyi mun omistukseen, mun suokkivarsa Livia muutti kasvattajalta Ilvessuolle ja Helmi on käynyt hoitamassa Noksua jo itsenäisestikin sen vapaapäivinä, niin olen välillä ehtinyt varsankin luo toiselle tallille. Vaikka pitää kyllä toivoa, että sen vielä jossakin vaiheessa saisi Seppeleeseen. Olisihan se kätevämpää. Treenitkin olivat sujuneet aika hyvään tahtiin Noksun kanssa, minkä vuoksi ärsytys nousi vielä kahta kauheammaksi kun Helmi tänä aamuna soitti tuoden huonoja uutisia.

”Moi, tulin äsken tallille että ehdin aloittaa letitystä ajoissa, mutta Noksun takanen on ihan turvoksissa. Salma katsoi sitä mun kanssa, ja oli sitä mieltä, että sitä pitäisi näyttää eläinlääkärille”
Tietenkin tän piti tapahtua samana aamuna, kun meidän piti aloittaa kilpailukausi. Storywoodsin cupin ensimmäinen osakilpailu olisi tänään, mutta sen sijaan kisavaatteet saivat nyt jäädä hujan hajan asuntoon kun lähdin kiireessä ajamaan kohti Seppelettä. Paikan päällä Helmi kylmäili tyytymättömän näköisen Noksun jalkaa. Helmi kävelytti onneksi vain melko lievästi ontuvaa oria, jotta pystyin katsomaan sen liikkumista.

Koitin soittaa meidän vakieläinlääkärille, mutta vastaajaanhan se meni. Lauantaikin vielä, niinpä tietysti. Seuraava soitto meni alueen päivystävälle eläinlääkärille, joka olisi kyllä tullut paikalle, mutta ilmoitti, että hänen välineistönsä muuhun kuin jalan pinnalliseen tutkimukseen oli valitettavasti hajonnut. Lähimmällä klinikalla sentään otettiin vastaan lauantaisin, ja tilaakin oli, joten sain varattua ajan muutaman tunnin päähän.
”Me lähdetään Noksun kanssa klinikalle, saat tulla mukaan jos haluat, mutta pärjään kyllä yksinkin siellä”, kerroin klinikkapuhelun jälkeen Helmille, joka päätti lähteä kotiin tekemään biologian esseetä, vaikka olisi kuulemma mielellään tullut mukaan.
”Onnea kisoihin”, kuulin Lyytin huutelevan, kun olin kiinnittämässä traileria autoon.
”Äh, me mihinkään kisoihin tänään päästä, tuli klinikkareissu, tuo on telonut koipensa”, selitin ja Lyyti koitti lohduttaa mua.
”Ehkä se ei oo mittää vakavaa”
”Joo, toivotaan!”, vastasin, kuitenkin peläten pahinta.

Klinikan päässä Noksu pörhisteli pikkuiselle ponitammalle, joka oli juuri lähdössä kotiaan kohti. Sen omistaja naureskeli jättiläisorille, kun yritin pysyä hevoseni (omani, niinpä!) perässä. Onneksi me päästiin eläinlääkärin katsottaviksi melkein heti saapumisen jälkeen, koska edellinen oli perunut, kuulemma lastausongelmia. Noksu meinasi täysin kieltäytyä ravaamasta liinassa, mutta hetken suostuttelun jälkeen se viitsi ravailla muutaman hataran askeleen verran. Ori oli myös ihmeen kiltisti klinikalla, ehkä sekin ymmärsi, että nyt oli parempi käyttäytyä. Mitään diagnoosia me ei saatu. Eläinlääkäri ei löytänyt jalata turvotuksen ulkopuolella mitään selkeää vikaa, vaan pystyi vain spekuloimaan turvotuksen syytä. Jatko-ohjeeksi me saatiin kävelyttää ainakin pari päivää, jos jalka palautuisi, voitaisiin palata normaaliin treeniin, jos ei, pitäisi kuvautella koko konia laajemmin.

Illalla kotiin päästyä huokaisin. Päivästä jäi muistoksi radan arvostelupaperin ja ehkä jopa ruusukkeen sijaan eläinlääkärin lasku ja mahdollisesti rikkinäinen hevonen. Muistot Kasperin kuolemasta olivat edelleen lähellä pintaa. Tämä on se osa hevosen omistamista, jota en kaivannut ilman omaa eläessä.

Poikkeuksellisesti torstaille siirretyssä valmennuksessa meidän valmentaja, Tinja, oli kuunnellut mun huolia varsin kärsivällisesti, mutta lopulta tokaissut mulle ”Se liikkuu puhtaasti ja yhtä mielellään kuin aina ennenkin, eikä eläinlääkärikään nähnyt estettä kilpailemiselle. Noksu on nyt niin hyvässä kisavireessä muutoin, ettei teidän kyllä kannata kisaamista yhden kolhun takia keskeyttää.” Eikä mun mutilla tai voivotteluilla enää siinä vaiheessa ollut hirveästi voimaa, joten lauantaiaamuna pirullisen aikaisin Noksu taas lastattiin koppiin ja otettiin tällä kertaa suunnaksi Storywoods.

Helmi navigoi puoliunisena meitä perille mun stressatessa edelleen ratissa. En tyypillisesti ole kovasti kisajännittävää tyyppiä, mutta koko Noksun koipisotku oli jotenkin iskenyt hermoon ja mua jännitti, ettei tästä mitään tule. Yritin pitää jännitykseni itselläni, olihan se nyt ihan typerääkin, ei mulla ollut syytä jännittää, tämä olisi ihan samanlainen kilpailu kuin kaikki ennenkin tätä. Ja kaiken lisäksi, Storywoodsin Cup ei missään tapauksessa ollut meidän päätavoite tänä vuonna, vaan ennemmin me oltiin osallistumassa, että saataisiin kisakausi potkaistua kunnolla käyntiin. Ei se edes haittaisi, vaikkei me tehtäisi ihan parasta rataa tänään (vaikka ei me tietenkään itseämme nolatakaan haluta).

”Puretaan Noksu, mä taluttelen sitä tässä, niin käy sä ilmoittamassa meidät kansliassa. Varustetaan se pöllö kun tulet, niin pääsen äkkiä selkään. Se on kuitenkin yleensä kivempi kisapaikoilla kävelyttää selästä kuin maasta”, ohjeistin Helmiä ja lykkäsin sille Noksun passin ja muut oleelliset jutut, kadoten itse traileriin pukemaan orille suitsia kuljetusriimun tilalle. Sen tehtyäni Helmi laski sillan ja me rymisteltiin tavanomaisen reippaalla tahdilla alas kyydistä, säikäyttäen jonku pienikokoisen ruunikon ratsastajaparkoineen. Hevonen onneksi pysyi hallinnassa, ja pahoittelin hurjasti hirnuvan orini puolesta ruunikon ratsastajineen jatkaessa matkaa lämmittelykenttää kohti. Helmi lähti vastakkaiseen suuntaan kansliaan, ja minä koetin saada Noksun kävelemään jokseenkin rauhassa. Ori ei valitettavasti aina ymmärrä käsitettä rauhalliset alkukäynnit.

