Tämä on virtuaalihevonen.

Okeanos

☆ 22.02.2013 - ✝ 11.08.2021
Noksu menehtyi onnettomuuden johdosta 11.08.2021, laukaten nyt muistoissamme.

KRJ-I, YLA1, KTK-III, PKK-V, Laatu ori

Perustiedot

Sukupuoli Ori Omistaja Eedi Myllyoja (VRL-10444)
Rotu Suomalainen puoliverinen Kasvattaja VRL-10444
Säkäkorkeus 185cm Kotitalli Virtuaalitalli Seppele
Väri Musta tobiano (Eeaa TOn) Rekisterinumero VH15-031-0162, #PKK3803
Syntymäaika 22.02.2013 / 12v Koulutustaso Intermediate II / 100cm, koulupainote

Historia

Jo ensimmäisenä elinvuotenaan Noksu oli melkoine riesa omistajalleen ja emälleen. Ori erotettiin emästään jo melko varhain, emän ärsyynnyttyä suurikokoiseen ja varsin villiin varsaansa. Varsasta tuli kuitenkin kasvattajansa silmäterä mieluisan suvun ja komean ulkomuodon antiosta, joten raisua luonnetta annettiin ehkä hieman liiaksi anteeksi. Nuoresta saakka Noksusta toivottiin tulevaisuuden kouluratojen tähteä ja seitsemän vuotiaaksi saakka Noksu kilpailikin säännöllisesti kasvattajansa huomassa saavuttaen hyviä tuloksia. Kasvattaja kuitenkin lopetteli kasvatustoimintaa, ja samalla omakin ratsastusharrastus hiipui. Ori jäi kilpailutauolle, mutta jäi vielä kasvattajalleen harrastehevoseksi. Orin ollessä yhdeksän sen kasvattaja päätti, että oli aika myydä Noksu ja ostaa tilalle rauhallisempi myös lapsille sopiva ratsu. Niinpä Noksu myytiin Halluharjan tilalle, mistä Eedi löysi orin etsiessään liikutushevosta. Myöhemmin Noksu lähti Eedin mukaan Seppeleeseen ylläpitohevoseksi ja vuoden 2021 alussa Eedi osti orin omakseen.

Luonnekuvaus

Varsa-ajoistaan Noksu on tasoitunnut paljon, muttei se vieläkään mikään jokatytön kullannuppu ole. Hoitaessa ori on syytä sitoa molemmin puolin kiinni, koska ori saattaa tietyissä tilanteissa sekä näykkiä että huitoa takasillaan. Kun hoitaja uskaltaa komentaa, se yleensä tyytyy seisomaan paikallaan korviaan luimistellen ikävämmänkin tilanteen kohdatessaan. Tutun hoitajan kanssa ori myös alkaa rentoutua ja saattaa pitkän yhteistyön jälkeen olla ihan rauhallinenkin harjattava. Jossakin syvällä sisällä Noksussa on jopa pieni pehmo, sillä harvinaisina rauhallisina hetkinä ori saattaa haksahtaa nauttimaan rapsutuksistakin. Kun talutukseen siirrytään, on parempi taluttaa Noksua suitset päässä. Nykyään tämä on pääosin koska ori ei ole sitten varsavuosiensa tottunut olemaan riimusta talutettuna, vaan saattaa innostua tällaisesta sensaatiosta liikaa. Nuorenpana oria talutettiin aina kuolainten kanssa riskin takia, ja nykyäänkin, mikäli oria joutuu taluttamaan riimulla, ketjunaru suussa on hyvä varotoimenpide. Koska oria myös talutetaan suitset päässä esimerkiksi tarhaan, ei niiden pukemisen kanssa tule suurempia ongelmia, vaan Noksu ottaa jopa kuolaimet vastaan kiltisti. Satulan pukeminen sen sijaan on hieman haasteellista, selkään sen kyllä saa laittaa (jos ylettää), mutta satulavyön kiinni laitossa saa olla hyvin varuillaan takajalkojen suhteen. Hereillä saa olla myös takasuojia pukiessa, joskin ori yleensä antaa ne pukea ja myös pinteleiden pukeminen onnistuu kohtuullisesti. Etusuojat tavallisesti saa pukea hyvin. Noksulla on vasta lähiaikoina alettu käyttämään loimia orin rauhoituttua niiden suhteen, aiemmin ori repi kaikki loimiviritykset kappaleiksi heti yksin jäädessään, ja ainakin toistaiseksi loimia pukiessa saa olla varuillaan.

Niin kutsutut "erikoistoimenpiteet", kuten lastaus, kengitys, eläinlääkäri, peseminen ja klippaus eivät ole helpoimpia asioita Noksun kanssa. Lastatessa orin kanssa on aiemmin tarvittu runsaasti lisäkäsiä, nykyään napakka lastaaja tavallisesti riittää. Ori matkustaa kiltisti, mutta ulos tullaan yleensä vauhdilla. Kengittäjät eivät yleensä ole Noksun suurimpia faneja, vaan mielellään siirtäisivät oriin jollekin sijaiselle, samoin eläinlääkärit. Kärsivällisyydellä kengitys ja muut toimenpiteet onnistuvat kyllä lopulta. Peseminen ja klippaus onnistuvat kohtuullisesti tutun ihmisen kanssa, mutta vieraan on turha yrittää kumpaakaan ilman kilometrien pituista pinnaa.

Ratsuna Noksu osaa olla hieman hankala ja kuuma, mutta kun ratsastaja saa orin toimimaan on se todella herkkä ja näyttävä kouluratsu.
Kouluratsuna ori on todella upea, jos ratsastaja on tarpeeksi herkkä, mutta silti rittävän napakka pitääkseen Noksun kurissa. Esteet ovatkin aivan oma lukunsa, Noksulla kyllä voi sen koulutaustasta huolimatta yrittää hypätä, mutta onkin ihan eri asia suostuuko se hyppäämään. Ori saattaa kiihdyttää esteelle hirveään vauhtiin, mutta juuri ennen estettä tehdä täyden stopin jolloin ratsastaja yleensä hyppää yksin. Tutun ratsastajan kanssa hyvänä päivänä ori hyppää esteitä kohtuullisella tekniikalla ilman suuria ongelmia. Maastossa ratsastaja saa olla varuillaan, sillä ori saattaa säikähtää vaikka sitä oman tallin postilaatikkoa, joka vielä viimeksi oli ihan hällä väliä juttu.
Kuten hoitaessa, myös ratsastaessa Noksun kanssa kannattaa aloittaa helposta asioista ja edetä pikkuhiljaa luottamuksen rakennuttua niihin haastavampiin, koska kaikki on sen kanssa helpompaa myös selästä, mikäli ratsastaja on tuttu.

Hoito-ohjeet, ruokinta ja varusteet

Viikko-ohjelma

Toinen viikonlopun koulutreeneistä korvaantuu usein kilpailureissulla, ja viikko-ohjelmaa sovelletaan kisakalenterin mukaan.

Maanantai
Vapaapäivä
Tiistai
Kevyt koulutreeni
Keskiviikko
Valmennus
Torstai
Puomit/kavaletit
Perjantai
Kevyt päivä (sileä/maasto)
Lauantai
Koulutreeni
Sunnuntai
Koulutreeni

Hoito- ja loimitusohjeet

Noksun varusteet ja rehut tulevat Takakujan Tallipuodilta, Kirkeltä, Equestrian Prolta, Mestyn Varusteelta, Varustekartanolta, Sokka Luxuriesilta, OddPixeliltä, Varusteponilta ja Stjärnesands Hästeriltä.

Harjapakki sisältää laajan valikoiman harjoja sekä perushoidossa käytetyt linimentit. Kaapista löytyvät myös haavanhoitovälineet sekä varusteiden hoitoon tarkoitetut aineet. Kylmäsuojat ovat tallin yhteisessä pakkasessa.
Loimet ovat omalla paikallaan loimi- tai kuivatushuoneessa.

Hoitaminen
- Hoidetaan aina kahdelta puolen sidottuna käytävällä tai pesu-/hoitopaikalla
- Muista varovaisuus takajalkojen sekä hammaskaluston lähellä
- Ennen vastustusta perusharjaus
- Kevyen ratsastuksen jälkeen linimentti (2 teho tai arnika) kaikkiin jalkoihin
- Kovemman treenin jälkeen jalkojen kylmäys (20min) kylmäyssuojilla ja linimentit

Loimitus
- Jos treenin jälkeen hikinen, kuivatus villaloimen kanssa (vas. yläkulma)
- Yli + 5 asteessa sateella sadeloimi (vas. ala)
- Syksyllä ja talvella klipattuna aina sisällä sisätoppaloimi (oik. ala)
- Jos klipattu ja alle 10 astetta, ulos vain ulkotoppaloimi (oik. ylä)
- Jos alle 0 ja klipattu, sisä- ja ulkotoppaloimi

Varusteet ratsastaessa

Suojat, heijastinloimi ja varahuovat löytyvät Noksun kaapista, loput varusteista satulahuoneessa nimetyillä paikoillaan.

Varustus
- Aina suojat kaikkiin jalkoihin ja putsit etusiin
- Esteille, maastoon tai kevyeen tasaisen ratsastukseen enkkusuitset, vakavampaan treeniin kanget
- Huovan vaihto tarvittaessa, jos edellinen kovin likainen
- Hämärällä maastossa / tallialueella liikkuessa heijastinloimi

Kilpailuihin & kuljetukseen

Kuljetus- ja kilpailutarvikkeet ovat Noksun kaapissa, lukuunottamatta loimihuoneessa olevaa fleeceloimea sekä omilla paikoillaan olevia suitsia ja satulaa.

Kuljetukseen
- Pintelit kaikkiin jalkoihin
- Nahkariimu, muista sitoa tiiviisti kiinni
- Mikäli ei ole äärimmäisen lämmin, fleeceloimi tai tarvittaessa sisätoppaloimi kotiloimista
- Muista pakata myös määränpäässä tarvittavat tavarat!

Kilpailuihin
- Jalkoihin valkoiset pintelit, satulaan vaihdetaan valkoinen huopa, muuten sama varustus kuin kotitreenissä
- Älä unohda numerolappua ja muista rasvata kaviot siisteiksi
- Hevonen ulos autosta kilpailupaikalla mahdollisimman pian
- Kilpailupaikalla suitset päähän jo trailerissa/autossa
- Pidä hevonen liikkeessä, turhautuu nopeasti seisoskeluun

Ruokinta

Noksu syö päivässä 12 kiloa heinää, 3 litraa täysrehua sekä 4 desiä lisärehua. Lisäksi ori saa kausiluontoisesti tarvittaessa muita lisärehuja. Kesällä pyritään pääsemään laitumelle, jolloin heinän määrä on pienenpi.

Ruokinta
- Aamulla 2 kiloa heinää, 1 litra Harmonia -täysrehua ja 4 desiä Essentials -lisärehua
- Aamupäivällä 3 kiloa heinää
- Iltapäivällä 3 kiloa heinää sekä 1 litra Harmonia -täysrehua
- Illalla 4 kiloa heinää sekä 1 litra Harmonia -täysrehua

Sukuselvitys

i. Thanatos
VIP MVA Fn, PKK-Valio, PP-MVA,
VSN Ch, KTK-I, KRJ-I,
SPL-I*, YLA1, VPVL-I
ii. Mythology iii. Aonghus
iie. Myranda xx
ie. Belzebuth iei. Sir Atlantis
iee. Belbereth
e. Sade ei. S.R. Zeus eii. S.R. Lento
eie. Jumalatar
ee. Sadepisara eei. Ukkonen
eee. Suklaapilvi

Sukuselvitys

Noksun isänisänisä (iii), Aonghus on Grand Prix tasolla saakka kilpaillut komea holstein. Kokoa orilla on runsaasti, 179 senttimetriä, joskaan ei ihan yhtä paljoa kuin suvun myöhemmillä polvilla. Musta ori aloitti kilpauransa syntymämaassaan Saksassa, mutta siirtyi aikuisiällä jo hyvin menestyneenä hevosena Suomeen H. Leppäsen ratsastettavaksi. Kiivasluontoinen ori menestyi loistavasti myös suomalaisen ratsastamana, ja jatkoi kilpauransa jälkeen uraansa siitosoriksi Suomen maaperällä. Suuri osa Aonghusin jälkeläisistä on isänsä tavoin kilpaillut menestyksellisesti kouluratsastuksessa.

Yksi Aonghuksella astutetuista tammoista oli Noksun isänisänemä (iie) Myranda. Tamma erosi melkoisesti suurikokoisesta puoliveriorista. Se oli vain 155 senttimetriä korkea yleishevosena kilpaillut englantilainen täysiverinen. Musta tamma syntyi ja eli asui koko ikänsä Suomessa, kilpaillen yksityisen omistajansa kanssa keskivaikeissa koulu- ja esteluokissa. Starttasi tamma myös muutamissa kenttäkilpailuissa. Se menestyi kaikissa lajeissa mukavasti, ja menestys olisi varmasti jatkunutkin, mikäli tamma ei olisi menehtynyt onnettomuudessa vain kymmenen vuoden iässä.

Noksun isänisä, suomalainen puoliveriori Mythology, jäi Myrandan ainoaksi jälkeläiseksi. Mythology muistutti huomattavasti enemmän isäänsä kuin emäänsä 180 senttimetrin korkeudessaan. Isänsä tavoin myös Mythology menestyi hyvin kouluratsastuksessa, yltäen suomalaisen ratsastaja-omistaja-kasvattajansa J. Hakalaisen kanssa Grand Prix-radoille saakka. Hyväluonteinen musta ori toimi eläkepäivinään paitsi siitoshevosena, myös vikellyshevosena toimien lajissa loistavasti. Jälkeläisilleen Mythology jätti suurta kokoa ja talenttia kouluratsastukseen.

Siirtyttäessä sukututkimuksessa Noksun isänemän puolelle, sen isänemänisä (iei) on kuumaluontoinen suomalaisten puoliveristen kantakirjaan merkitty täysveriristeytysori Sir Atlantis. Todella komealla ruunikolla olisi riittänyt kapasiteettia periaatteessa vaikka tähtiin saakka, mutta kuuma luonto koitui 171 senttisen orin kilpauran kohtaloksi ja ori saavutti tuloksia parhaimmillaankin vain vaativan A:n luokista. Hieman epäonnistuneen kilpauransa jälkeen ori sai kymmenisen jälkeläistä, jotka pääosin menestyivät mukavasti.