Vilkaistessani kelloa Helmin saapuessa takaisin, tajusin, että luokan verryttely oli juuri käynnistynyt. Onneksi meillä olisi runsaasti verkka-aikaa, koska meidän startti oli luokan puolivälissä. Edeltävän luokan palkintojen jako oli ilmeisesti juuri loppunut, koska lastausalue täyttyi ruusukesuitsisista hevosista iloitsevine apujoukkoineen. Tämä ei auttanut Noksun pintelöinnissä pätkääkään, mutta saimme kuin saimmekin käärittyä valkoiset pintelit hevoseen ja kipusin selkään, aloittaen matkan kohti verryttelyareenaa samalla ohjeistaen Helmiä pitämään tauon tässä välissä jos huvittaa, me tarvittaisiin apua toivon mukaan vasta rataa kohti siirtyessä.

Oma jännitykseni ei ollut aivan täysin sulanut vielä verryttelyn loppuvaiheessa, vaikka Noksu tuntui aika hyvältä ja liikkui tavanomaiseen tapaansa. Muutama pupuloikka me otettiin, kun joku liikkui lastenrattaiden kanssa verryttelyn aidan vieressä, mutta niitä lukuun ottamatta ori viitsi jopa käyttäytyä hevosiksi. Ehkä hyvästä käytöksestä lupaamillani porkkanoilla oli jotakin tekemistä sen kanssa (todennäköisemmin kuitenkaan ei). ”ja valmistautuu Eedi Myllyoja Okeanoksella”, kaikui äänijärjestelmästä, ja minä siirsin orin käyntiin, siirtyen kohti kisa-areenaa. Helmi liittyi seuraamme, ja teki vielä viimehetken säädöt varusteisiin, seuratessamme yhdessä meitä edeltävän ratsukon loistavaa suoritusta. Jännitys kutitteli edelleen vatsanpohjassa, kun taputin Noksua viimeistä kertaa ennen radalle ratsastusta.

”Ja mä olen kaksonen, joten…”
Sonjan höpötys ei ole hiljennyt, vaikka se on ajanut melkein koko päivän. Matkan aikana mulle selvisi, että se on varsinainen horoskooppi intoilija. Nyt se onneksi parkkeeraa hevosrekan siistiin riviin muiden viereen ja joutuu keskeyttämään lauseensa, jotta me voidaan alkaa ottaa hevosia rekasta. Kilpailupaikalla on täysi tohina, ja Noksu huutelee ohi kulkevalle kimolle ruunalle kuin parempikin casanova. Mä muistan, että sekin taitaa olla kala. Muistan lukeneeni, että kalahevoset haluavat olla huomion keskipisteitä. Pitää paikkansa, totean mielessäni (ainakin Noksun kohdalla). Samaan aikaan ori tönäisee mua päällään, ikään kuin todetakseen että ”hei haloo, muista mut”. Hymähdän ja rapsutan sitä. On se hyvä hevonen, vaikkakin välillä vähän raskas.

Esteluokat pyörivät vielä, kun me on saatu orit autosta karsinoihin kotiutumaan. Nita ja Sonja häviävät jo hotellille, mutta minä jään pyörimään kisapaikalle. Esteratsastusta on hauska seurata, vaikka suurempien esteiden hyppääminen kauhistuttaa mua. Sievä rautias suorittaa haastavan radan puhtaasti, enkä voi kuin ihailla. Vaihdan muutaman sanan Liinun kanssa, joka kertoo että paikalla pitäisi olla muutama muukin Seppeleläinen. En ehdi saada selkoa, miten sillä ja Whinnyllä oli mennyt tänään, koska Liinulla on kiire. Toivotan kuitenkin onnea huomisen kouluun, ja samalla tajuan, että me kisataan samassa luokassa, mulla on vaativassa A:ssa molemmat hevoset. Sentään Esko ei ole kala, se menisi jo liioitteluksi.

Uni on tehnyt hyvää, edellisen päivän pitkä ajomatka oli saanut mut hieman jumiin ja olin jo epäillyt, miten kykenisin ratsastamaan neljä rataa tänään. En ole ennen kilpaillut yli kahta luokkaa saman päivän aikana, koska mulla ei koskaan ole ollut alla kuin yksi ratsu. Aamun aikana hevosia letittäessä unisuus muuttuu pieneksi jännitykseksi. Törmään talleilla aamun aikana Misteliin ja Mannyyn. Mistelille toivotan onnea luokkaan, Mannyä vain moikkaan hätäisesti ja pohdin, mitä se Kallassa tällä kertaa. Ehkä se on taas päässyt kisahoitajaksi (vaikka en kyllä tiedä, kuinka suurella innolla). Ennen kuin lähden verkkaamaan Eskoa, me käydään Nitan ja Sonjan kanssa suunnitelma läpi. Mä verkkaan Eskon ja ratsastan vaativan B:n. Sen jälkeen palaan talleille ennen A:n alkua, Sonja laittaa mulle Noksun kuntoon ja ottaa Eskon kävelytettäväksi että se pysyy lämpimänä. Me lähdetään Nitan kanssa verkkaamaan Noksua ja Rubenia. Mä vaihdan takaisin Eskoon muutama minuutti ennen meidän valmistautumiskutsua, ja Sonja ottaa taas Noksun.

Kävelyttäessäni Eskoa kohti verkkaa mua stressaa hieman kahden hevosen välillä tasapaino, ja Noksu selvästi aistii mun stressin, mutta koitan keskittyä siihen mitä ollaan tekemässä. Jos mä unelmoin jonakin päivänä kunnolla kisaamisesta, mun täytyy hallita stressiä. Tosin kilparatsastajan ura tässä vaiheessa näyttää epätodennäköiseltä mulle, yleensä ne aloittaa jo muksuina. Todennäköisesti musta vain tulee ratsastuksenopettaja ja ratsastan silloin tällöin nuoria hevosia lähinnä kotosuomessa ja lähimaissa, haaveillen loppuikäni isommista ympyröistä. Jos koitan venyttää mun optimismia, onhan se hienoa, että mulla on mahdollisuus kilpailla nykytasollani, koska suurin osa ei pääse tännekään, mutta kyllä mä myönnän, että haluaisin lisää.

Huojennuksekseni mä onnistun hevosvaihdoissa aika hyvin, vaikka kerran luulenkin hukanneeni Sonjan ja Eskon, ja ehdin jo käydä päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot startista myöhästymisestä orin mahdolliseen pakomatkaan. Löydän ne kuitenkin neljä minuuttia myöhemmin tallin takaa, missä Sonja on unohtunut höpöttämään jollekin tuttavalleen. Mulla menee vielä pari minuuttia lisää saada se jatkamaan matkaa, jotta me voidaan vaihtaa hevosia, mutta sen jälkeen ehdin vielä radalle Eskon kanssa hyvin. Rautiaankirjava on omaani verrattuna ihanan miellyttämishaluinen ja tuntuu kokoajan kysyvän multa ”hei, mitä seuraavaksi?”, sitä on ilo ratsastaa.

Kisojen jälkeen illalla Nita vetää mut sivuun ennen hotellille paluuta.
”Me on Markuksen kanssa mietitty, että me hankittaisiin vielä toinen lapsi”, se täräyttää ja epäröin vähän, miettien, miten tämä liittyy muhun. En kuitenkaan ehdi vastaamaan.
”Mutta se tietenkin keskeyttäisi mun ratsastusuran, eikä meillä ole oikein ketään muuta, joka pystyisi kilpailemaan vaativaa A:ta pidemmälle. Eemeli voi mennä siihen saakka, mutta se ennemmin menee kenttää, eikä kouluratsastus sitä sen pidemmälle oikein kiinnosta. Tinjan selkä ei kestä enää kilpailemista, vaikka se kotona ratsastaakin, ja Sonjalla ei ole mitään kiinnostusta kilpailla. Me vähän mietittiin, että haluaisitko sä ratsastaa meidän hevosia? Mua kiinnostaisi muutenkin tulevaisuudessa keskittyä jalostukseen eikä kilpailuun.”
”Eh… Mutta en mäkään ole kisannut kuin PSG:tä”, on ainoa mitä kykenen sylkemään ulos hieman epävarmasti.
”Toistaiseksi, mutta sä olet lupaava ratsastaja – myös Tinja on sitä mieltä, ja se sun valmentajana tietää. Tää ei tietenkään olisi edes ajankohtaista vielä pitkään aikaan, tuskin ennen kuin joskus vuoden päästä, mutta halusin vain kysyä sulta jo etukäteen. Eikä sun tietenkään tarvitse päättää nyt tai edes lähiaikoina, mutta harkitse asiaa.”
”Joo, mä harkitsen”, lupaan. Mun päässä pyörii vähän, enkä oikein osaa tiedä mitä ajatella. Mulla on opintojakin vielä pari vuotta jäljellä, ja vaikkei Seppele ole se mun unelmien huipputalli kilparatsuineen, olen siellä olon aikana ihastunut paikkaan ja sen tunnelmaan. Mulla on kaikki hyvin Seppeleessä.

Olin jo aiemmin ehtinyt jutella muiden osallistujien kanssa, joten tunnistin maneesissa Auburnista saapuneen Sarahin kauniin rautiaansa selässä sekä jossakin ori-alkuisella paikkakunnalla asuvan Viljan komean puoliveriorin kanssa. Viimeistä ratsastajaa sievällä ruunikolla, joka mikäli listoihin oli luottaminen, on Naella, en ollut ehtinyt tavata ennen kurssia. Ratsukot suorittivat parhaillaan käyntitehtävää, ja valmennusta pidemmälle seuratessani kävi selväksi, ettei tänään päästäisi laukkaan saakka. Takaisin talliin lähtiessäni en ollut varma mitä mieltä tästä olin. Parhaassa tapauksessa Noksu ei pääsisi ottamaan ylimääräistä virtaa laukannostoista, mutta pahimmassa ori ärsyyntyisi siitä, ettei pääse suorittamaan laukassa. Laukka kun on yleensä Noksun vahvin askellaji.

Kentällä kohtuullisen rauhallisen oloisen Noksun kanssa maastakäsin kävellessäni tarkkailin muira osallistujia. Ihastelin Henry Säären kimoa barokkirotuista hevosta, jonka muistin nähneeni edellisvuoden Seppele Cupissa, eikä sille jäänyt kakkoseksi Trevor Andrewsin tammakaan. Mua vähän hirvitti, koska molemmat miehet käsitykseni mukaan valmentavat ja ratsastavat elannokseen, eikä mun taidot ja kokemus ole lähellekään samalla tasolla niiden kanssa. Vaikka sitä en voi kieltää, ettei Noksu Henryn Aten ja Trevorin Ellinkään vieressä huonolta näytä.

Maneesiin siirtyessä Noksu selvästi kiinnitti huomiota kurssin keräämään yleisöön. Kilpailupaikoilla sitä ei jaksa yleisö kiinnostaa, mutta kotimaneesissa sellaiseen ei ole totuttu. Selkään kiivettyäni tunsin orin olevan hieman jännittynyt, mutta se kuitenkin kuunteli apuja hyvin ja keskittyi työhön hyvin. Noksu tuntui myös hieman jäykältä, en kuitenkaan ollut ihan varma, oliko kyse jännityksen tuomasta kankeudesta vai jostakin muusta. Daniel ei ollut kovin puhelias valmentaja, mutta kaikki saadut ohjeet osuivat naulan kantaan. Mies huomasi heti mun pahan tavan laskea käsiä liikaa, ja huutelikin mulle säännöllisin väliajoin kyynärkulmasta. Noksu sai hyvää palautetta käyntitehtävissä nopeasta reagoinnista, mutta huonoa selvästä jännittyneisyydestä, joka tietysti vaikutti kaikkeen toimintaamme ratsukkona.

Käyntiosion loppupuolella tunsin Noksun pikkuhiljaa rentoutuvan ja alkavan keskittyä työskentelyyn vielä paremmin. Erityisesti väistöjä ori tuntui tänään esittelevän erityisen mielellään. Raviin me siirryttiin vähän turhankin terävästi, kuin Noksu olisi koko valmennuksen odottanut merkkiä sännätä. Hetki ja muutama siirtymä meni, että me saatiin taas tilanne hallintaan, mutta sen jälkeen myös ravityöskentely alkoi sujua ja Danielin ohjeet kohdistuivat lähinnä hienosäädettäviin asioihin. Opetus painottui apuihin reagoimiseen, mutta meillä ei ollut ongelmaa siinä, että ori ei olisi reagoinut. Sen sijaan herra oli tänään varsin herkällä päällä, ja kaikki mitä selässä tein, tuntui heijastuvan hevoseen kaksinkertaisella tehokkuudella tavalliseen nähden. Tämä näkyi erityisesti valmennuksen viimeisessä osassa, siirtymisissä, joiden aikana mun piti pienentää omia apujani tavallisesta runsaasti, että sain Noksusta irti tarvittavan tuloksen.