Jos Sir Atlantis oli turhankin kuuma, Noksun isänemänemä (iee) Belbereth oli sen vastakohta. Suomalainen puoliverinen tamma oli luonteeltaan mitä ystävällisin ja helpoin hevonen. Musta 163 senttinen tamma kilpaili omistajansa kanssa kouluratsastuksessa lyhyen ja omalla tasollaan melko menestyksellisen uran, saavuttaen parhaat tuloksensa jo kymmenvuotiaana juuri ennen siitokseen siirtymistä. Kouluratsuna Belbereth oli keskitasoa, mutta siitostammana se oli huippu. Tamma jätti pitkän elämänsä aikana jopa kymmenen upeaa varsaa, jotka kaikki olivat mukavaluontoisia ja omasivat kapasiteetta kouluradoille.

Sir Atlantiksen ja Belberethin yhteinen jälkeläinen, Noksun isänemä, 170 senttinen Belzebuth, syntyi Lapissa ja myytiin jo nuorena paikalliselle ratsastuskoululle. Vaikka suomalainen puoliveritamma olikin pääasiassa rentoluonteinen ja kiltti, ei se ollut omiaan ratsastuskouluhevoseksi. Ruunikko Belzeburh ei sietänyt vaihtuvia ratsastajia, vaan alkoi nopeasti oikutella ratsastuskouluhevosena. Tamma myytiinkin yksityiselle ratsastajalle, joka huomasi sen kyvyt kouluratsastuksen puolella ja kilpaili tammalla intermediate -luokkiin saakka. Kilpauransa jälkeen tamma myös kantakirjattiin toisella palkinnolla ja sai neljä jälkeläistä.

Noksun isä, Thanatos, on monelle tuttu nimi. Tämä upea musta suomalainen puoliveriori on hankalasta luonteestaan huolimatta menestynyt niin kilpakentillä kuin kaikenmaailman karkeloissa laatuarvosteluista kantakirjaukseen. Komea 184 senttinen ori on toiminut myös jalostuksessa vuosia, jättäen parikymmentä jälkeläistä, joista monet ovat menestyneet kouluratsuina erinomaisesti. Ori itse on suorittanut sijoittuen Grand Prix -tasolla saakka, ja menestynyt myös näyttelyissä.

Noksun emä, ja sen emän suku, on kokonaisuudessaan yhden miehen, Seppo Rauhalan, kasvattamaa. Tästä johtuu myös puoliveristen epätyypillinen suomenkielinen nimeäminen, Seppo kun ei juurikaan englantia puhunut, ja usein kurtisteli kulmiaan muiden hevosten englanninkielisille nimille tyytymättömään sävyyn.
Sepon ensimmäinen kasvatti oli Noksun emänisänisä (eii) S.R. Lento. Seppo, entinen vannoutunut suomenhevos- ja ravimies, oli keväällä ostanut kouluratsastuksesta haaveilevalle tyttärelleen ”hyvässä lihassa” olevan ruunikon suomalaisen puoliveritamman, jonka karsinasta eräänä kevätaamuna löytyikin omistajaansa tapittamasta yhden sijaa kaksi ruunikkoa puoliveristä. Ruunikko varsa oli tietysti Lento. Pienesti tapausta kirottuaan Seppo hentosi tyttärensä aneluille, ja syntynyt orivarsa pidettiin. Ratsupuolella melko osaamattoman omistajan ensimmäisenä kasvattina 171 senttiseksi kasvaneesta suomalaisesta puoliverisestä orista ei koskaan tullut huippuratsua, vaan se kilpaili tyttären, Janinan, kanssa helpoissa luokissa koulua. Hyväluontoinen Lento kuitenkin herätti Sepon kiinnostuksen puoliverisiin ja ratsuihin, joten keski-ikäinen mies myi suomenhevosensa ja osti tilalle muutaman puoliveritamman ollen varma siitä, että kivasukuiset suomalaiset puoliverivarsat kyllä kävisivät kaupaksi.

Lennon ollessa viisi Seppo osti toisen puoliverisensä, kimotamman, joka samama kesänä varsoi sievääkin sievemmän tammavarsan. Varsa, Noksun emänisänemä (eie), sai nimekseen Jumalatar. Tämän varsan koulutuksessa Seppo sai jo apua ammattilaisilta, ja rautiaankimosta tulikin varsin mainio ratsu. Se oli Sepon itsensä luottoratsu kotikonnuilla, ja hänen tyttärensä myös kilpaili suomalaisella puoliverisellä vaativiin luokkiin saakka. Kooltaan 167 senttinen tamma sai elämänsä aikana neljä jälkeläistä, kaksi Lennosta ja kaksi ulkopuolisista oreista.

Sepon kasvatustoiminnan kasvaessa varsoja syntyi melko tasaisesti yksi tai kaksi vuodessa. Suurin osa myytiin, mutta osa jäi kotiin ratsuiksi. Yksi kotiin jääneistä hevosista oli kymmenisen vuotta ratsukasvatuksen alettua syntynyt Ukkonen, Noksun emänemänisä (eei). Ruunikko orivarsa oli alunperin tarkoitus myydä, mutta Janina rakastui suomalaiseen puoliveriseen ja se sai jäädä kotiin. Ukkosesta tulikin Sepon tallissa asuneista hevosista menestynein, Janina kilpaili 173 senttisellä orilla intermediate-luokkiin saakka ennen omaa loukkaantumistaan ja kilpauran päättymistä. Ukkonen toimi kilpauransa jälkeen menestyksellisesti myös siitoksessa.

Vuosi Ukkosen jälkeen syntyi ruunikonkirjava tammavarsa, Suklaapilvi, Noksun emänemänemä (eee). Varsa oli emänsä ainokainen, ja jäi kotiin Sepon pidettyä kovasti sen emästä. 163 senttinen Pilvi ei ikinä saavuttanut suurta menestystä kilparadoilla, mutta ihastutti luonteellaan ja toimi kotona erityisesti rakastettuna maastoratsuna. Valitettavasti suomalainen puoliverinen Pilvi menehtyi vain 12 vuoden iässä ähkyn aiheuttamiin komplikaatioihin, ja ehti jättää vain yhden edeltävänä vuonna syntyneen varsan.

Suklaapilven ainokainen ja Jumalattaren toiseksi viimeinen varsa syntyivät samana vuonna. Yleensä Sepolla ei ollut tapana jättää kotiin enenpää kuin yksi varsa vuodessa, mutta nyt hän teki poikkeuksen sääntöön.
Jumalattaren toiseksi viimeinen varsa, Noksun emänisä, S.R. Zeus, oli myös isänsä S.R. Lennon viimeinen. Sepolla ei ollut itsellään Lennon jälkeläistä, joten oli ilmiselvää jättää isäänsä ulkomuodoltaan valtavasti muistuttanut Zeus kotitalliin. Isänsä kanssa samankokoiseksi, 171 senttiseksi, kasvanut ori (Sepon mielestä valitettavasti) kimoutui myöhemmin, eikä muistuttanut isäänsä valkoisessa karvassaan enää yhtä runsaasti. Suomalainen puoliverinen ori kuitenkin menestyi lainaratsastajan kanssa mukavasti sekä koulussa että esteillä, ja oli ylipäätään mukava hevonen. Kovin suosittu siitosori Zeus ei Sepon oman tallin ulkopuolella ollut, mutta jätti kuitenkin muutaman jälkeläsen.

Suklaapilven ja Ukkosen yhteinen varsa, Noksun emänemä (ee), Sadepisara, ehdittiin emästä erottamisen jälkeen jo laittaa myyntiin ja sille oli jo ostajakin melkein päätetty, kun Suklaapilvi yllättäen menehtyi. Suklaapilven menehtymisen jälkeen Sadepisara jäi kotitalliin muistuttamaan Seppoa yhdestä hänen suosikkihevosestaan. Emänsä tavoin ruunikonkirjava tamma oli hyväluonteinen, muttei koskaan kilpaillut. 168 senttiseksi kasvanut suomalainen puoliverinen Sadepisara toimi Sepon vanhojen päivien harrasteratsuna kotitallilla ja sai kaksi jälkeläistä.

Noksun emä (e), Zeuksen ja Sadepisaran jälkeläinen, Sade, jäi Sepon viimeiseksi kasvatiksi. Tamma oli toinen ja viimeinen vuoden 2009 varsoista, ja seuraavan vuoden toukokuussa Seppo menehtyi yllättäen. Janina ei enää harrastanut hevosia, joten haikein mielin tallissa vielä asuvat hevosen myytiin uusiin koteihin. Saden osti ensihevosen ostaja, jolle ruunikonkirjava suomalainen puoliverinen oli silmäterä. Myöhemmin omistaja kilpaili 170 senttiseksi kasvaneella tammalla menestyen niin koulussa kuin esteilläkin, ja tamma sai myös useita jälkeläisiä omistajansa kiinnostuttua kasvatuksesta. Okeanos jäi Saden viimeiseksi varsaksi ennen kuin omistaja päätyi myymään tamman viettämään rauhaisia eläkepäiviä pikkutallille.

Jälkeläiset

Noksua voi kysyä jalostukseen 1-polvisille tammoille Keskustan kautta.

01.03.2014 syntynyt suomalainen puoliverinen tamma Athene Snilli
25.08.2014 syntynyt suomalainen puoliverinen ori Encantado HAH
11.01.2020 syntynyt suomalainen puoliverinen ori Scamander HAH
19.09.2020 syntynyt italialainen ratsuponi tamma Sierra Oceanid
09.07.2021 syntynyt suomalainen puoliverinen tamma Algea Troll
20.07.2021 syntynyt friesian sport horse ori Yey Oceanus
02.08.2021 syntynyt suomalainen puoliverinen tamma Loretta Snilli
10.08.2021 syntynyt kanadalainen puoliverinen ori OWR Hello London

Kilpailukalenteri

Porrastetut

Noksu on kilpaillut porrastettua kouluratsastusta tasolle 10 saakka (maksimitaso 9). Sillä on 5635.05 ominaisuuspistettä.
Tarkemmat kilpailutiedot.

KRJ-Cup

1 KRJ-cup sijoitus.

30.04.2021 - Storywoods - Intermediate I - 5/44, 78,200 %

Villit kilpailut

Kausi 2020
26.9.2020 - 3. Kalla CUP 2020 - Vaativa B - 6/21, 65,824 %
26.9.2020 - 3. Kalla CUP 2020 - Vaativa A - 6/10, 65,089 %
12.12.2020 - Seppele CUP Joulun osakilpailu 2020 - Vaativa B - 1/30, 81,429 %
12.12.2020 - Seppele CUP Joulun osakilpailu 2020 - Vaativa A - 14/30, 66,786 %
13.12.2020 - Seppele CUP Joulun osakilpailu 2020 - Prix St. Georges - 24/40, 63,571 %

Kausi 2021
27.02.2021 - 1. Kalla Cup 2021 - Vaativa A - 6/23, 68,544 %
27.02.2021 - 1. Kalla Cup 2021 - Prix St. Georges - 12/17, 65,833 %
28.03.2021 - Runiacin kisaviikonloppu - Vaativa A - 10/14, 66,200 %
14.04.2021 - Ilvessuon kisaviikko, nuorten sarjan karsinta - Vaativa B - 2/6, 72,722 %
15.04.2021 - Ilvessuon kisaviikko, nuorten sarjan finaali - Vaativa A - 1/3, 68,391 %
17.04.2021 - Spring season open, Tie Tähtiin 2021 extraluokat - Prix St. Georges - 1/4, 80,000 %
18.04.2021 - Spring season open (1. osakilpailu), Tie Tähtiin 2021 - Vaativa B - 1/5, 78,214 %
02.05.2021 - 2. osakilpailu, Tie Tähtiin 2021 - Vaativa B - 2/5, 83,214 %
16.05.2021 - 3. osakilpailu, Tie Tähtiin 2021 - Vaativa B - 5/5, 65,714 %
30.05.2021 - 4. osakilpailu, Tie Tähtiin 2021 - Vaativa B - 4/5, 61,071 %
13.06.2021 - Finaali, Tie Tähtiin 2021 - Vaativa B - 3/5, 72,500 % %
19.06.2021 - Seppele CUP Kesän osakilpailu 2021 - Vaativa A - 19/20, 56,071 %
20.06.2021 - Seppele CUP Kesän osakilpailu 2021 - Prix St. Georges - 3/20, 76,429 %
01.07.2021 - Back in business, Virtuaalitalli Glades - Vaativa B, rataharjoitus - 4/4, 62,667 %
10.07.2021 - Storywoods Dressage Cup, osakilpailu 1 - Prix st. Georges - 2/11, 80,769 %
16.07.2021 - Storywoods Dressage Cup, osakilpailu 2 - Prix st. Georges - 2/2, 60,192 %
18.07.2021 - Valkia Summer Champions 2021 - Prix st. Georges - 8/9, 62,500 %
18.07.2021 - Valkia Summer Champions 2021 - Vaativa A - 11/12, 62,857 %

Näyttelyt ja muut arvostelutilaisuudet

ARVO :: Laatu Ori, vanha rakenne
Tuomarien kommentit:
"Vej supistunut etusääri, hieman lyhyt runko, kauniisti kaareutuva kaula."
"Etu- ja takaosa seisovat eri tasoilla, takaosa voimattoman oloinen. Valojen ja varjojen käyttö voisi olla rohkeampaa."
Tässä työssä on selvästi panostettu mittasuhteisiin ja hevonen on päällisin puolin sopusuhtainen kokonaisuus. Lapa voisi olla loivempi ja lautanen pidempi, takajalat ovat etujalkoja pidemmät. Väritystyöskentely ei ole aivan yhtä huoliteltua kuin mittasuhteiden haltuunotto, mutta varjostusta on jo oikeaoppisilla paikoilla, yksityiskohtia on ilahduttavan runsaasti ja kirjavuuskuvio on hauskasti suunniteltu. Kun väritystekniikka harjaantuu, suosittelen vielä rohkeampaa värien ja tummuusasteiden käyttöä, niin kokonaisuudesta tulee eloisampi, ja röpelöisten reunojen siistiminen tekisi työstä huolitellumman oloisen."

1.5.2021 PKK Kantakirjaus, KTK-III, uusi rakenne
Tuomarin kommentit:
14.5 + 15 + 15 = 59.3% = KTK-III
Tasapainoinen ori, hyvinrakentunut tunko. Kintereet turvoksisa/erottumattomat. Säärissä epäsäännöllisyytä, vuohiset saisivat olla kuivemmat. Mutten kelpoiset jalka-asennot. Väritys on onnistunutta, lihakset saisivat erottua paremmin.