Onnekseni me ei esitelty valmennuksessa mitään omaperäisempää, lukuunottamatta Noksun paria protestipukkia raviosion alussa, kun ori olisi halunnut mennä reippaammin. Tämän ansiosta olen talliin palatessani kohtuullisen tyytyväinen, vaikka parantaa toki aina voisi. Kenties tämä tehovalmennusviikko auttaa meitä, ja me päästään palaamaan kilparadoille taas paremmalla menestyksellä, pari viimeisintä starttia kun ovat menneet hieman penkin alle.

Seuraava nosto sujui onnistuneesti, ja sen jälkeen kun laukkaan oli päästy, Noksukin tasaantui päästettyään kertyneet höyrynsä ulos. Päästyämme taas työskentelyn makuun, alun nostotehtävät sujuivat meiltä melko hyvin. Ratsuuni uskalsin jopa olla tyytyväinen, mutta omassa ratsastamisessani riitti säätämistä. Esimerkiksi ne kädet meinasivat valua vähän väliä huonoon asentoon keskittyessäni laukkatehtävissä muihin asioihin. Vastalaukka on yksi Noksun bravuuri mitä laukkatehtäviin tulee, ja yleensä meillä onkin sen kanssa enemmän ongelmia siirtyä takaisin myötälaukkaan kuin vastalaukkaan. Tänäänkin pysyttiin normaalissa, ja ori suoritti vastalaukassa mukavasti. Työskentelyjaksojen välissä Daniel antoi meille palautetta yleisesti työskentelystä, ja joutui Noksun kohdalla vähän miettimään, miten sanoittaisi ajatuksensa. ”Noksulla on potentiaalia, mutta se on hieman… hiomaton.” Hiomaton, no, kai sen niinkin voi sanoa.

Vilkaisin puhelimeni ruutua ennen Noksun käytävänaruista irrottamista. Sähköposti otsikolla ”Tiesi tähtiin alkaa” oli ilmestynyt postilaatikkoon muutamaa minuuttia aiemmin, joten selasin sen läpi nopeasti. Aika stadardi kisavahvistus sähköposti ohjeiden kera. Työnsin puhelimen takaisin taskuun ja avasin Noksun riimun soljen.
”No, mennäänpä töihin”, kehotin oria liikkumaan. Avatessani tallin oven kylmä sade osui välittömästi kasvoihini, mutta maneesissa odottava ihmisjoukko estehyppelöineen tuntui vielä ikävämmältä ajatukselta, joten pysyin aiemmin päivällä tekemässäni valinnassa ja kipusin kirjavan selkään tallipihassa kääntäen sen turvan kohti Seppeleestä poispäin kiemurtelevaa tietä. Samalla kertasin mielessäni meidän vauhdikkaan kevätkisakauden aikataulua. Erityisesti ensi viikko olisi melkoinen puristus. Keskiviikkoaamuna pakkaisin Noksun koppiin, ja me ajetaan tuttuihin maisemiin Ilvessuolle starttaamaan Ilvessuon kisaviikon nuorten sarjan karsintaluokka. Jos me päästään jatkoon, me yövytään siellä ja ratsastetaan seuraavan päivän finaaliluokka. Perjantai vedetään henkeä kotona, mutta lauantai aamuna pakkaan taas hevosen koppiin ja suuntaan kohti Tie Tähtiin-kisoja Helsingissä.

Miten näin tiukkaan aikatauluun päädyttiin? No, vähän vahingossa. Tuttuja pitää tukea, joten kun Ilvessuolla, missä me valmentaudutaan, päätettiin pitää kisat, ilmoittauduin alunperin avoimeen luokkaan, jonka finaalitaso oli vaativa A. Sen jälkeen meidän valmentaja kuitenkin ehdotti mulle Tie Tähtiin -kilpailuihin osallistumista, koska vaikka me on kisattu jo pari starttia PSG:tä ja sarjan vaativin luokka on vaativa B, tällä hetkellä me tarvitaan erityisesti kilpailurutiinia, mitä sarjakilpailusta saisi kerättyä mukavasti. Kaikki muut osakilpailut myös sopivat hyvin meidän kalenteriin, mutta ensimmäinen meni ikävästi kisaviikon avointen luokkien päälle. Asiaa pyöritellessäni ehdin jo maksaa kisaviikon maksutkin, enkä enää voinut perua sitä. Pystyin kuitenkin vaihtamaan luokkia, joten päädyin siirtämään meidän nuorten sarjaan ja osallistumaan myös Tie Tähtiin -kisoihin.
”Eiköhän me siitäkin selvitä”, totesin ratsulleni pohtien seuraavan viikon koetusta siirtäessäni sateesta hieman masentuneen oloisen tavallista rauhallisemman ratsuni raviin sopivalla metsätien pätkällä. Hevonen pärskähti ja lähti raviin vähän turhan vauhdilla. Naurahdin, ainakaan Noksun kunnosta mun tuskin tarvitsisi huolehtia, ennemmin oma jaksamiseni loppuisi kuin orin.

Tänä aamuna mun into onnistumisesta oli tullut vauhdilla alas. Me oltiin juuri ja juuri menestytty vaativissa luokissa. Oltiinko me kuitenkin edetty liian nopeasti? Yhtäkkiä musta tuntui, että kaikki varmaan naureskelevat mun selän takana sille, kuinka nopeasti mä olin siirtynyt kisaamaan Noksulla PSG:tä. Ehkä meidän vaan pitäisi pysyä siellä vaativissa luokissa. Kriiseillessäni lähetin jo viestin meidän valmentajalle, ihan valmiina perumaan lauantain Tie Tähtiin PSG tasoiseen extraluokkaan osallistumisen. Puoli tuntia myöhemmin Tinja soitti mulle pitäen monologin siitä, etten nyt kyllä saa perua mitään.
”Teidän aiemmat startit prixiä on menneet ihan hyvin. Tietenkään te ette sillä tasolla aloittelevana ratsukkona pomppaa heti kärkikahinoihin, mutta ei teidän pidemmän päälle ole mitään järkeä junnata vaativissa luokissa, parempi saada kokemusta myös vaikeammista luokista. Teette vaan parhaanne huomenna, kyllä se siitä. Koko kilpailusarja on teille hyvää kokemusta tulevaisuutta ajatellen, ja muistat vaan ratsastaa parhaasi mukaan myös niillä sarjan radoilla, vaikka se onkin teille tutumpi rata, jolta teillä on jo enemmän onnistumisia.”
Tinjan puhelun jälkeen mulla oli vähän parempi fiilis tulevasta viikonlopusta, mutta täysin varmaa fiilistä ei vieläkään ollut. Päätin, mun vapaapäivästä ja siitä, että Helmi oli luvannut huoltaa tänään Noksun, huolimatta lähteä tallille.

”Ai hei, eikö sun pitänyt pysyä kotona tänään”, Helmi kysyi nähdessään mut tallissa. Se oli juuri pesemässä Noksua, jotta orin valkoiset kohdat muistuttaisivat huomenna aamullakin valkoista.
”Joo piti, mutta pesin kisavaatteet jo aamulla, ja halusin tulla kuitenkin valmistelemaan huomiselle traikun ja muut tavarat. Liikkuiko Noksu jo?”
”Jep, käytiin puolen tunnin kävelyllä niinku sovittiin. Tää on tainnut palautua eilisestä hyvin, tai ainakin energiaa olisi riittänyt vaikka muille jakaa”, naurahdin vastaukseksi ja rapsutin märän Noksun kaulaa, jatkaen matkaa kohti varustehuonetta. Melko puhdas satula sai kiillotuksen, samoin suitset. Kilpailunumero oli edellisten kisojen jäljiltä kiinni suitsissa, joten kannoin varusteet autolle pinteleiden ja muun tilpehöörin kanssa.
”Älä laita sitä karsinaan, ennen kuin se on vähän kuivunut, pyörii kuitenkin jossain kakkakasassa heti. Ja yöksi voisi laittaa sen fleecen, vaikka onkin vähän lämmin. Koitetaan olla huomenna kisapaikalla kahdelta, eli lähtö kahdeltatoista. Sun ei tarvitse tulla aiemmin, mä voin laittaa Noksun”, selostin traikun pakattuani Helmille suunnitelmaa, jonka se oli kuullut varmaan ainakin kolmesti. Helmi vain nyökkäili mukana selvittäessään Noksun kosteaa häntää.

Takaisin kotiin päästyäni jatkoin murehtimista. Nää oli meidän ekat kisat areenalla, mikä ei yhtään auttanut mun jännitystä. Areena kuulosti jotenkin niin isolta ja uhkaavalta verrattuna maneesiin. Vaikka Noksua tuskin kiinnostaa minkälaisessa tilassa se suorittaa, mutta mulle tällä tuntui olevan suuri henkinen merkitys. Yritin muistuttaa itseäni siitä, miksi mä halusinkaan kilpailla näin vakavamielisesti. Yhtäkkiä kaikki hyvät ja ”hyvät” syyt olivat paenneet, ja kaipasin takaisin aikoihin, jolloin harrastin ilman suuria kilpailupaineita. Toisaalta mä olin aina halunnut kisata tavoitteellisesti. Jo kakarana olin hyppinyt mun valmennusponi Metellä kaikissa mahdollisissa pikkupaikkakunnan kissanristiäisissä polven korkuisia esteitä. Ja sitten olin siirtynyt kouluratsastukseen, ja kisannut Kasperilla, kunnes se oli hetken mulla oltuaan joutunut eläkkeelle. Ne pari vuotta, kun me ei oltu kilpailtu Kasperin kanssa, olin kaivannut kisakentille enemmän kuin minnekään muualle. Että kai se sitten on syy, että mä kilpailen. En osaa olla ilmankaan.

Todettuani, että olen kilpailuaddikti, eikä asialle ole mitään tehtävissä, sain viestin Tinjalta (”Hyvin ne kisat menee!”). Uskalsin edelleen olla sen kanssa eri mieltä ainakin alitajunnassani, mutta päätin lopettaa vellomisen ja mennä nukkumaan. Sunnuntaina eka osakilpailu on jo ohi ja ratsastettu, hyvin tai huonosti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen näin edellisen ratsukon poistuvan areenalta ja kuulin, kuinka meidät kutsuttiin radalle.
”Hyvin se menee”, Helmi hymyili mulle rohkaisevasti, ja nyökkäsin toivoen parasta. Noksu tuntui odottelun jälkeen juuri sopivan terävältä ja kuunteli mua hyvin, kun pyysin sen kävelemään areenan porteista. Areenalle päästyään ori jännittyi allani pariksi sekunniksi pysähtyen ja katsoen pääasiassa tyhjää areenan valtavaa katsomoa varsin hämmentyneesti. Nopeasti ori kuitenkin toipui, ja siirtyi taas kuuntelemaan mua. Hengitin helpottuneena selässä, ja siirsin hevosen laukkaan valmistautuakseni radalle ratsastukseen.

Radalta poistuessani fiilikseni oli ihan eri. Me oltiin tehty meidän ehdottomasti paras rata tähän saakka, siitä ei ollut kysymystäkään. Vaikka me ei edes sijoituttaisi, tähän mä olen tyytyväinen. Leijuen pilvissä ratsastin Noksun takaisin verryttelyalueelle ravailemaan rennosti. Se oli ehdottomasti ansainnut muutaman ylimääräisen porkkanan myöhemmin. Me oltiin startattu toisena, joten pienessä luokassa oli jäljellä vielä kaksi ratsukkoa. Toiseksi viimeisen ratsukon suorittaessa ratsastin Noksulla käyntiä, ja sen suorituksen jälkeen me saatiin meidän prosentit. Kahdeksankymmentä. Olihan se hyvin mennyt, mutta musta tuntui, ettei me Noksun kanssa millään ansaittu tällaista pistemäärää. Se oli ihan valtava parannus meidän aiempiin saman tason startteihin, ja mä tipahdin sanattomaksi, ehtimättä oikein edes tajuamaan sitä, että me oltiin myös siirrytty luokan johtoon.

Ja johdossa me pysyttiin. Palkintojenjaossa Noksu hyppelehti allani hermostuneesti kontrastina tavallisesti sievästi käyttäytyviin kouluratsuihin. En kuitenkaan voinut kuin hymyillä yrittäessäni pitää orin hallinnassani kun toimitsija kiinnitti sen suitsiin valtavaa sinivalkoista ruusuketta. Kunniakierrokselle päästessä muut ratsukot olivat jo ymmärtäneet pitää järkevän etäisyyden Noksuun, joka pamauttikin melkoisen pukkisuoran päästessään laukkaamaan suurella areenalla ilman kouluaitojen rajoitteita. Siinä kohtaa mullakin oli mennä tasapaino, ja jouduin hidastamaan villihevoseni raviin.

Jälkeenpäin mua epäilytti, ettei tämä vain ollut unta. Samalla huomisen vaativan luokan startti alkoi tuntua jo paljon vähemmän uhkaavalle, vaikka toisaalta, jos me ei pärjättäisi niissä luokissa tämän menestyksen jälkeen, mitä sekin meistä sanoisi?