PKK Muu kuva ja Casual -luokat 1.10.2020 #pkktober, Auringonlasku (kuva), tuomarina Alexiina C., EM: Kuvakulma
"Ihana asetelmaltaan taulumainen ja yksinkertaisuudessaan hurmaava piirros! Laskeva aurinko paistaa vielä kirkkaasti ja iloisesti, tosin saattaisi olla nousemassakin. Kovasti tuomarin mieleen!"
2.10.2020 #pkktober Epämukavuusalueella (kuva), tuomarina Tuulia
“Vauhdikas ja ilmeikäs piirros, hieno, vahva väritys. Hevosten koko- ja luonne-ero tuotu hyvin esiin, ja Noksu ei selkeästi ole mukavuusalueellaan.”
3.10.2020 #pkktober Ruska (kuva), tuomarina Sam
“Hieno, erilaisella rajauksella tehty piirros, jossa hevonenkin tahtoisi maistella ruskan upeita värejä. Lehdissä hienoja yksityiskohtia.”
5.10.2020 #pkktober Huipulla tuulee (kuva), tuomarina Hallava
"Hienoa, että lähestyit tehtävänantoa sanonnan merkityksen kautta. Kuvasta välittyy surumielinen tunnelma, jota kuvan harmaansävyinen toteutustapa ja henkilön piilotetut kasvot korostavat. Kuvateksti selittää ja vahvistaa osaltaan kuvan tunnelmaa."
6.10.2020 #pkktober Vilukissa (kuva), tuomarina Hallava, LKV 1/1
"Kuvasta huomaa selkeästi kumpi parivaljakosta on se vilukissa - hahmo on lämpimissä vaatteissa pipoa myöten ja hevonen ulkoilee vielä ilman loimea. Hauskana yksityiskohtana se, kuinka kumpikin vilauttaa katsojalle kengänpohjaa. Metsän kylmän vihreä sävy luo kivan kontrastin muuten lämpimänsävyiseen kuvaan."
7.10.2020 #pkktober Epäonnistuminen (kuva), tuomarina Tuulia, LKV 1/3 & EM: Kuvakulma
Hieno, panostettu piirros koulutreenien vauhdikkaasta käännekohdasta, jossa ratsastaja on hurjaa kyytiä matkalla maahan. Hevosen ja ratsastajan asennot onnistuneet haastavasta kuvakulmasta huolimatta. Hyvä, tasainen väritysjälki ja kaunis tausta.
8.10.2020 #pkktober Yllätys (kuva), tuomarina Alexiina C., LKV 1/7
Ihana ja kauniisti piirretty kuva! Kettu varsinkin on erityisen onnistunut. Repo on naapurina varmasti aikamoinen yllätys eikä tämäntyylistä ideaa ole tuomari ennen hevosten kuvagallerioissa nähnytkään! Hevonen katsoo lempeän uteliaasti kuka siellä oikein jolkotteleekaan.
10.10.2020 #pkktober Neule (kuva), tuomarina Sam, LKV 1/3
“Voi Noksu minkä teit! Ihanan ilmeikäs heppa näyttää selkeästi tyytyväiseltä ryövättyään neuleen. Siisti väritysjälki ja hauskalla tavalla esille tuotu aihe.”
11.10.2020 #pkktober Yliluonnollinen (kuva), tuomarina Tuulia, LKV 1/1
"Hämyinen, unenomainen kuva, jonka hahmoissa käytetty hienosti värejä."
12.10.2020 #pkktober Haamuratsu (kuva), tuomarina Hallava, LKV 1/3 & EM: Tunnelma
“Heti ensimmäinen reaktio kuvan nähdessäni oli vau mikä tunnelma. Olet onnistunut tekniikan kanssa loistavasti ja sumu sulautuu pehmeästi taustalla näkyvään metsään. Vaikka kuva on varsin abstrakti, on siinä kuitenkin sopivasti yksityiskohtia, jotta mielikuva paikasta ja vuorokaudenajasta välittyy. Hallittu väripaletti ja hevosen utuinen muoto vahvistavat ajatusta haamuratsusta.”
13.10.2020 Syysmyrsky (kuva, tuomarina Hallava
“Tässäkin kuvassa on onnistuttu oikein mallikkaasti vangitsemaan myrskyinen tunnelma. Metsä on tumma, puut taipuvat tuulessa ja taivaskin on hurjan violetti. Erityisesti hevosen ja ratsastajan asennot ovat varsin onnistuneet. Melkein vaikuttaa siltä, että ratsukko on alistunut myrskyn riepoteltaviksi.”
14.10.2020 #pkktober Sotku (kuva, tuomarina Tuulia
“Onpa Noksu ollut vauhdikkaalla tuulella! Muta ja syksyn lehdet näkyvät kuvassa hyvin.”
15.10.2020 #pkktober Mukavuus (kuva, tuomarina Alexiina C.
"Lupsakka ilme ja ihanat korvat! Tämä kaveri on kyllä torkahtamassa pystyyn minä hetkenä hyvänsä. Yksinkertainen, mutta yksinkertaisuudessaan näppärä piirtotyö. Toisinaan less is more! "
01.11.2020 Metsätalli Käsinpiirretyt (kuva), tuomarina Pölhö
”Mielenkiintoinen kuvakulma ja vauhdikas tilanne. Ratsukon yksityiskohtiin on panostettu.”
15.12.202 Järnby, Vapaa kuva puoliverisille (kuva), tuomarina Anne, KM ja EM: Kuvakulma
"Vauhdikas kuva ja mielenkiintoinen, muistettava kuvakulma."

PKK rakenneluokat
24.10.2020 Storywoods - HY, tuomarina Tuulia (vanha rakenne)
13.12.2020 Seppele - HY, tuomarina aksu (vanha rakenne)
15.12.2020 Järnby - HY, tuomarina Anne (vanha rakenne)
"Mittasuhteet kunnossa, rakeinen line ja kaipaa syvyyttä väritykseen."

Päiväkirja ja valmennukset

01.05.2015 / Valmennus vanhalla omistajalla, valmennus © Paulo L
"Tänään valmennettavanani oli jälleen Veera, mutta tällä kertaa Noksu orin kanssa. Tätä ratsukkoa minun oli määrä valmentaa kaksi kertaa. Ensimmäisellä valmennuskerralla kehotin suorittamaan lämmittelyiden aikana mahdollisimman paljon tempovaihteluita, jotta moottori löydettäisiin. Noksu oli tänään äärettömän kuuliaisella tuulella ja kulki heti alkuun hienosti omalla moottorilla ja kauniissa muodossa. Veeran avut osuivat täysin nappiin ja yhteistyö oli muutenkin tämän ratsukon välillä täysin saumatonta.

Lue valmennus kokonaan

Tämän päivän harjoitus on passage. Annoin muutamia vinkkejä ennen itse harjoitusta ja sitten ratsukko aloitti. Noksu siirtyi passageen mutkattomasti ja jatkoi sitä tasasisesti eteenpäin. Tarkoitus oli saada kierroksen verran passagea ilman katkoa. Ratsukko onnistui kulkemaan tasaisesti puolen kierrosta, kunnes Noksu selvästi ärsyyntyi jostain ja passage rikkoutui Noksun heilauttaessa päätään ja siirtyessä käyntiin. Huomasin, että Veera roikkui ohjassa kiinni. Kehotin pitämään tuntuman mahdollisimman kevyenä, niin että hän juuri tuntisi hevosen ohjan toisessa päässä. Noksu selvästikin veti herneen nenäänsä jatkuvasta roikkumisesta. Harjoitusta kokeiltiin uudelleen. Jälleen siirtyminen oli puhdas. Veera meinasin jälleen jäädä ohjaan roikkumaan ja oli selvästi hieman jännittynyt. Sanoin hänelle, että hengittää syvään sisään ja sitten ulos rentouttaen tällöin jokaisen lihaksen ja istuen syvälle satulaan. Nyt jopa ohjastuntuma pehmeni ja Noksukin näytti rennommalta. Harjoituskin sujui heti paljon paremmin. Loppuverryttelyt suoritettiin ravissa eteen-alas, jotta Noksu saisi venyttää itseään oikein kunnolla. Annoin myös palautteen ja kehotin muistamaan tämän hengittämisharjoituksen myös kotona harjoitellessa.

10.05.2015 / Valmennus vanhalla omistajalla, valmennus © Paulo L
Oli Noksun ja Veeran toisen valmennuksen vuoro. Tällä kertaa harjoittelisimme sulkutaivutuksia siksakkina. Ilma ei ollut mikään ihanin; tuuli vinkui korvissa ja inhottava tihkusade meni luihin ja ytimiin. Olimme molemmat pakkautuneet kuin olisikin pahinkin talvi ja yritin itsekin vähän hyppiä ja pitää itseni lämpimänä ratsukon lämmitellessä. Noksu ei ilmeisesti myöskään pitänyt kyseisestä säästä, sillä se tuntui olevan tänään hieman vastahakoisempi. Veera sai ratsunsa kuitenkin kuulolle ja kulkemaan vähän taipuisammin. Kehotin ratsukkoa suorittamaan ympyröitä ja erilaisia ratsastusteitä, jotta saataisiin orin lihakset kunnolla vetreiksi.

Lue valmennus kokonaan

Noin vartin päästä meno oli jo vähän paremman puoleista ja Noksu polki hyvin alleen. Aloitimme siis harjoituksen. Ratsukko tuli harjoituksen ensin käynnissä. Kulmassa Veera kokosi Noksun hyvin ja ensimmäinen väistö lähti hienosti liikkeelle. Ennen pitkää Noksu alkoi kuitenkin työntä lapaansa ulos ja meni lopulta ihan mutkalle. Veera puolestaan alkoi tämän seurauksena kaatumaan eteenpäin. Pysäytin ratsukon ja kerroin mikä nyt meni pieleen. Veera otti neuvoista vaarin ja tuli uudelleen. Tällä kertaa homma sujui jo vähän paremmin vaikka parantamisen varaa vielä löytyi Noksun puskiessa edelleen lapaa ulos. Hioimme ja hioimme apuja ja istuntaa ja kyllä sieltä lopulta ihan kelpo siksak sulkutaivutus tuli.

Aikaa oli vielä hetken verran, joten harjoitus toistettiin vielä ravissa. Ravi oli selvästi vähän parempi askellaji kummallekin, sillä Noksu kulki huomattavasti tahdikkaammin eteenpäin ja Veera istui syvällä satulassa hyvässä ryhdissä. Myös ravissa ratsastaja muisti edelliset ohjeeni ja taivutukset menivät ensimmäistä sähläystä lukuunottamatta täydellisesti. Päätimme lopettaa hyvään saumaan, jolloin kaikille jäi positiivinen mieli. Noksu vaikutti helpottuneelta kun se pääsi lämpimään talliin, jossa annoin loppupalautteeni ratsukolle.

30.06.2015 / Valmennus vanhalla omistajalla, valmennus © Malin
Aloitimme valmennuksen verryttelemällä kunnolla. Noksu oli innoissaan ja Veera sai tosissaan tehdä töitä jotta orii kuunteli ratsastajan apuja. Ratsukko sai tehdä voltteja sekä kaariuria. Noksu alkoi pikkuhiljaa olla paremmin avuilla vaikka se olikin kovasti menossa kokoajan. Kun tehtävät sujuivat käynnissä alettiin niitä tekemään ravissa. Noksu eteni innokkaasti ja meni aika kauan ennen kuin se alkoi jälleen kuunnella apuja. Seuraavaksi siirryttiin laukkatyöskentelyyn jossa saitte tehdä ensin vastalaukka harjoituksia pääty-ympyrällä. Nämä onnistuivat mukavasti kunhan Noksu ei kaatunut sisälle päin. Tämän jälkeen otettiin muutamia laukanvaihtoja molempiin suuntiin, Noksu vaihtoi oikein hienosti laukkaa vaikka se vähän kuumuikin jokaisesta vaihdosta. Lopuksi ratsukko jäähdytteli rauhallisessa ravissa sekä kävelemällä.

16.7.2020 / Liikutushevosta etsimässä
"Mulle sanottiin, etten saa näyttää sulle Noksua, jos et pärjää hyvin Saken kanssa" oli työntekijän ensimmäinen maininta viimeisestä testiratsusta. Kuulemma kyseinen hevonen oli suuren kokonsa lisäksi myös melko ilkeä maastakäsin vieraalle hoitajalle, eikä selästäkään mikään helppo tapaus, jos ratsastaja ei osaa ratsasta riittävän kevyesti. Ilmeisesti olin pärjännyt Saken kanssa hyvin, koska nyt minua johdatettiin tämän pahamaineisen Noksun karsinaa kohti. Karsinasta meitä vilkuili suorastaan valtaisan kokoinen mustankirjava hevonen. Varmasti yli 180 senttinen Noksu vaikutti kohtuuttoman suurelle hevoselle olemaan vielä ilkeäkin, mutta kun työntekijä kysyi haluanko tutustua oriin, jostakin ihmeellisestä mielenoikusta johtuen vastasin myöntävästi.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Mennessäni karsinaan, valtava ori luimi minulle hyvin tyytymättömän näköisesti, mutta suostui kuitenkin lähtemään mukaani. Kiinnitettyäni orin käytävälle, olin yhä epäileväisempi sen jättiläismäisestä koosta. Hetken oria silmäiltyäni ja saatuani työntekijältä kaikki mahdolliset ja mahdottomat ohjeet ja vinkit, aloin harjata hevosta. Vatsan alta harjatessa orin takajalka huiskaisi kipakasti taaksepäin, ja orin edessä ollessani se luimi minulle edelleen epätyytyväisen näköisenä. Kavioiden putsaus onnistui yllättävän helposti, samoin suitset ori suostui ottamaan päähänsä ilman kummempia vaikeuksia. Työntekijä, joka edelleen vahti minua tehden samalla yleisia tallitöitä, kommentoi, että suitsien puvun helppous johtui siitä, että lähtiessä taluttamaan oria kauemmas tallista, sillä oli aina suitset päässä varmuuden vuoksi. Mihin olinkaan lupautunut?

Satulointi oli oma lukunsa, sain kurkotella saadakseni satulan orin selkään, ja satulavyön kanssa sai olla melkoisen vikkelä orin meinatessa alkaa huiskimaan takasillaan ympäriinsä. "Haluatko testata selästä?" työntekijä kysyi, ja edelleen varmasti jonkinlaisen pahoilaisen (ehkä itsensä Noksun) riivaamana vastasin myöntävästi. Minulle ojennettiin ketjunaru, jonka kytkin hevoseen leuan ali ja lähdimme kohti kenttää. Taluttaessa jättiläinen viskeli päätään ja otti muutamia sivuaskelia, mutta ei onneksi mitään sen hurjempaa.

Kentällä pääsin selkään kohtuullisesti kipuamalla jakkaralla, Noksu onneksi seisoi sen hetken aloillaan hyvin. Päästyäni selkään ori tosin koetti heti lähteä liikenteeseen. Olin saanut ohjeeksi ratsastaa oria napakasti, mutta luopua paineesta heti, kun ori kuuntelee. Kuulemma se muutoin ärsyyntyy ja osaa esitellä melkoisiakin loikkia, jos paine jatkuu. Varovasti tunnustelin orin liikkeitä ja nappuloita aloittaessamme työnteon. Liike oli valtava, hevosenkin ollessa valtava. Pystyin kuitenkin mukaantumaan orin liikkeisiin yllättävän hyvin, ja työskentelyämme valvoja työntekijä ohjeisti minua jonkin verran sen ratsastuksessa. Työskentely sujui kohtuullisesti ja hevonen tuntui todella laadukkaalle.