Vielä tiistai ja keskiviikko menivät kevyessä kisoissa onnistumisen jälkeisessä iloisessa fiiliksessä, mutta vähän väsyneenä. Onneksi Noksu hierottiin tiistaina, joten se sai liikkua kevyesti vielä keskiviikonkin. Torstai olikin sitten katastrofi. Kisahuuma oli jo alkanut laskea, ja mulle oli jäänyt käteen pari ruusuketta ja fiilis ulkopuolisuudesta. Sunnuntainakin olin hengannut sekalaisissa joukoissa, musta tuntui etten oikein tuntenut ketään, enkä oikeastaan kuulunut edes Seppeleen ydinporukkaan. Huolimatta siitä, että meidän kisajoukkue oli ollut aika sekava, olin kisojen aikana tajunnut, ettei mulla oikeastaan ole hyviä ystäviä Liekkijärvellä, vain tuttavia ja sellaisia hyvän päivän kavereita. Ei mun katastrofaalinen päivä torstaina tietenkään johtunut vain huonosta fiiliksestä, ehei.

Ensimmäisenä aamulla heräsin mun puhelimen pirinään ja selvästi kiukkuisen Inkerin ääneen linjan toisessa päässä. Olin nukkunut pommiin, ja myöhässä töistä. Raahauduin siis paikalle vasta hevosten aamuruokien puoli välissä nolostuneena, mistä hyvästä sain sietää Inkerin kiukkuisia vilkaisuja koko päivän. Enkä voinut edes syyttää sitä, se oli joutunut tekemään kahden ihmisen töitä ja soittelemaan mun perään. Tallille saapumisesta vain tuntia myöhemmin olin saanut jahdata karkuuttamaani Lailaa, joka oli säikähtänyt yllättäen auton oven pamausta tarhaan taluttaessa. Saatuani tamman kiinni ja puhdistettuani karsinoita tajusin, että olin onnistunut jättämään lounaani kotiin aamun kiireessä. Niinpä mä ruokatauolla ajoin kotiin syömään, ja ahdin ruuan sisääni kymmenessä minuutissa. Ja kun työpäivä vihdoin oli ohi, mun piti lähteä valmennukseen Noksun kanssa.

Melkein olisin halunnut perua valmennuksen, mutta tiesin, että näin kisakaudella ne ovat äärimmäisen tärkeitä. Eivätkä vain mulle, vaan myös Noksulle. Niinpä keräsin meidän kimpsut ja kampsut, lastasin orini ja ajoin Ilvessuolle vain saadakseni Tinjalta ryöpyn huonoa palautetta Noksun kiukutellessa oman huonon tuuleni ansiosta. Helpoistakaan jutuista ei meinannut tulla mitään, ja valmennuksen päätteeksi Tinja määräsikin meidät parin päivän maastokuurille ”tuulettamaan päitämme”. Enkä mä kyllä voinut vastustaa. Viimeistään kotiin ajaessa mun kisahuuma oli kadonnut kokonaan, ja tulevien kisojen ahdistus astunut sen paikalle.

Olin siis ilmoittanut tallin toimistossa häärineelle Salmalle, että jos me ei ilmestytä puolentoista tunnin sisällä takaisin, lienee syytä soittaa mulle, ja jos en vastaa, vähintään lähettää joku etsimään meitä. Se oli luvannut pitää kelloa silmällä, joten mä olin siirtynyt suunnitelman seuraavaan vaiheeseen varustamaan Noksua. Kirjava vaikutti tänään melko levolliselle varustettavalle, ja sainkin sen varustettua ennätysajassa. Ennen selkään kipuamista varmistin tallipihassa, että mun turvavarusteet on asiallisesti päällä ja satulavyö riittävän kireällä, me kun yritetään olla vakavasti otettava kouluratsukko, eikä erityisen kokenut maastoilupari. Mä kyllä nautin maastoista, mutta tavallisesti tasaisemmalla (ja mielellään matalammalla) hevosella kuin Noksulla.

Me suunnattiin mukavalle vanhoja pelto- ja metsäteitä sisältävälle reitille, jossa liikuu autoja äärimmäisen harvoin. Suurimmat pelotteet ovat tavallisesti tuuli tai epäilyttävät pienet metsänelävät, kuten linnut, oravat ja jänikset. Tänään kaikki pikkueläimet olivat kuitenkin päättäneet pysyä metsässä, eikä ajoneuvojakaan tullut vastaan. Alkumatkasta molempia jännitti vähän, mutta kun me selvittiin ilman vastoinkäymisiä, aloin rentoutua ja Noksukin reagoi rauhoittumalla hyvin. Pääsin keventämään Noksun kohtuullisen rennossa ja matkaa voittavassa ravissa pitkiä pätkiä, ja lopulta lähestyimme pitkää suoraa, jolla päätin yrittää maastolaukkaa.

Siirsin Noksun laukkaan käynnistä, ja ori koetti ampaista edessä siintävää suoraa eteenpäin ennemmin loikkien kuin laukaten. Muutaman pompun jälkeen hevonen kuitenkin tasaantui ja tyyntyi laukkaamaan. Uskalsin nousta matalaan kevyeen istuntaan, vaikkei meidän koulusatula kyllä siihen taida olla se mukavin, ja antaa Noksun venyttää askeltaan. Kovin paljoa ori ei reippaasta laukkaamisesta tuntunut ymmärtävän, vaan innostuneen ratsuni askel tuntui suuntautuvan enemmän ylös kuin eteen. Laukkapätkä kuitenkin sujui meidän mittarilla onnistuneesti Noksun tehdessä vain ajoittaisia pomppuja, nekin ennemmin innostuksesta kuin mistään muusta. Laukan päätteeksi annoin Noksun jatkaa matkaa hyvän pätkän ravissa, ja lopulta käyntiin siirtyessä me molemmat oltiin selvästi hikisiä kevät auringon lämmittäessä. Mulla oli kuitenkin myös rentoutunut fiilis, eikä Noksukaan esittänyt merkkejä hermostuneisuudesta. Kai Tinja oli ollut ihan oikeassa, ja maastoilu oli ollut juuri se, mitä me kaivattiin. Vaikka kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että kavereiden löytäminen Liekkijärveltä ei olisi ainakaan huono asia.