Kotiin päästyäni oli aika pohtia vastaustani siihen, haluaisinko alkaa liikuttamaan Sakkea, Noksua tai molempia. Kuulemma orien pääasiallinen hoitaja oli oman elämäntilanteensa vuoksi siirtynyt osa-aikaiseksi työntekijäksi, joten molemmat etsivät toista liikuttajaa kolme kertaa viikossa vähentämään muiden työntekijöiden työn määrää. Kolme liikutusta sisältäisi yhden valmennuksen ja kaksi itsenäistä ratsastusta (Noksun kanssa aluksi työntekijöiden valvonnassa). Sakkea haluaisin ehdottomasti alkaa liikuttaa, mutta entä Noksu? Jostakin syystä ori kummitteli takaraivossani, vaikka Saken kanssa oli mennyt huomattavasti paremmin. Noksu vaikutti laadukkaalle hevoselle, jonka kanssa varmasti oppisi valtavasti. Lopulta ilmoitin tallille, että voisin alkaa liikuttaa Sakkea ja ainakin kokeilla Noksun kanssa, kuinka yhteistyö alkaisi sujua. Sovimme minulle vakipäivät, ja minut lisättiin molempien orien kanssa heti saman viikon viikonlopun valmennuslistoille, koska tallin vakivalmentaja oli tulossa silloin pitämään tallille ryhmävalmennuksia.

20.7.2020 / Valmennus
Päästyäni takaisin talliin ensimmäisen valmennuksen jäljiltä ja vietyäni Saken tarhaan siirryin Noksun karsinalle. Ori oli tänään edellistä kertaa rauhallisempi, mitä tuli jalkojen ylimääräisiin liikkeisiin hoitaessa, mutta hampaita sai varoa sitäkin enemmän. Saatuani varusteet päälle pienen tuskailun jälkeen ehdimme kentälle juuri ja juuri ennen valmennuksemme alkua. Sain hetken taistella jättiläisen kanssa, että pääsin kiipeämään kyytiin, mutta selkään päästyäni ori rauhoittui kummasti. Alkuverryttelyssä Noksun kanssa sujui yllättävän hyvin ja saimme kohtuullisesti kehuja valmentajaltakin. Ori kuunteli minua mukavasti, eikä yrittänyt mitään tyhmää.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Ensimmäisessä laukannostossa sain ensimmäistä kertaa kokea Noksun pukittelun. Olimme nostamassa laukkaa rauhallisesta, kohtuullisen kootusta ravista, kun yhtäkkiä koko paletti levisi. Ori nykäisi ohjat käsistäni, lähti reippaaseen laukkaan ja heitti takajalkansa kolmesti korkeuksiin. Pukkeja seurasi äkkipysähdys. Jonkin adrenaliinin ja epätoivon yhdistelmän ansiosta onnistuin kuin onnistuinkin roikkumaan orin selässä, tosin ilman jalustimia ja lyöneenä nenäni Noksun kaulaan. Itsetyytyväisen oloinen ori nuokkui allani kentän nurkassa, kun kokosin rohkeuteni, ylpeyteni ja varusteeni kasaan. Sanna ohjeisti meitä runsaasti seuraavassa laukannostossa, ja vaikka nosto tuntui melko vauhdikkaalle, pääsimme laukkaan. Itse laukkatyösketely sujui hyvin, vaikka Noksu tuntuikin kuumuvan hyvää vauhtia.

Loppu valmennuksesta onnistui ilman kummempia ongelmia, ja olin saanut Sannalta vihreän valon kilpailemiseen myös Noksulla, sillä varauksella että seuraavan viikon ratsastukset ennen kilpailuja sujuisivat hyvin. Vaikka orilla kilpaileminen ajatuksena hieman kauhistutti, en jättäisi mahdollisuutta väliin.

Lähdettyäni Halluharjasta valmennusten jälkeen kävin nopeasti kotona ja suuntasin kohti seuraavaa tallia, Zeniä. Livia ja sen emä oli molemmat ilmoitettu näyttelyyn Zeniin, ja olin lupautunut paikalle auttamaan varsan kanssa. Saavuin Zeniin tunti ennen kylmäveriluokan alkua, ja pääsin heti Lukariksen väen apukädeksi. Paikalla kävi huiske ja vilske, Livia oli kuitenkin rohkea ja katseli ympäristöään yllättävän rennosti emänsä viereltä.

23.7.2020 / Kilpailupäivä
Viikon muut ratsastukset olivat sujuneet hyvin Saken kanssa ja kohtalaisesti Noksun kanssa. Noksu ei ollut aiheuttanut uusia välikohtauksia, ja pätkittäin ratsastus oli alkanut sujua jopa hyvin. Päivän kilpailut kuitenkin aiheuttivat melkoista jännitystä, molemmat orit kun osaavat halutessaan olla melkoisia kiusankappaleita. Paikalla piti olla kymmeneltä, joten itse olin tallilla jo seitsemästä asti letittämässä hevosia. Sakella oli huono päivä, eikä letityksestä meinannut tulla yhtään mitään. Noksu sen sijaan yllätti, ja antoi minun letittää jopa otsatukan ilman suuria vaikeuksia.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Reissuun lähdettiin viiden hevosen ja neljän ihmisen voimin, orien lisäksi matkaan lähtisi pari suokkia ja kolmas puoliverinen. Ihmisiä oli lähdössä kaksi Halluharjan työntekijää, Eemi, joka oli lähdössä mukaan kisahoitajan roolissa, kuulemma hän itse pysyy ennemmin maan kamaralla kuin noiusee minkäänlaisen villieläimen selkään, Oona, joka kilpailisi kolmella muulle hevosella sekä Oonan teini-ikäinen tytär Essi, joka auttelee tallilla ja ratsastaa toisinaan palkaksi. Autoon lastattiin ensin kaksi suomenhevosta, sitten Sakke, joka asteli sisälle reippaasti, minullle vieras puoliverinen ja viimeisenä Noksu. Noksun kanssa saimme neuvotella hetken autoon kiipeämisestä, mutta ori saatiin paikalleen yllättävän pienellä vaivalla.

Kilpailupaikalla oli jo melkoinen vilske kun saavuimme. Essi lähti ilmoittamaan meidät kilpailukansliaan, kun me muut jäimme pohtimaan kuinka pärjäisimme viiden hevosemme kanssa. Olimme saaneet varattua itsellemme kaksi päiväkarsinaa tallista, joten Noksu ja Sakke joukon hankalimpina yksilöinä vietiin karsinoihin. Loppu sujuikin helposti, koska pystyimme pitämään kilpailupäivän aikana kokoajan kaksi hevosta autossa, kaksi karsinoissa ja yhden käsihevosena tai suorittamassa.

Noksun luokan lähestyessä jännitykseni nousi, eikä fiilis Saken hieman epäonnistuneen radan jälkeen ollut taivaissa. Noksu kuitenkin käyttäytyi varustaessa paremmin kuin koskaan aiemmin, eikä meinannut näykkäistäkään minua kuin pari kertaa. Tästä mielialani kohosi hieman, mutta pieni epätoivo meinasi iskeä siirtyessämme verryttelyalueekka. Saken luokan aikaan verryttelykentällä oli ollut hiljaista, koska luokka oli ollut pieni. Noksun luokassa osallistujia oli kuitenkin moninkertainen määrä, ja verryttelyssä olikin melkoinen vilske. Eemi auttoi minut jättiläishevosen selkään ja antoi muutamia rohkaisevia sanoja. Yritin parhaani mukaan keskittyä Noksun ratsastamiseen, vaikka ori allani pörisi ympärillä olevalle vilskeelle ja sai minut lähinnä haluamaan luovuttaa koko jutun suhteen.

Itsepäisesti kuitenkin ratsastin verryttelyn, ja lopulta meidät kutsuttiin radalle. Heti radalle päästyämme Noksun olemus rauhottui, kun ympärillä ei viuhtonut menemään kasaa muita ratsukoita. Noksun rauhoittuessa uskalsin itsekin vähän rentoutua. Molempien rentoutumisen seurauksena suoritus oli paras ratsastukseni Noksulla toistaiseksi, ja palasin radalta hymyssä suin. Ratsastaessani loppuverryttelyä, en kuullut kuulutuksia kunnolla, mutta Eemi ilmestyi kentän laidalle kertomaan, että olimme siirtyneet luokan johtoon. En uskonut, että johtopaikkamme pitäisi, olihan luokassa vielä 10 ratsukkoa jäljellä. Jäin kuitenkin verryttelykentälle, koska sijoitus olisi hyvin mahdollinen.

Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei ylittänyt prosenttejamme, vaan pian päädyin Noksun kanssa palkintojen jakoon voittajana. Ori esitti erinäisiä juhlaliikkeitä sekä palkintoseremonian että kunniakierroksen aikana, mutta tällä kertaa olin niin tyytyväinen, etten muistanut edes jännittää orin pomppuja kesken kunniakierroksen.

17.8.2020, Noksun kuulumisia
Töiden ja koulun alku häämöttää vain parin viikon päässä, ja paluu hevosen selkään ja kilpailemisen maailmaan kesän aikana on sujunut vaihtelevasti. Noksun selästä on pudottu jo pari kertaa, ja Saken kanssa yhteisen kilpailuvireen löytäminen on ollut hidasta. Molempien orien kanssa myös hyviä hetkiä on kuitenkin ollut. Myös Livialla sujuu kasvattajansa luona loistavasti.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Noksun kanssa parhaat hetket ovat tulleet ori osoittaessa merkkejä tunnistamisesta hoitamisen helpottuessa, sekä onnistumisista kilpailuissa. Orin kanssa on saatu ensimmäisen voiton lisäksi myös pari sijoitusta, ja siirtyminen vaativampien luokkien puolelle sujui helposti. Kilparadoilla on sujunut jopa niin hyvin, että pääsemme pian debytoimaan vaativa A -luokassa ensimmäistä kertaa ratsukkona. Entisen ratsuni kanssa pääsin kilpailemaan vain vaativa B -luokkiin saakka, vaikka haastavampiakin asioita treenattiin kotona, joten tämä on myös henkilökohtainen debyyttini kyseisellä tasolla. Mikäli Noksulla on kohtuullisen hyvä päivä, luokan pitäisi sujua kohtuullisesti.

Noksuun tutustuminen ja sen kanssa treenaaminen on ollut mielenkiintoinen kokemus. Ori on toisinaan äärimmäisen hankala, mutta osaa helppona päivänä olla myös mitä mukavin ratsu ja maastakäsinkin saattaa jopa rauhoittua nauttimaan rapsutuksissa hetkeksi. Ailahtelevasta luonteesta huolimatta orista on pikkuhiljaa tullut yksi suosikkihevosistani pitkään aikaan, ja voin myöntää välillä tiputtavani orin ruokakippoon myös ylimääräisen porkkanan palan.

29.8.2020 / Muutto Seppeleeseen
Noustessani aamulla sängystä vanhempieni luona vatsassani kipristeli ja jalkaani kolotti. Eilen onnistuin kaatumaan portaissa muuttolaatikon kanssa muuttaessamme tavaroitani vanhasta asunnostani uuteen pieneen kaksiooni Liekkijärven laitamilla. Olimme myös ajaneet Seppeleen ohi, mutta aikaa ylimääräiseen pysähdykseen ei ollut jäänyt. Koska kaikki yksityiskohdat työskentelystäni ja Noksun asumisesta Seppeleessä oli sovittu puhelimen ja sähköpostin välityksellä, en ollut vielä päässyt tutustumaan talliin. Tänään se päivä kuitenkin koittaisi, kun Noksun olisi määrä muuttaa talliin. Kun ensimmäinen työssäoppipaikkani olu peruuntunut ja uusi oli löytynyt Seppeleestä, olin jo surrut Noksun ja Saken kanssa turhan aikaisin katkeavaa yhteisyötä. Halluharjasta oli kuitenkin tehty minulle yllättävä tarjous ottaa Noksu ylläpitoon, kenties ori oli tehnyt jotakin tyhmää samana päivänä kun uutiset lähdöstäni kantautuivat Halluharjaan. Melko nopeasti olin vastannut myöntävästi, ja epäillyt itseäni heti vastauksen jälkeen. Se, pitäisikö päätöstä katua, selviäisi vasta myöhemmin.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Oma autoni oli jo jäänyt Liekkijärven asunnolle, joten sain isältäni kyydin Halluharjaan. Onnekseni tallin hevosia oli lähdössä kilpailemaan, ja matka melkein ohittaisi Liekkijärven, joten Halluharjan väki tiputtaisi minut ja Noksun orin tavaroiden kera Seppeleeseen matkalla. Tallilla oli jo täysi vilinä käynnissä, kun pääsin paikalle. Noksu odotteli kärsimättömän oloisesti karsinassaan, kaipa se ihmetteli, miksei ulos pääsyä kuulunut. Ennen Noksun valmistelua vuorossa oli kuitenkin orin valmiiksi pakattujen tavaroiden kantaminen autoon. Päästyäni takaisin Noksun karsinalle, ori oli jo silmin nähden ärtynyt rutiiniensa rikkoutumisesta, ja pinteleiden kiinnityksestä kuljetusta varten oli vaarassa tulla taistelu.

Lopulta kaikki hevoset, Noksu mukaan lukien, oli paketoitu siististi kuljetusautoon, ja matka Liekkijärveä kohti alkoi. Suunnilleen tunnin ajo sujui rauhallisesti, vaikka yksi hevostenhoitajista luulikin unohtaneensa yhden kilpailevan hevosen suitset, mikä aiheutti pienen joukkopaniikin ennen suitsien löytymistä väärästä paikasta. Seppeleeseen osuimme ehkä huonoinpaan mahdolliseen aikaan, koska Seppele Cup oli käynnissä ja kilpailevia ratsukoita vilisi pitkin pihoja. Olisi vaikea tietää, kuka oli tallin väkeä. Onneksi Halluharjan väki auttoi minua kantamaan Noksun tavarat tallin sisäpuolelle, ja itse kiinnitin orin käytävän perälle ketjuihin, toivoen ettei se olisi kenenkään tiellä. 

Hetken vilkuiltuani ympärilleni, ovesta talliin tupsahti mustahiuksinen mies, joka alkoi lakaista tallin käytävää. Tämä vaikutti varmalle merkille siitä, että kyseessä oli Seppeleen omaa väkeä.  - Anteeks, me vasta tultiin tänne, mua pyydettiin etsimään Salma kun saavun, tiedätkö mistä olis mahdollisa löytää?, kysyin mieheltä  - Öö... Salma taisi olla tuolla toimistossa, hän vastasi viittoen kohti yhtä tallin ovista. Oven takaa totta tosiaan löysinkin Salman, joka antoi minulle nopean esittelykierroksen tallista. Naisella oli kuitenkin kiire auttamaan kisojen parissa, joten sovimme, että saisin paremman perehdytyksen maanantaina kun työni alkaisivat, ja samalla hoitaisimme myös paperisodan.

Noksu pääsi oikomaan koipiaan yhteen tarhoista, ja melko reipasta kyytiä ori ensimmäiset pari minuuttia menikin. Orin rauhoituttua palasin itse sisälle, raahasin kaikki Noksun tavarat niille osoitetuille paikoille, ja jätin vielä Noksulle muutaman tervetuloporkkanan kuppiin. Olin pyytänyt Salmaa ohjeistamaan Noksun talutuksesta sen sisälle hakevaa, ja Salma oli lupautunut tekemään näin, joten hyvillä mielin lähdin etsimään lyhintä kävelyreittiä Seppeleestä uuteen kotiini. Loppupäivä menisi laatikoita purkaessa, ja seuraavana päivänä pitäisi jo nousta Noksun selkään uudessa paikassa. Niin, ja kai sinne After rideillekin pitäisi mennä, kun Salma kerran oli kutsun esittänyt.

03.04.2020 / Noksun uusin vihollinen
Muutaman päivän työskentelyn jälkeen paikat Seppeleessä alkavat jo tuntua tutuilta. Enää en kävele loimihuoneeseen varustehuoneen sijaan ja hevostenkin nimet sekä asuipaikat alkavat jo hahmottua. Osan ihmisistäkin tunnitan jo nimeltä, ja muutaman kanssa on tullut juteltua enemmänkin. Sopeudun varmasti hyvin Seppeleeseen, vaikkeivat Seppele ja Liekkijärvi ihan vielä kodilta tunnukaan. Minua enemmän sopeutumisvaikeuksia on kuitenkin ollut Noksulla.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Ensimmäisellä ratsastuskerralla ori melkein tiputti minut maistelemaan hiekkaa säikähdettyään mukamas ohi kävellyttä shetlanninponia. Tokana päivänä ori oli säikäyttänyt jonkun pikkualkeistuntilaisen tekemällä syöksyjä tarhan aitaa kohti tämän ohittaessa tarhaa. Toinen ja kolmas ratsastus olivat sentään sujuneet jo kohtuullisesti, mutta hyvin alkaneen valmennussuhteen menetys Sannan kanssa muuton myötä kyllä kismittää. Joku valmentaja pitäisi kyllä löytää äkkiä, että pääsisi pitämään tasoa yllä ja mahdollisesti edistymäänkin. Noksulla kun kyllä kelpaisi kilpailla pidemmällekin.

Eilen Noksu olikin saanut vapaapäivän, mutta tänään olisin vasta iltavuorossa, joten Noksun ehtisi ratsastaa tuntien välissä aamupäivällä. Pääsin tallille puoli yhdeltätoista ja suuntasin suoraan varustehuoneeseen noutamaan Noksun tavarat sen karsinalle. Ori näytti tänään harvinaisen rauhalliselle, mutta se saattoi hyvin johtua myös ruokakuppiin pudottamastani lahjusporkkanasta. Melko lauhkeasti Noksu tuli käytävälle kanssani porkkanasta nauttimisen jälkeen.

Hoitaminen sujui tänään hyvin orin ollessa ihmeellisen uneliaan oloinen. Kentälle saavuimme juuri aamun tunnin päätyttyä. Hetken sain vaivata mieltäni muistaakseni kentältä poistuvien ratsujen nimet, mutta onnistuin mielestäni tunnistamaan kaikki kolme, vaikka Lailan nimi meinasikin lipsahtaa mielestäni. Kuin ihmeen kaupalla muita ratsukoita ei kentällä näkynyt, vaan vaikutti siltä, että saisimme olla Noksun kanssa tällä kertaa kahden.

Selästäkin Noksu tuntui harvinaisen rauhalliselta ensimmäiset puoli tuntia, mutta tilanne muuttui radikaalisti orin havaitessa pahimman vihollisensa lähestyvän kenttää. Minun mielestäni älyttömän suloinen, Noksun mielestä älyttömän vaarallinen, shetlanninponi-ori Eemeli oli jälleen liikenteessä. Tunsin ratsuni lihasten kiristyvän ja orin kasvavan kokoa allani, kun se pysähtyi pöristen tuijottamaan Eemeliä. Valitettavasti pikkuponi vastasi Noksun pörinään hirnumalla, ja Noksulla meni kuppi nurin. Kumma tyyppi, onhan se poneja ennenkin tavannut.

Yhdellä hetkellä olimme nurkassa, johon Noksu oli jäänyt ponia tuijottamaan, ja seuraavalla hetkellä olimme jo puolivälissä kenttää. Yritin parhaani mukaan roikkua orin kyydissä mukana sen kiitäessä pieniä pukkeja matkalla heittäen ympäri kenttää. Onnistuin kuin onnistuinkin pysymään kyydissä kyydin loppuun saakka, ja tapauksesta tulistuneena en antanut orille enää sekuntiakaan aikaa pohtia poneja tai muovipusseja loppuratsastuksen aikana ennen loppukäyntejä. Loppu tehokkaasta työajasta sujuikin hyvin.

Talliin päästyämme tajusin kellon olevan jo aivan liikaa, ja jouduin hoitamaan orin pois melkoisessa kiireessä. Kaikki oleellinen tuli kuitenkin tehtyä, ja kiiressää tehty hoito laiminlöi lähinnä nahkavarusteiden hoitoa. Kai ne nyt selviäisivät päivän pyyhkimättäkin?

08.09.2020 / Jälleen kohti kilparatoja
Lauantaina Eedi oli pakannut Noksun toiselta Seppeleläiseltä vuokrattuun traileriin ja lähtenyt sydän pamppaillen tien päälle uutukaisen pikku-E kortin kanssa. Ajo Lukariksen hevoskeskukseen oli mennyt hyvin, kuten myös ensimmäinen valmennustunti uude valmentajan Eliaksen kanssa. Noksulla oli ollut kokonaisuudessaan aika hyvä päivä, eikä se ollut juurikaan hölmäillyt. Jatkossa Eedi matkaisi Lukarikseen aina lauantaisin, paitsi jos viikonlopputyöt kutsuisivat. Valmentajan löytyminen Lukariksesta oli onnenpotku, koska samalla tallilla asui edelleen Eedin oma hevonen emänsä kanssa, pieni suomenhevosvarsa Livia. Varsa oli kasvanut kovasti sitten viime näkemän, mutta oli yhtä sosiaalisen ja ihastuttavan oloinen kuin aina ennenkin. Narussa kulkeminen oli jo alkanut sujua varsalta melkoisen hyvin.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Eliaksen mielestä vaativan A:n asiat sujuivat molemmilta ratsukon osapuolilta jo hyvin, tosin yhteistyötä pitäisi vielä hioa. Yhteistyön pienistä puutteista huolimatta Elias halusi jo alkaa valmistelemaan ratsukkoa seuraavalle tasolle, mikä olisi onneksi kiinni enemmän Eedin omasta ratsastuksesta kuin Noksun osaamisesta. Noksu kun oli valtavan korkealle koulutettu, ihan GB:hen asti orilta ei löytyisi skouppia, mutta intermediate luokkiin saakka oriilla voisi yrittää nousta koulutustasonkin puolesta. Seuraavalle tasolle siirtymistä alettaisiin Eliaksen mukaan valmistella heti seuraavissa valmennuksissa, vaikka kilpailemaan seuraavalle tasolle pääsy toki ottaisi aikaa. Seuraavalle tasolle kuuluisivat jo laukanvaihdot joka toisella askeleella ja työskentelypirueteista pitäisi alkaa siirtymään puolipiruettiin laukassa. Laukanvaihdoissa ei pitäisi olla ongelmia, piruetin kanssa voisi tulla runsaastikin pohdittavaa.

Eliaksen valmennus vaikutti olevan todella hyväksi Eedille ja Noksulle, ja pari olikin jo ilmoitettu seuraaviin kilpailuihin tuttuun vaativaan A:han. Valitettava osa valmennusta oli, että mies oli määrännyt parille viikko-ohjelman, johon kuului yhtenä päivänä puomeja tai kavaletteja ja maastoilukin kuulemma yhtenä päivänä olisi suotavaa vähintään loppuverryttelyn muodossa. Vaikka Eedin olisi tehnyt mieli sanoa miehelle, ettei hän halunnut hypätä tai maastoilla orilla, kai häntä pitäisi uskoa. Olihan mies valmentanut useita ratsukoita GB-tasolle saakka.

Kai sitä pitäisi löytää jostakin maastoseuraa. Yksin Eedi ei maastoilisi villikollaan. Seuralainen ei kylläkään voisi olla tamma tai shetlanninponi, siitä seuraisi vain turhia ongelmia...

14.9.2020 / Maastokomennuksella
Hieman kauhun sekaisin tuntein Eedi oli laittanut lauantaina viestin tallin ryhmään tiedustellen olisiko kenestäkään näyttämään mulle ja Noksulle Seppeleen maastoja. Lauantain valmennus oli sujunut kivasti, vaikka laukanvaihtoon keskittyneissä tehtävissä olikin ollut muutama ongelma tehtävien vaikeutuessa kokoajan. Elias oli kuitenkin vakavalla äänellä komentanut Eedin ja Noksun maastoon. Eedi oli maastoillut Noksun kanssa vain pari kertaa aiemmin, ja vaikka molemmilla kerroilla oli palattu kotiin yhtenä kappaleena, ei kokemus ollut ollut järin viihdyttävä saati rentouttava.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Sekä onneksi että kauhuksi Gekon nuori hoitaja Nella oli lupautunut näyttämään maastoja. Mukaan oli päättänyt lyöttäytyä myös yksi talliporukan uusimmista vahvistuksista, Peckin uusi hoitaja Annika. Eedi pohti, mitenköhän maastoilu jättiläisorin selässä sujuisi kahden pikkuisen ponin kanssa. Luojan kiitos kumpikaan ei ollut shetlanninponi, joita Noksu vaikutti pelkäävän enemmän kuin mitään muuta, mutta paljoa enenpää kokoa ei kummallakaan noin 120 ruunalla ollut. No, sentään ne eivät olleet tammoja.

Sää Seppeleessä oli yllättävän hyvä vuodenaikaan nähden, kun porukka kokoontui Seppeleen pihaan valmiina lähtemään. Eedi oli useita kertoja varoittanut molempien ponien ratsastajia Noksun edesottamuksista maastoillessa, mutta hänen sanojaan oli varmasti vaikea uskoa, kun jättiläisori oli kerrankin päättänyt ottaa torkut kesken töihin valmistautumisen. Annikan ratsu Peck sen sijaan näytti melko kiukkuiselle, kaksikon yhteistyö ei tainnut olla alkanut ruusuisesti, vaikka Annika vaikuttikin suhtautuvan ponin irvistelyyn huumorilla.

Gekko ja Nella lähtivät johtamaan kulkuetta kohti kapeaa metsätietä. Peck kulki Gekon perässä, ja Eedi oli jäänyt Noksun kanssa hännäksi. Logistisesti järkevämpi ratkaisu olisi ehkä ollut laittaa pitkäkoipinen ori ensimmäiseksi, mutta sen säikähtäessä takajalat saattavat toisinaan nousta turhan reippaasti, joten turvallisuuden vuoksi ori sopisi paremmin viimeiseksi. Noksu hillitsi itsensä Eedin alla yllättävän mukavasti kävellessä metsän siimeksessä ilman ponien yli lampsimista. Edellä mennyt Peck meinasi muutaman kerran eksyä puskaan syömään, mutta pääosin ratsastajat höpöttelivät keskenään kohtuullisen rennosti. Eedille tuli fiilis, että Seppeleestä kyllä löytyisi vielä kavereita. Annika vaikutti hyvätä tyypiltä, ja Nellakin mukavalta, vaikka pieni ikärako tuntuikin jutuissa olevan hänen kanssaan.

Peltojen väliin päästyään joukkio päätti ottaa ravia. Tai no, ponit ravasivat ja Noksu käveli hieman reippaammin perässä ottaen välillä poneja kiinni muutamalla raviaskeleella. Paitsi sen kerran, kun pellolla loikkinut jänis yllätti ratsukon takaapäin ja Noksu pomppi hetken jäniksen lailla jokaiseen ilmansuuntaan. Säikähdyksellä kuitenkin selvittiin, ja ponit edellä jatkoivat takaista ravaamistaan. Etäisyydellä siintäviä maastoesteitä Eedi mulkoili vähintään yhtälaisella epäluulolla kuin Noksu puussa vilistänyttä oravaa. Nella huuteli Gekon selästä, että nyt lähestytää laukkasuoraa.

Ei Eedi kehdannut laukasta kieltäytyä, etenkään kun laukkasuorakommentin jälkeen ponit ratsastajineen vaikuttivat innostuvan suuresti. Pieni kauhu kuitenkin velloi vatsanpohjalla, hän ei ollut aiemmin laukannut maastossa Noksulla. Laukkasuoralle saavuttaessa molemmat pikkuponit pinkaisivat edestä villiin vauhtiin, vaikka Annika näyttikin aluksi hieman pidättävän Peckiä. Eedi oli toivonut, että ravi riittäisi pitämään hänet ponien perässä, mutta joutui myöntämään tappionsa ja pyytämään Noksun kohtuullisen reippaaseen laukkaan pysyäkseen karvapallojen kintereillä. Laukannosto tuntui välittömältä virheeltä, koska Noksu vaikutti vakaasti päättäneen ohittaa ponit. Eedi sai pidellä oria melkoisesti, ja laukka muuttui pieneksi taisteluksi ensimmäisen kolmanneksen ajaksi laukkasuorasta. Sen jälkeen Noksu onneksi luovutti, ja viitsi hillitä vauhtiaan eikä yhtään ponia jyrätty.

Loppumatka kotiin käveltiin, ja Eedi saattoi huokaista helpotuksesta laskeutuessaan satulasta. Ainakin hetkeksi, olihan hän lupautunut joukkomaastoon seuraavana maanantaina.