Muutaman yrityksen jälkeen sain kengittäjän kiinni ja hän kertoi, että pari tuntihevosta on tänään saamassa uudet kengät alle, ja Noksun irtokengän kiinnityksen ehtisi tehdä samalla kertaa. Tosin kovin innokkaalle kengittäjä ei kuulostanut Noksun asiakkuudesta, mutta se nyt ei ole kovin epätavallista. Olin iloinen nopeasta ratkaisusta, koska vaikka Noksu ei todennäköisesti olisi piitannut ylimääräisestä vapaasta, kisakauden ollessa kuumimmillaan meillä ei oikein ole aikaa jättää väliin arvokkaita treenikertoja. Tie Tähtiin -osakilpailut olivat olleet odotettuakin kovatasoisempia ja muitakin kisoja on luvassa. Enkä mä voi antaa sen, että me pärjättiin hyin myös tokassa osakisassa mennä päähän (ainakaan kesken kisakauden). Toinen sija ja prosenttien osalta loistava rata olivat todellakin lämmittäneet mieltä. Toisaalta edeltävän viikon maastoilut muistuttivat mua siitä, että tiukankin treenin keskellä pitää muistaa toisinaan ottaa rennommin ja pitää hauskaa. Niinpä mä puhelun päätettyäni päätin koittaa tehdä jotakin positiivista myös mun sosiaaliselle elämälleni, ja laitoin tallin ryhmään viestin ”Haluaako joku lähteä mun ja Noksun kanssa maastoon perjantaina?”. Enhän mä toki niin villiksi heittäytyisi, että tallin ulkopuolisia aktiviteetteja suunnittelisin.

Noksu tietysti esitteli melkoisen hapanta naamaa kengityksessä, mutta irtokenkä saatiin kiinni kohtuullisella vaivalla ilman liiallista järkytystä kengittäjälle. Noksu sai palkkioksi melko kohtuullisesta käytöksestään muutaman extraporkkaan, ja minä sain rikkinäisen hevosen sijaan kirota vain keventynyttä rahapussiani. Tai no, kuvitteellista rahapussia, tilillähän ne rahan nykyaikana taitavat melkein kaikilla, mukaan lukien mulla, olla.

Sitten, yksi kaunis tiistaiaamu mä olin ajamassa kohti Seppelettä, kun kesken matkan auto hyytyi. Töihin pääsin onneksi ottamalla alle pyörän, mutta hinautuksen jälkeen sainkin pulittaa auton korjauksesta pitkän pennin. Siinä vaiheessa mun tilille jäi rahaa vielä kohtuullinen määrä, mutta olisi pitänyt arvata, että kohta sekin katoaa. Samalla viikolla Noksu alkoi käyttäytyä taas huonommin ratsastaessa, ja mä melkein väänsin itkua satulassa epäonnistuneen valmennuksen jälkeen. Kisoja edeltävänä päivänä se kuitenkin parin lepopäivän jälkeen tuntui taas melko normaalille, joten jossain älynväläyksessä me lähdettiin TT:n kolmanteen osakilpailuun. Siellä me alisuoriuduttiin näyttävästi, ja mun huolestuminen tilanteesta kasvoi suurentaen mun jo aiempaa aikataulupaineista ja auton hajoamisesta aiheutunutta stressiä.

Noksun huono käytös, kuten nopeasti selvisi, oli tietenkin epäsopivan satulan (Ne pirut!) syytä, ja mä sain pulittaa hyvän hinnan uudesta penkistä. Niinpä mä sain lisätä mun muuhun stressiin rahan. Se stressi saikin sitten mut kiinni ennen neljättä osakilpailua, ja mä olin melkein viikon sidottuna sänkyyn rajussa flunssassa, Helmin liikuttaessa lomaillutta Noksua maasta. Tietenkin, koska hevosihmiset on perinteisesti vähän hulluja, teellä ja sympatialla sain itseni kisakuntoon ja ratsastin sen neljännenkin osakilpailun, tietysti ilman merkittävää menestystä.

Tässä vaiheessa mun valmentaja, Tinja, otti mut puhutteluun. Se suoraan ilmoitti mulle, että mun pitäisi nyt miettiä mun prioriteetteja ja karsia jostain, oman hyvinvointini takia. Niin mä sitten istuin yksin mun pienen kämpän kiikkerän keittiönpöydän ääressä muutaman illan ja mietin, mitä mä teen. Vaihtoehdot nopeasti rajautuivat Livian myyntiin tai kisaamisen tauolle panoon (taas). Kumpikin vaihtoehto tuntui äärimmäisen huonolle, mutta viimeisen korren katkaisi se, kun Helmi ilmoitti, että ne muuttaisi heinäkuussa sen vanhempien työn perässä, eikä mulla enää olisi hevosenhoitajaa sen jälkeen. Vielä samana iltana mä haikeana kirjoitin Livian myynti-ilmotuksen, ja vannotin Noksua olemaan katkaisematta jalkojaan, etten mä jää hevosetta.

Kesäkuu alkoi jo vähän vahvemmin, vaikka mulla oli haikea olo Livian myynnistä. Siitä tuli muutama kysely nopeasti. Samoihin aikoihin, kun me Noksun kanssa sijoituttiin puoliväliin luokkaa Tie Tähtiin -kisan finaalissa ihan kohtuullisella tuloksella, mä sain varsalle ostajan, ja huomasin, että pieni helpotuksen tunne vyöryi mun yli, vaikka musta tuntuikin aika syylliselle. Livian lähdön jälkeen Noksu sai ykköspalkinnon yleislaatuarvostelussa, ja mä sain olla ylpeä orista. Tosin se ylpeys katosi aika äkkiä, kun sain kuulla orin edellisellä omistajalla tekemästä karkureissusta, ja sen seurauksena vastikään syntyneestä varsasta.

Seuraavaksi mä olin tietysti koittanut suunnata mun ajatuksen Seppele Cupiin, joihin pohdinnan jälkeen olin ilmoittanut meidät vaativaan A:han ja PSG:hen Tinjan kannustuksen seurauksena. Tosin nyt cupin saapuessa, olin karvaasti katunut päätöstäni. Lauantaina Noksu oli jo verkassa ihan älyttömän huono ratsastaa, mutta paikalle päässyt Tinja komensi meidät radalle siitä huolimatta, Noksu kun välillä on radalla huomattavasti parempi kuin verkassa. Se ei kuitenkaan pätenyt tänään, vaan otus yritti ottaa hatkat kesken radan, eikä suoritus muutenkaan ollut siisti. Me saatiin alimmat prosenttimme ikinä, sijoituttiin luokan toiseksi viimeisiksi, ja mä olin jo ihan valmis heittämään hanskat tiskiin poistuessani radalta. Päädyin kuitenkin siihen, että sunnuntaina voisin jättää kesken verkassa, jos Noksun ratsastettavuus on taas karmea.