28.9.2020 / Kalla Cup kilpailutuotokset (tuotoskilpailut)
3. Vaativa B, 6/21 65,824 % 
Kun Seppeleessä oli huudeltu osallistujia Kalla Cupiin, Eedi oli ilmoittautunut mukaan ääntäkin nopeammin. Kerrankin jotakin, missä hän ja Noksu voisivat loistaa. Joku olisikin voinut sanoa, että Eedin ja Noksun kohtuullisen siisti rata parin sijan päässä palkinnoilta oli hyvä suoritus. Eedi oli kuitenkin eri mieltä. Alusta saakka Noksu oli ollut oma pirullinen itsensä ja viskellyt päätään nutturoita edellisenä iltana tehdyistä leteistä vääntäessä. Autoon kuljetukseen tottunut jättiläinen sentään oli kiivennyt kerrasta. Kisapaikalla Eedi oli ollut onnellinen, ettei hänen tarvinut pärjätä orin kanssa yksin. Vaikka hoitajan kysyminen ei ollut mennyt ihan putkeen (kahville muka, eihän Eedi edes juonut kahvia), oli Aleksanterista suuri hyöty silloin kun tämä sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  

Lue kilpailutuotokset kokonaan

Verryttelyssä Noksu oli keskittynyt kaikkeen paitsi oleelliseen ja esitellyt kaurismaisia hyppyjä muutamaan otteeseen. Sentään kartanon puitteet olivat upeat. Eedi oli onneksi saanut orin vähän keskittyneemmäksi ennen rataa, ja rata oli sujunut ihan keskiverrosti. Se tuntui kuitenkin aika pahalta, koska lähiaikoina oli sujunut hyvin ja vaativasta A:sta oli tullut jopa voittoja. Luokan jälkeen pieni masennus oli iskenyt Eediin, ja Noksukin vaikutti melko kyllästyneelle. 

4. Vaativa A 6/10, 65.089% 
Edellisen luokan tulos painoi Eedi mieltä, kuten myös se, ettei hän ollut ehtinyt syödä moneen tuntiin. Noksukaan ei ollut ollut erityisen hyvän tuntuinen A:nkaan verryttelyssä. Ratsukko palasi tältäkin radalta keskinkertaisen tuloksen kanssa. Onneksi Eedi sai työnnettyä ratsunsa ohjat Aleksanterille lähtiessään metsästämään ruokaa. 

Saatuaan käteensä vähän lässähtäneen sämpylän, Eedi soitti valmentajalleen anellen tätä perumaan ratsukon ensimmäisen PSG-tason startin, johon Elias oli heidät Eedin pienestä vastustelusta huolimatta seuraavalla viikolla ilmoittanut. Eihän siitä mitään tulisi, jos vaativan B:nkin suoritus olisi edelleen tuuripeliä. Elias ei kuitenkaan ollut taipunut, vaan todennut vain, että kyllä se siitä, pidettäisiin seuraavalla viikolla vielä ylimääräinen valmennus. 

Yllättävämpi puhelu Eedille tuli juuri, kun sämpylä oli syöty. Noksun omistaja soitti hänelle. Aina välillä Eedi melkein unohti, että ori oli hänellä vain ylläpidossa.  "Moi, ollaan juuri täällä Kalla Cupissa Noksun kanssa", Eedi vastasi yllättävään puheluun.  "Hei! Katselinkin, että teillä oli mennyt siellä ihan ok", kuului linjan toisesta päästä.  "No joo...", vähän varautunut toteamus Eediltä.  "Kuule, me on vähän täällä Hallussa mietitty, ettei meillä oikeastaan ole juurikaan käyttöä Noksulle, ja te tulette niin hyvin toimeen. Ulkopuoliselle se olisi luonteen vuoksi aika hankala myydä, mutta miten olisi, haluaisitko ostaa sen itsellesi?"  Tarjous hiljensi Eedin hetkeksi. Vastoinkäymisistä huolimatta, totta hemmetissä hän haluaisi ostaa Noksun. Opiskelijabudjetilla ei kuitenkaan ihan noin vain ostettaisi osaavaa kouluhevosta. Reilu alennushintakin Noksusta nuosisi varmaan viisi numeroiseksi, luonteesta huolimatta. Puhelimeen Eedi sanoin miettivänsä asiaa, mutta todellisuudessa hän jo tiesi vastauksen. Ei, hän ei valitettavasti voisi ostaa oria. Ei raha puussa kasvanut. 

Puhelun jälkeen Eedi porhalsi takaisin Noksun ja sitä kävelyttävän Aleksanterin luo. Eedi tiedosti näyttävänsä toivottomalta sotkulta ottaessaan ratsunsa ohjat, eikä yhtään ihmetellyt Aleksanterin hämmentynyttä ilmettä. Eedi mutisi jotakin hevosen purkamisesta lainakarsinaan ja lähti Noksun kanssa suunnistamaan tallia kohti. Tallissa hevosta purkaessaan ajatus hiipi yhä vahvemmin hänen mieleensä. Mitä jos hän ei ostaisi Noksua? Myytäisiinkö se jollekin toiselle?

04.10.2020 / KRJ Tuotoskilpailut, Storywoods
Luokka 1 - Eedi Myllyoja (VRL-10444) - Okeanos VH15-031-0162 (VaA), 2/2
Tämä me osattiin. Mä olin ratsastanut Noksulla tämän kyseisen radan kymmeniä kertoja aiemminkin, ja me oltiin jopa voitettu tällä samalla radalla. Jos Noksu vain malttaisi nahoissaan, enkä itse mokaisi, kaikki olisi hyvin. Vaaraa radan unohtamisesta ei onneksi olisi. Radalle laukassa, Noksu tuntui melko pirteälle, mutta malttoi pysähtyä pyynnöstäni. Tunsin orin haluavan lähteä liikkeelle, mutta onneksi se malttoi mielensä. Ravisiirtymisessä olikin mukavasti potkua, kun Noksu lopulta sai luvan ravata tervehdyksen jälkeen.

Lue kilpailumerkintä kokonaan

Tämä me osattiin. Mä olin ratsastanut Noksulla tämän kyseisen radan kymmeniä kertoja aiemminkin, ja me oltiin jopa voitettu tällä samalla radalla. Jos Noksu vain malttaisi nahoissaan, enkä itse mokaisi, kaikki olisi hyvin. Vaaraa radan unohtamisesta ei onneksi olisi. Radalle laukassa, Noksu tuntui melko pirteälle, mutta malttoi pysähtyä pyynnöstäni. Tunsin orin haluavan lähteä liikkeelle, mutta onneksi se malttoi mielensä. Ravisiirtymisessä olikin mukavasti potkua, kun Noksu lopulta sai luvan ravata tervehdyksen jälkeen.

Ratsastin koko radan mahdollisimman tarkasti, eivätkä edes jaloissa pyörineet lehdet ja pieni tihkusade saaneet Noksun keskittymistä pois oleellisesta. Tavallisesti tällainen häiriötekijä olisi varmasti sekoittanut orin pasmat, mutta jostakin syystä se oli juuri nyt päättänyt kuunnella mua. Kerrankin saatoin orin selässä vain ratsastaa odottamatta joka sekunti sen lentoa taivaisiin. Lopputervehdykseen ratsastaessani ja vapain ohjin radalta poistuessani varmasti hymyilin kuin hölmö.

Hymy kuitenkin pyyhittiin pois kasvoiltani tehokkaasti, koska aitojen sisäpuolelta poistuttuamme vastaan käveli pieni poni, ja Noksu sai sätkyn. Me kiidettiin (onneksi hevosille eikä kävelijöille suunnattua) tietä kohti traileriparkkia reipasta tahtia, ja muutama muu ratsukko joutui kiireesti väistämään meitä pellon reunalle. Kaikkien onneksi onnistuin roikkumaan orin selässä, eikä osumaa ottanut kuin mun ylpeys. No, oltiinpa taas kerran tehty lähtemätön vaikutus. Onneksi tuomarit olivat tällä kertaa jo ehtineet pisteyttää meidät ennen pakomatkaa!

Luokka 3 - Eedi Myllyoja (VRL-10444) - Okeanos VH15-031-0162 (PSG), 1/1
Nyt on pakko vähän purkaa tätä päivää tekstiksi. Ensimmäisen luokan onnistuminen ja sen jälkeinen kaaos on aika epärelevantteja, jos mietitään päivän tärkeintä juttua. Me nimittäin ollaan molemmat vielä ihan hengissä, eikä edes ihan totaalisesti nöyryytetty itseämme mun ja Noksun ekalla yhteisellä PSG-radalla! Ikävä sääkään ei kovin paljoa jaksanut rasittaa, koska Noksu oli tänään ihan loistava.

Meidän debyytin jälkeisessä tunnekuohussa tosin tein jotakin melko harkitsematonta. Viimeisen viikon mun päässä oli pyörinyt se Noksun myyntitarjous, ja tiesinhän mä myös, että mun pitäisi antaa sen omistajalle vastaus lähiaikoina. Saatuani Noksun traileriin soitin orin omistajalle ja kysyin, paljonko hän pyytäisi hevosesta. Summa oli odotetusti korkea, toisaalta maksu aikaakin olisi loppuvuosi. Ja Noksusta olisi kyllä voinut pyytää enemmänkin, että kai mä jo sain vähän alennusta. Mystisessä mielenhäiriössä olin kuitenkin ilmoittanut omistajalle, että kyllä mä sen ostaisin.

Mistä hitosta mun, opparilaisen hevostenhoitajan, muka pitäisi saada kasaan viisinumeroinen määrä rahaa loppuvuoden aikana? Vielähän mä toki voisin peruakin, mutta hitto, en mä halunnut.

24.11.2020 / Kuulumisia ja hoitajapulma
Kai sitä välillä voisi kirjoitella meidän yleisiä kuulumisia, kun hetki ollaan Noksun kanssa elelty ihan rauhassa ja hiljaa (just joo, ei kyllä). Mun oma aikataulu on aika täysi tällä herkellä. Maanantaisin työpäivä Seppeleessä, Noksun ratsastus ja toiselle tallille ajo ratsutettavaa hevosta ratsastamaan, tiistaisin tallityöt, Noksu ja alkeiskurssi. Keskiviikot ovat onneksi Noksun vapaapäivä, mutta silloinkin tallitöiden lisäksi ohjelmassa on ratsutettavan ratsastus toisaalla. Torstaisin tallityöt, helppo B-kurssin veto ja Noksun ratsastus, perjantaisin Noksu ja tallityöt. Joka lauantai matkaan ensin Noksun kanssa valmennukseen, ja sen jälkeen jatkan 45 minuutin matkan päähän pitämään pari tuntia Ilvessuolla. Sunnuntaitkaan eivät ole vapaapäivä, vaan niihin kuuluu matkustaminen puolentoista tunnin päähän Halluharjaan pitämään tunteja, tilaisuus joka aukesi minulle heidän tavanomaisen tuntiopettajansa sairauden vuoksi, ja Noksun ratsastus. Alan olemaan aika loppu, sen voin myöntää.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Onnekseni onnistuin järjestämään niin, että loppuvuoden tekisin Seppeleessä tallia vain viikolla. Alkuvuodesta kohdalleni varmaan osuukin sitten reilu pino viikonloppuja. Muuten tuntien pito muualla ei edes olisi mahdollista, ja se totta tosiaan on tarpeen loppuvuoden ajan. Noksun ostaminen alkaa tuntua kokoajan realistisemmalle, ja vaikka loppuvuosi tulee jouluun saakka olemaan hullunmylly, orin ostaminen on ehdottomasti sen arvoista. Yhteistyö orin kanssa oli alkanut sujua hyvin ja odotan jo ensi vuoden kilpailukautta. Tosin ensi vuosi tuo tullessaan uuden ongelman. Livia. Minne minä sen tungen? Kai mun pitäisi kysellä, josko yksi nätti ja kiltti suokkivarsa sopisi jonnekin Seppeleen nurkkaan tammikuun puolivälissä. Sentään kasvattajalta saamieni päivitysten perusteella suomenhevosestani oli kuoriutumassa varsinainen kansallisaarre, kiltti ja hyvin käsitelty pikkuhevonen.

Pitäisi varmaan päästä aiheeseenkin, eli Noksuun. Se ottaa aika rennosti. Ori on sopeutunut Seppeleeseen loistavasti, eikä ole ainakaan mun tietääkseni koittanut muutamaan viikkoon näykkiä ketään. Ainiin, paitsi sitä tuntilaisparkaa joka oli kylteistä huolimatta jossakin päähänpistossa avannut sen karsinan ruoka-aikaan. Noksu ei onneksi ollut osunut, mutta se muksu oli kyllä saanut opetuksen siitä, ettei karsinan ovia kannata availla iha huvin vuoksi ainakaan, jos erikseen on kielletty. Tämä tapaus ei ollut ainakaan auttanut Noksun mainetta Seppeleen ratsastajien keskuudessa. Erityisesti nuoremmat ja ne, jotka vain kävivät kerran viikossa tunneilla, pitävät nykyään varsin kunnioittavan välimatkan oriin. Myös uusille tyypeille olen kuullut jaettavan tuntilaisilta varoituksia hevosestani. Onneksi enemmän tallilla käyvät sentään ymmärtävät, ettei se nyt ihan tappajahevonen ole. Kirjavan orhen maine ei minua muutoin häiritse, mutta hoitajan saamista se kyllä vaikeuttaa. Jo hetken sekä netissä että tallin seinällä eivät olleet tuottaneet kuin yhden yhteydenoton. Sekin oli jonkun aloittelijaparan äiti, joka ei ollut ihan ymmärtänyt, ettei hänen lapsensa osaaminen Noksun kanssa riittäisi. Tällä hetkellä suurin ilon aiheeni oli se, että Whinnyn omistaja Liinu oli suostunut vahtimaan ja liikuttamaan Noksun itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Se olisi mun eka vapaa muutamiin viikkoihin, ja olin luvannut mennä käymään vanhemmillani yön yli vierailulle. Vielä pitäisi selvittää, että Liinu selviää Noksun kanssa, mutta se nähtäisiin perjantaina.

Tänään myös tapahtui tallilla jotakin mielenkiintoista. Olin tullut ratsastamasta Noksun maneesista ja jätin orin käytävälle naruihin, kun vein satulan pois. Takaisin suunnatessani blondi pyörremyrsky lähes törmäsi minuun selittäen "irtiolevasta kirjavasta", ja kirosin mielessäni. Mitä se piru nyt oli keksinyt? Siirryin Noksun luo ripeästi, ja selvisi, että jostakin kumman syystä sen riimun niskahihna oli auennut vapauttaen hevosen. Ori seisoskeli melko tyynesti syömässä maahan levinneitä leipiä, ja sain sen kiinni helposti. Huomasin blondin seuranneen minua kiinnittäessäni hevosen takaisin käytävälle.
"Moi, olikohan noi mahdollisesti sun leivät? Oon muuten Eedi, en tiedä ollaanko aiemmin tavattu", esittäydyin vähän järkyttyneen oloiselle tyypille ja aloin keräillä leipiä maasta niiden vieressä olevaan pussiin.
"Joo, ne putos. Mulle on sanottu että tää puree, ja se lähestyi aika reippaasti mun leipäpussia joten saatoin vähän panikoida, oon Helmi", muistelin hetken enkä muistanut aiemmin nähneeni Helmiä Seppeleessä.
"Tää on lähiaikoina ollut yllättävän kiltisti, eikä se nyt ihan päälle käy jos et tee sille mitään sen mielestä ikävää. Ootko muuten uusi täällä, vai eikö vaan olla törmätty?"
"Mun perhe muutti tänne kuukausi sitten, oon käynyt parilla irtotunnilla ja sellaista. Tiiätkö muuten niistä hoitajahauista? Kuulin jonkun puhuvan sellaisista, voikohan hakea jos ei ole vielä vakituisesti käynyt täällä?"
"Varmasti voi, siellä taisi olla ratsastuskoululta vielä muutama poni ja Laila, joka on puoliverinen, tarjolla. Nojoo, ja tämä tässä ainakin näistä yksäreistä", vastasin viitaten rapsuttelemaani Noksuun.
"Onkohan se Laila millainen? Mä taidan olla vähän pitkä poneille, kun olis joskus kiva päästä ratsastamaankin, jos se on mahdollista". Laila ei ollut ollut mun tunneilla, enkä tarhaan taluttelun lisäksi ollut ollut sen kanssa hirveästi missään kontaktissa.
"En oikein siitä tiedä, oon sitä vaan tässä tallitöissä nähnyt. Tosin taisin äsken nähdä Salman menevän toimistoon, se osaa varmasti kertoa kaikista hoitajajutuista ja Lailastakin!"
"Ehkä mä siis menen sinne", Helmi vastasi uskaltautuen rapsuttamaan vähän nyt jo nuokkumaan alkanutta Noksua. Hitto, miten mä ikinä löytäisin orille hoitajan, kun potentiaalinen kandidaatti kirjaimellisesti törmää muhun ja onnistun vain karkottamaan sen hakemaan Lailan hoitajuutta?

25.11.2020 / Hoitohevosta etsimässä
Näkökulmana Helmi
Edellisenä päivänä Eedi oli neuvonut mut tallin toimistoon, olin kuitenkin joutunut lähtemään tallilta kun mulle oli kotoa soiteltu, että missä ihmeessä oikein viivyn. Palatessani tänään tallille en olisi Salmaa tunnistanut, vaikka olisin hänet nähnyt, mutta toimisto oli typötyhjä. Seinältä löysin kuitenkin listan hoitajaa etsivistä hevosista ja lyhyet kuvaukset niistä. Eedi oli ilmeisesti muistanut vähän väärin, hevoskokoisia oli listalla Lailan lisäksi mulle ihan yhtä tuntematon Roi. 

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Suuntasin tutkimaan tallia siinä toivossa, että molemmat hevoset olisivat sisällä. Roin löysin helposti toimiston läheltä, pieni kimo irvisteli mulle karsinastaan kesken ruokailun, ymmärrettävää, en mä sen syömistä nyt häiritsisi. Vähän pettyneenä jatkoin matkaani etsimään Lailaa, lähes 175 sentin pituudellani en viitsisi mitään alle 160 senttistä alkaa hoitaa, jos ratsastaminen hoidokilla olisi mahdollista. Ainakaan se kirjava ei ollut pieni, ajatus välähti päässäni ja työnsin sen pois, se oli yksäri ja ilmeisesti melko villi, tuskin sillä edes saisi ratsastaa. Hoitaminen on mun mielestä ihan mukavaa, mutta kyllä mä välillä hevosen selkäänkin haluaisin. 

Muutaman karsinan päästä löysin Lailan. Joku oli juuri laittamassa sitä valmiiksi, varmaan tunnille, joten en halunnut tungetella liikaa. Se näytti ihan normaalille hevoselle, hyvän kokoiselle ja kaikkea. Tunti oli ilmeisesti juuri alkamassa, koska tammaa varustamassa ollut lähti parin muun hevosen mukana taluttamaan sitä ulos. Minä hiippailin ratsujen perässä maneesin tyhjään katsomoon. Seurasin tuntia suunnilleen puoliväliin, enkä nähnyt Lailassa mitään vikaa. Se muistutti mua Noidasta. Noita oli mun entinen hoitohevonen, ihana tilastotamma. Jotain puoliveristä, aika jykevä kimotamma. Olisin mieluummin ottanut jonkun, joka ei muistuttaisi mua Noidasta. Me oltiin juuri päästy sen kanssa samalle sivulle maastoillessa ja meillä oli muutenkin ollut tosi hauskaa. Sitten me muutettiin.  

Haahuilin ulos maneesista tarha-alueelle, missä näin Eedin hakemassa kirjavaansa tarhasta. 
"Moi, kävitkö eilen niitä hoitohevosia kyselemässä?", se huuteli tunnistettuaan mut. 
"Mun täyty eilen lähtee kotiin, mut kävin äsken katsomassa Lailaa ja Roita, Laila on just tunnilla" 
"Ai niin Roikin! Vaikka melkein ponihan sekin taitaa olla, mitäs tykkäsit?" Epäröin vähän. 
"No... Öm... Roi on tosiaan aika pieni. Lailassa tuskin mitään vikaa on, mutta en mä oikein tiedä. Se muistuttaa mua vähän liikaa mun entisestä hoitohevosesta", olin liittynyt Eedin seuraan, kun se kävelytti hevostaan kohti tallia. 
"Harmi, täällä vapautuu aina välillä uusia, eli kannattaa varmaan seurailla netistä", Eedi hymyili mulle. 
"Eh... Sähän sanoit että tää saattais etsiä hoitajaa? Mietin vaan kun mulla ei aiemmin ole ollut kuin yksäreitä enkä oikein tiedä ratsastuskouluhevosen hoitamisesta... Ja tää ei ainakaan muistuta mua mun edellisestä hevosesta", mun puhe muuttui vähän turhaksi höpötykseksi. 
"Joo, tää etsii kyllä. Noksu on muuten nimi, tai Okeanos jos oikein virallinen haluaa olla. Se on mun ylläpitohevonen, vuoden lopussa siitä tosin toivottavasti tulee mun oma, me kilpaillaan ja treenataan koulua. Mä itse tykkään tästä, mutta se osaa olla vähän vaikea. Lähiaikoina se on ollut ihan ookoo, mutta se osaa näykkiä ja huitoa takasiaankin hoitaessa jos on huono päivä tai kiukuttaa. Taluttaessa se on ihan okei, mutta talutan yleensä varuiksi suitsilla, jos tän kokonen ori keksii jotain, se on parempi ihan varuiksi. Jos silti kiinnostaa, tätä sais tosiaan hoitaa maasta niin paljon kuin haluaa, kun vaan sopii ajat mun kanssa. Talutuslenkeillä saa käydä jos pärjää. Välillä voin pyytää juoksuttamaan, jos se sujuu. Selkään en kyllä uskalla ihan noin vain päästää, mutta hoitopalkaksi voin pitää tällä tunteja jos sellainen kiinnostaa. Lisäksi me käydään muualla valmennuksissa lauantaisin ja taas tammikuussa aloitetaan kilpaileminen, eli niissä saisi olla mukana jos haluaa", kuuntelin hiljaa nyökkäillen Eedin selitystä ja maistelin nimeä Noksu mielesässäni, samalla kävelimme talliin saakka. Ori vaikutti kyllä melkoiselle, mutta toisaalta Eedi tuntui ymmärtävän hevosensa vaativuuden. 
"Se kuulostaa kyllä aika hankalalle, en oo ennen oreja tai vaikeempia hevosia hoitanut...", pohdin ääneen vähän varoen rapsuttaen valppaana käytävällä seisovaa oria. 
"Ei se mitään. Jos sua kiinnostaa tutustua tähän ja ehkä myöhemmin hoitaa sitä enemmän, voit vaikka autella sen kanssa tässä kotona kuntoonlaitossa ja muussa mun kanssa yhdessä", Eedi ehdotti ja hymyilin, se kuulosti ihan hyvälle. Mun pitäisi aloittaa tunnitkin täällä tammikuussa, mutta enemmän tallilla oloa olisi vain plussaa. 
"Joo, kyllä mä voisin". 

Autoin Eediä hoitamaan Noksun ja sen jalassa olleen pintahaavan. Se ehti jo esitellä mut parille tallikävijälle, ilmeisesti jonkun toisten hevosten hoitajia. Mä yritin muistaa niiden nimet, mutta ei mitään toivoa. Nyt mulla oli kuitenkin, ainakin jonkinlainen, hoitohevonen, vaikka ei Noksukaan ehkä ollut ihan sitä mistä olin haaveillut hoitohevosta Seppeleestä etsiessäni.

09.12.2020 / Noksun mielipide loimista ja puomeista
Seppele Cup alkaisi perjantaina, ja mutkin oli jo tänään työpäivän aikana usutettu sen valmisteluihin muiden töiden ohessa. Noksun kanssa me päästäisiin radalle sunnuntaina, eikä mulla ollut meidän kilpailutauon kannalta kovin suuria oletuksia. Valmentaja oli kyllä toissa viikolla kehunut meitä, mutta viime viikonlopun valmennus oli jäänyt väliin kun olin itse ollut toisaalla (luojan kiitos Noksu oli säilynyt ehjänä viikonlopun yli, vaikka olinkin jälkikäteen nähnyt sen ja Liinun menosta muutaman kyseenalaisen kuvan).

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Tämänkin viikonlopun valmennus jäisi väliin, kun mut oli rekrytty Seppele Cupiin toimariksi. Olin laittanut vahingon kiertämään ja rekrynnyt mukaan myös Helmin, joka oli nyt parin viikon aikana käynyt mun kanssa harjailemassa ja hoitamassa Noksua. Se oli vielä vähän arka orin kanssa, mutta ehkä ne vielä jossain vaiheessa tulisivat toimeen ilmankin mua.

Poikkeuksellisesti me oltiin Noksun kanssa treenaamassa tänään, perjantain Seppele Cup kaaoksen keskellä se olisi vaikeaa, joten Noksu saisi perjantain lomaa ja lauantainakin tehtäisiin vain kevyt treeni. Vähän kyllä hirvittää, se piru kun on kerännyt ylimääräistä energiaa jo lähiaikojen yllättävän runsaista pakkasista ja iki-ihanasta lumesta. Pakkasten aikana olin yrittänyt jo useita kertoja totuttaa oriparkaa loimiin, mutta joka kerta olin löytänyt sen nakuna tarhasta. Klipattu koni, luulisi että tulisi kylmä, mutta ei ilmeisesti paljoa tunnu pakkanen.

Maneesissa pyöri tunnit, mutta kentällä on onneksi mukava lumipeite ja sen ansiosta sekä mudaton että jäätön pinta. Mitä luksusta! Kentällä juuri loppukäyntejä suoritti sievä tallille vastikään muuttanut Indi omistajansa Milla-Riinan kanssa. Ne oli mulle molemmat vielä ihan mysteerejä, hevonen vaikutti ihan mukavalle sen perusteella, mitä olin sitä tarhaan vienyt. Milla-Riinan ja muutaman tallilaisen välillä sen sijaan vaikutti olevan jotain hämärää, enkä ihan ollut saanut kiinni mitä. Jotain puomitreeniä ratsukko oli maassa olevista puukappaleista päätellen tehnyt, ja koska tämä oli perjantain treenin korvike Noksulle, sitä myös meidän pitäisi tehdä.
”Hei älä suotta kerää niitä puomeja ja kavalettia, mun pitäis tän otuksen kanssa kans treenata niitä” puhisin ohiratsastavalle Milla-Riinalle varmistaessani satulavyöni kireyden.
”Eikös toi ole kouluratsu?”, se vastasi mulle vähän kyseenalaistavalle.
”No juu, mutta tarvii sekin jumppaa. Tai minä, miten sen nyt haluaa ottaa”, naurahdin yrittäen ottaa kommentin kevyesti kivutessani hevosen selkään.

Onneksi Milla-Riina ylväine ratsuineen ehti lähteä kentältä siihen mennessä (varmaan pakoon meitä, ha!) kun tuli meidän aika lähestyä puomeja. Puomi- ja kavalettitreenit Noksun kanssa ehdottomasti eivät olleet mun viikon kohokohtia, pikemmin päinvastoin. Orin tekniikka ylittää minkään tapaisia tikkuja on vähintään kyseenalainen, ja omastakin edellisestä varsinaisesta estetunnista on vähintään muutama hetki. Parhaamme me (tai ainakin minä) kuitenkin aina yritetään. Tänään Noksu pöhisi puomeille jo muutaman metrin päästä ja kauhoi etukoivillaan yli maapuomeista kuin ne olisivat olleet suurempiakin kavaletteja. Jaaha, että sellainen päivä. Maapuomeja oli viiden sarja toisella pitkällä sivulla, ja toisella puolen kenttää oli kaki kavalettia kera puomin.

Ohjasin Noksun tarkasti kohti kavalettia, kun kesken kaiken kuulin hiljaisen *kröhöm* aidan takaa. Noksu kuuli sen myös, ja jostakin syystä vetäisi palkokasvit syvälle suuriin sieraimiinsa. Eikä me enää ravattu, vaan pukiteltiin jotakin laukantapaista räpellystä. Eikä Noksu tietenkään kääntynyt pois kavaleteilta, vaan leiskautti parhaalla (kamalimmalla) kouluratsun tekniikallaan yli puomin ja ensimmäisen kavaletin samalla kertaa. Minä menetin toisen jalustimen ja molemmat ohjat, roikkuen vielä jotenkuten hevosessani. Eikä se piru siihen pysähtynyt, vaan loikkasi epämääräisen puolikkaan askeleen ja leiskautti toisenkin kavaletin yli jatkaen tyynesti laukkaa kohti kentän toista päätyä. Minä roikuin sen kaulassa kaksin käsin kaiken toivon menettäneenä ja pääni kaulaan lyöneenä.

Hurja retkemme päättyi Noksun äkkipysähdykseen kentän toisessa päädyssä, missä enemmän liu’uin kuin syöksyin selästä. Noksu tietenkin jäi tyynesti seisomaan viereeni, ja huokaisten nousin seisomaan. Vilkaisin kentän laidalle ja näin siellä kahdet tutut kasvot. Voi hemmetti. Hanski oli nähnyt koko homman.
”Voisit käydä parilla estetunnilla. Hevoses tekniikkaan se ei taida auttaa, näyttää aika toivottomalle tapaukselle”, ilmeisesti koko jutun aloittanut Hanski ilmoitti ja poistui sitten paikalta. Seisoin vähän puulla päähän lyötynä orini kanssa paikallani.
”Ootko sie ihan kunnossa?” Aidan viereen kauempaa tieltä kiirehtinyt Lyyti kysyi.
”Joo, vähän vaan ylpeys otti kolausta”, naurahdin heikosti ja nousin takaisin kirjavan satulaan.
”Älä Hanskista välitä, joku varmaan söi sen aamupuurot”, en voinut kuin nauraa Lyytin kommentille. Noksu pörhisteli vähän kärsimättömästi, selvästi innokkaana jatkamaan. Tämä oli ensimmäinen tippumiseni Noksulta hetkeen, ja toivottavasti me nyt ei sitä ihan heti (ainakaan siellä Seppele Cupissa!) toistettaisi.