Siitä me päästäänkin (vihdoin) tähän päivään. Aamulla talliin saapuessani Noksu käyttäytyi kuin täydellinen enkeli, ja mua epäilytti. Myöhemmin verkkaan ratsastaessa ori kuitenkin yllätti niin mut, kuin kaikki muutkin, kulkiessaan paremmin kuin aikoihin. Kai lämmin sää ja eilinen pöllöily olivat aiheuttaneet sopivan taisteluväsymyksen. Luokan jälkeen mä saatoin salassa muilta vuodattaa pari ilon kyynelettä, kun me oltiin tehty hyvä suoritus ja jopa sijoituttu kovassa seurassa. Noksukin sai pari extraporkkanaa, ja nyt kisapäivän iltana uskallan jo ajatella ensi kuun kisoja. Tosin niitä me ei käydä Seppeleestä käsin, koska me tullaan viettämään heinäkuu Ilvessuolla tehotreenissä. Samalla mulla on mahdollisuus kilpailla Noksun lisäksi myös Ilvessuon hevosilla parit kilpailut, ja startata Noksua helpommalla Denniksellä ensimmäinen intermediate -luokkakin, jos kaikki menee putkeen.

Valmennuksen jälkeen me molemmat valuttiin hikeä lämpimän sään johdosta, ja Noksu vaikutti jopa vähän väsähtäneelle runsaan laukkatyöskentelyn jäljiltä. Mun mieltä lämmitti Tinjan kommentti, jonka mukaan samalla menolla me oltaisiin varmasti valmiita inter-luokkiin ensi vuonna. Unohduin rapsuttelemaan Noksun kutisevaa kaulaa, ja havahduin päivähaaveistani vasta Nitan ilmestyttyä toimistosta tiedustelemaan, mihin aikaan me ollaan lähdössä. Vilkaistuani kelloa hätkähdin, kun tajusin, että oikeastaan meidän kannattaisi jo olla matkalla. Niinpä pakkasin Noksun traileriin vauhdikkaasti, ja lähdin radion säestäessä ajamaan kohti kotia ja Seppelettä.

Seppeleen päässä meno näytti varsin tutulle. Hanski huusi jollekin estetuntilaisparalle kentällä oikeasta apujen käytöstä, ja pari hoitajaa oli juuri saapumassa maastosta. Noksu hirnui innokkaasti trailerista päästyään, ja mulle vieras ruunikko vastasi tarhasta. Karsinalle päästessä orille oli jo heinää tarjolla, ja se laskikin päänsä rauhallisesti syömään tervehdittyään naapureitaan, kun mä siirryin roudaamaan Noksun varusteita trailerista paikoilleen. Kantaessani isointa lastia hyväntahtoisesti kunnianhimoisille romunkantoyrityksilleni naureskeleva Salma oli ilmestynyt tallikäytävälle, ja palatessani varustehuoneesta hän antoi mulle lyhyen kuvauksen uusista hevosista. Kaikki niistä kuuleman mukaan vaikuttavat ainakin toistaiseksi ihan täyspäisille yksilöille, ja Noksulle ulkona hirnunut ruunikko oli ilmeisesti Ruttu. Siinäkin nimi hevoselle!

Lisähikipisaroiden vuodatuksen jälkeen sain lopulta Noksun romut ja ruuat paikalleen ja trailerinkin siirrettyä oikeaan sijaintiin, mutta mua ei vielä huvittanut lähteä kotiin. Joten mä päätin käydä kurkistamassa tallin oleskeluhuoneeseen. Tuurilla Liinu ja Lyyti istuivat pöydän ääressä ja tervehtivät mua innokkaasti. Peruskohteliaisuuksien vaihdon jälkeen mä en enää halunnut tukahduttaa uteliaisuuttani kuukauden tapahtumista, vaan kysyin ”Mites se Artsilan leiri meni?”. Enkä mä sitten hetkeen vielä kotiin lähtenytkään.

Seisoin edelleen puoliksi lamaantuneena Noksun rinnalla rapsuttaen sen kaulaa, kun eläinlääkäri saapui, ja sumun läpi kuulin Nitan sanat eläinlääkärille heikkona taustahälynä. ”Noksu säikähti jotakin, ja yritti täydestä laukasta hypätä aidan yli. Se rysähti ylimmän laudan läpi ja kaatui laskeutuessa. Nousi kyllä aika nopeasti, mutta ei ole liikkunut sen jälkeen, eikä käyttänyt etusta, kun koitettiin kävelyttää muutama askel”, eläinlääkäri tarkasteli oria hetken kun seisoin riimunnarua hermostuneesti räpläten sen vieressä, edelleen hiljaa. Eläinlääkäri tunnusteli orin jalkaa kulmiaan mutristellen, ja epätoivo alkoi nostaa päätään. ”Ok, pyydäppä sitä kävelemään vähän, katsotaan”. Pyysin Noksun liikkeelle. Ori vastusteli hieman, mutta käveli sitten muutaman askeleen tukeutumatta ollenkaan vasempaan etujalkaansa. Me ehdittiin ottaa vain kymmenisen askelta. ”Pysähtykää vain”. Noksu huokaisi raskaasti pysähtyessään, ja näytti entistä onnetomammalle.

Seuraava puoli tuntia me odotettiin rauhoittavan vaikuttamista Noksuun ja siirrettiin ori samalla hitaasti taliin, jotta sen jalka pystyttiin kuvaamaan kannettavalla röntgenlaitteella. Siitä seuraava vartti vietettiin kuvaten jalkaa ja eläinlääkärin tuijottaessa kuvia päätään puistellen. Sekunnit tikittivät harvinaisen äänekkäästi eteenpäin. Mä rapsutin edelleen hevoseni kaulaa ihan hukassa, kun tuhat ajatusta juoksi pääni läpi jokaisen sekunnin myötä. Noksu ei tavallisesti edes pidä rapsutuksista, mutta puoliuninen ja kipeä ori vain seisoi siinä, välittämättä siitä, mitä me sille tehtiin. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen me saatiin tuomio. Murtuma. Noksu voisi vielä toipua harrastekäyttöön, ehkä, mutta se pitäisi leikata ja toipuminen olisi pitkä prosessi. Kuluisi kuukausia, ennen kuin ori saisi tehdä edes säännöllistä käyntityöskentelyä, saati mitään raskaampaa. Mä tiesin heti, ettei se onnistuisi. Ei mun Noksusta olisi seisomaan kopissa kuukausia. Se räjähtäisi. Nita oli samaa mieltä, ja eläinlääkäri ymmärsi meitä.

Alle tuntia myöhemmin mä katsoin, kuinka mun hevoseni veti viimeisen kerran ilmaa keuhkoihinsa, ennen hengityksen hiipumista olemattomaksi. Sitten mä seisoinkin Ilvessoiden tallissa kädessäni vain Noksun riimu, tuijottaen tyhjyyttä ja pohtien, mitä helvettiä mä nyt teen?