12-13.12.2020 / Seppele Cup 
Me oltiin Noksun kanssa muutettu Seppeleeseen keskellä pahintä ryysistä syksyn Seppele Cupissa. On vaikea uskoa, että muutosta on jo melkein neljä kuukautta. Noksu sopeutui Seppeleeseen yllättävän nopeasti, vaikka ratsastuskoulun ympäristö onkin sille uusi. Myös minä itse olen jo sopeutunut mukavasti ja tutustunut tallin porukkaan hyvin, niin ihmisiin kuin eläimiinkin.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Omasta kiireestä ja rahatilanteesta asti me oltiin Noksun kanssa jääty loppuvuodeksi kilpailutauolle, mutta talven Seppele Cupin lappusten ilmestyessä ilmoitustaluille päätin osallistua. Tammikuussa meidän olisi kuitenkin määrä jatkaa kilpailemista, joten Seppele Cup toimisi hyvänä siirtymänä takaisin kilpakentille. Ei me tietänkään rankingissä menestyttäisi, kun ei muihin osakilpailuihin oltu osallistuttu, mutta hyvää kokemusta saataisiin varmasti. Yhteistyössä meidän valmentajan kanssa oltiin sovittu, että ratsastaisin lauantaina verryttlyluokkana vaativan B:n, joka me osattaisiin unissammekin, ja vaativan A:n. Sunnuntaina me kilpailtaisiin vielä pääluokkanamme PSG, koska sillä tasolla meidän pitäisi tammikuussa jatkaa.

Koulukilpailuiden huonoin puoli on aikainen alkamisaika. Seppele Cupissakin koululuokat alkoivat kymmeneltä aamulla, kun esteitä kilpailtiin aikaisintaan kahdelta päivällä. Siitä, kuka piru tai miksi oli tällaisen käytännön keksinyt, mulla ei ollut mitään hajua, mutta sen ansiosta kiskoin kirjavaani käytävälle kahdeksalta aamulla letitettäväksi. Edellisen illan pesusta ei ollut jälkeäkään, vaan kaikki orin valkoiset kohdat olivat lian peitossa. No, ainakin se osaa ottaa rennosti öisin. Kisoihin mukaan lupautunut Helmikin oli jo myöhässä, kun aloin ruokkoamaan hevosta hyväksyttävään kuntoon.

Kello osoitti melkein yhdeksää, kun hengästynyt Helmi kiiruhti talliin.
”Meidän pitää olla yhdeltätoista Artsilassa, eli lähteä täältä 10:45. Noksun kamat pitää olla autossa vartti ennen lähtöä, ja sit lastataan hevonen. Ennen sitä pitää vielä letittää tää piru ja laittaa kuljetuskamat päälle, mä voin letittää ja sä saat pakata autoa”, annoin ohjeita Helmille. Hevosen letitykseen multa ei tavallisesti mene kovin kauaa, mutta Noksu ei aina ole ihan samaa mieltä lettien väsäämisestä, joten sen kanssa pitää varata varoaikaa. Aamu sujui onneksi hyvin, ja ennen yhtätoista me oltiin pakkauduttu romujen kera autoon. Minähän en villioria Artsille ratsastaisi.

Perillä oli täysi vilske, ja kirjavakaan ei trailerista alaskolistellessaan malttanut olla päästämättä ulos pitkää ja kimakkaa hirnuntaa. Kauempaa joku vastasi, ja tunsin Noksun keräävän energiaa sen tepastellessa vieressäni. Helmin palatessa kilpailukansliasta, me päätettiin satuloida Noksu heti. Muuta ei puuttunutkaan, koska se oli matkustanut suojat jaloissa ja suitset päässään. Kun satula saatiin selkään, mä jätin Noksun Helmin huostaan ja vaihdoin itse omiin kilpavarusteisiini. Mun onneksi minä ja Noksu oltiin heti ensimmäisessä verryttelyryhmässä, joten nutturan kiristämisen ja selkäännousun jälkeen lähdin kävelyttämään Noksua vähän kauhistuttavan näköistä kuplamaneesia kohti. Helmi seuraisi meidän kannoilla sisälle ikävästä viimasta.

Verkassa ainoat mulle tutut oli Mistel Seppeleessä asustavan Vikinsä selässä, tamma näytti oikein pätevälle. Kiinnitin huomiota myös siroon mustaan, jonka oletin olevan arabi, ja rauhattoman oloiseen kirjavaan puoliveriseen. Oma kirjava puoliveriseni oli toistaiseksi käyttäytynyt ihailtavan rauhallisesti Noksuksi, vaikka steppailikin melkoisesti ja oli kerännyt jo hyvän määrän energiaa. Luokan aloitti Norjalainen ruunikko, enkä sen jälkeen juurikaan kiinnittänyt huomiota muiden suorituksiin. Noksu tuntui hyvältä, ja kun meidät kutsuttiin radalle, mulla oli oikein hyvä fiilis. Me osattiin tää.

Radan jälkeen mun luottavainen fiilis ei ollut laskenut. Noksu oli selvästi ollut kotonaan kilpa-areenalla, ja suoritti kaiken ihan loistavasti. Omastakaan suorituksestani mulla ei suurta kritiikkiä ollut, ja Helmi saikin vastaanottaa Noksun kun itse menin hakemaan ruokaa. Buffassa törmäsin vähän mua ennen startanneeseen Misteliin, jonka rata kuulemma oli myös mennyt hyvin. Palatessani Noksun luo, meidän prosentit oli jo tulleet, ja me oltiin siirrytty luokan kärkeen. Helmi oli innoissaan meidän puolesta, mutta mä en vielä uskaltanut odottaa voittoa, ehkä sijoitusta kärkipäässä, mutta en voittoa. Jäljellä oli kuitenkin vielä parikymmentä ratsukkoa.

Palkintojenjaossa me kuitenkin oltiin kuin oltiinkin vastaanottamassa sinivalkoinen ruusuke, ja edes Noksun esittelemät pomput eivät saaneet mun hymyä laantumaan. Palkintojenjakoon oli päässyt myös Mistel, jonka kunniakierros tosin oli huomattavasti rauhallisempi kuin mun ja Noksun. Noksu oli päättänyt ottaa kaiken ilon irti, ja meidän kunniakierros muistutti enemmän villiä poniratsastajien kiitoa ympäri areenaa kuin hallittua kouluratsua.

Hallitun kouluratsun vaihde oli haastava saada takaisin päälle, kun me palkintojenjaosta siirryttiin melkein suoraan vaativan A:n verryttelyyn. Meidän lähtövuoro oli viidentenä, ja jo radalle ratsastaessani tiesin, ettei tästä hyvä tulisi. Suoritus oli ihan okei, mutta aika lattea verrattuna B:n rataan. Sijoitusta ei tästä tippuisi, joten radan jälkeen me Helmin kanssa laitettiin Noksu kuljetuskunton ja lähdin kiikuttamaan oria takaisin Seppeleeseen yksin, Helmin jäädessä auttamaan toimarina esteluokissa. Noksun päästessä tarhaan palasin itsekin Artsilaan auttelemaan esteradalle, missä sain runsaasti onnitteluja vaativan B:n voitosta. Vastasin kaikille hymyillen, vaikka A:n suoritus vähän harmittikin.

Seuraavana päivänä PSG:n suoritus meni samaa rataa kuin A, ihan ok, mutta aika latteasti. Molemmissa luokissa me sijoituttiin suunnilleen puoliväliin luokkaa. Ensimmäisiksi radoiksi pariin kuukauteen olen ihan tyytyväinen, ehkä me tammikuussa petrataan suorituksia vaikeammillakin radoilla! Ja silloin mä pääsenkin kilpailemaan ikiomalla Noksulla, enkä vain ylläpitohevosella.

26.12.2020 / Tavoitteet ja suunnitelmat vuodelle 2021 sekä tiivistelmä vuoden 2020 tapahtumista
Vuosi 2020 oli todella vauhdikas ja täynnä muutoksia. Kesällä ostin vastasyntyneen Livian, joka on vielä kasvanut kasvattajansa tontilla emänsä seurassa. Samoihin aikoihin mukaan ratsastettaviksi tulivat myös ihana Sakke ja ihanankamala Noksu. Molemmilla aloitin kilpailemisen sekä mulle että hevosille tutuista helppo A-luokista kevyen aloituksen ja mun kilpailutauon vuoksi, ja nopeasti otettiinkin mukaan myös vaativa B molemmille hevosille.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Syksyn tullen me oltiin Noksun kanssa päästy starttaamaan jo vaativaa A:ta hyvin tuloksin, ja päästyäni opiskelemaan mua vähän harmitti jättää Noksu kotiinsa Halluharjaan oman muuton vuoksi juuri, kun ratsastus oli todella alkanut sujua. Todellisen onnenpotkun ansiosta sain kuitenkin Noksun mukaan Seppeleeseen ylläpitoon, ja meidän kilpaura jatkui yhdessä. Samalla mulla alkoi oppariopinnot hevostenhoitajaksi Seppeleessä, teoriaosuudet hoituisi sähköisesti.

Me alettiin Noksun kanssa valmentautua kerran viikossa Livian kasvattajan luona Lukariksessa, ja sain samalla mahdollisuuden käydä säännöllisesti tervehtimässä varsaani. Eliaksen valmennuksessa me edettiin hyvin ja päästiin lokakuussa starttamaan meidän ekat PSG-radat ok prosentein. Mä olen itse kilpaillut aiemmin vaativaa A:ta aiemmalla hevosellani treenaten kohti PSG:tä, ja Noksukin on suorittaut hyviä ratoja A:ta aiemman ratsastajan alla, joten tämä vuosi me edettiin aika vauhdilla. Ensi vuonna tahti varmasti hidastuu.

Samoihin aikoihin ensimmäisten PSG-starttien kanssa mulle tarjottiin ostomahdollisuutta Noksuun. Sen omistaja oli vähän karsimassa puoliverisiä, eikä tallilla ollut Noksulle oikein käyttöä. Saisin sen orin tasoon nähden roimalla alennuksella, osittain johtuen siitä, että se olisi vaikea myydä ulkopuoliselle. Halusin ostaa orin, mutta ylimääräistä rahaa mulla ei ollut riittävästi. Päädyin siirtymään Noksun kanssa loppuvuodeksi kilpailutauolle ajan ja rahan säästämiseksi ja työskentelemään loppuvuoden vähän turhankin vauhdikasta tahtia.

Suuntauduin opinnoissa ratsastuksenohjaajaksi, ja aloin pitää Seppeleessä pari kertaa viikossa tunteja, niistä kun (jopa opparilaisella) maksetaan vähän enemmän palkkaa kuin perus paskanlappamisesta. Kävin myös viikonloppuisin Ilvessuolla pitämässä lapsille tunteja ja Noksun entisessä kodissa Halluharjassa tenavatunteja, minkä lisäksi ajoin kahdesti viikossa Janna Heikkilän Paahtista ratsuttamaan. Väsymyshän siinä iski, mutta nyt mulla alkaa olla rahat kasassa Noksun ostoon, kun myin vielä entisen ratsun nurkissa lojuneet varusteet ja pyysin joululahjaksi kaikilta kysyneiltä romua ennemin avustusta Noksunostokassaan.

Ensi vuoden suunnitelmaan kuuluu myös runsaasti kaikkea. Ensimmäinen tammikuuta Noksun omistus siirtyy mulle, ja puolivälissä tammikuuta Livia muuttaa Ilvessuolle. Helpointa minulle olisi tietysti ollut tuoda Livia Seppeleeseen, mutta talli on tupaten täynnä, joten se ei ole mahdollista. Ilvessuolle onneksi ajaa vain noin 40 minuuttia, eikä varsan kanssa vielä työskennellä joka päivä. Tulen käymään Ilvessuolla kolmesti viikossa, ja olen samalla lupautunut ratsastamaan heidän hevosiaan. Minulle on todella hyödyllistä päästä ratsastamaan uusia ja erilaisia hevosia, joten tartuin innoissani diiliin, kun Ilvessuon omistaja Nita ehdotti, että alkaisin ratsastaa säännöllisemmin yhtä heidän vähemmälle huomiolle jääneistä hevosistaan ja kerran viikossa kahta muuta. Nita voisi sitten tehdä maastakäsin helppoja harjoituksia varsani kanssa päivinä, joina itse en ole paikalla. Saisin myös kilpailla mulle tarjotulla hevosella, Eskolla. Ori kaipaa säännöllisempää ratsastajaa, joten tilanne on win-win kaikille osapuolille, etenkin kun Ilvessuolaiset kiertävät aika samoja kisoja mun ja Noksun kanssa. Paahtiksen ratsutus ja tuntien pito Ilvessuolla ja Hallussa saa jäädä ajanpuutteen vuoksi ainakin toistaiseksi, keskityn omaan ratsastamiseeni ja opintoihin.

Koulun suhteen tavoitteena on saada suoritettua teoriakursseja hyvää vauhtia ja hyvin arvosanoin, ajatuksena valmistua syksyllä -22. Tulevaisuudessa haluaisin jatkaa opintoja opettajaksi ja valmentajaksi. Oman ratsastuksen saralla haluan tietysti kehittyä kohti korkeampaa tasoa, missä tulee varmasti auttamaan kahdella hevosella valmentautuminen aktiivisesti. Haluaisin kilpailla Noksun kanssa hyvin tuloksin PSG:tä ja startata meidän ensimmäisen interI-tason luokat, kun PSG:n startit ovat tasaisia. Orilla ei ihan riitä liikettä starttaamiseen GB-luokissa, vaikka se mun unelma onkin, joten todennäköisesti me orin kanssa pyritään InterII-tasolle pitkäaikaisena suunnitelmana. Eskon kanssa me aloitetaan starttaamalla vaativaa B:tä ja A:ta. Kun A:ssa saadaan hyvä taso ylläpidettyä, toiveena on päästä nousemaan myös Eskon kanssa ensimmäisiin PSG-startteihin. Livian kanssa pyritään opettamaan tamma vuoden aikana suitsiin ja valjaisiin, ehkä loppuvuonna aloitetaan juoksutusta, puomeja kujassa ja ohjasajoa.

Päätavoite ensi vuodelle on kuitenkin pitää hauskaa hevosten kanssa (ja ilman)!

06.02.2021 / Eipä avattukaan kilpailukautta
Meidän vuosi on alkanut aika mukavasti. Noksu siirtyi mun omistukseen, mun suokkivarsa Livia muutti kasvattajalta Ilvessuolle ja Helmi on käynyt hoitamassa Noksua jo itsenäisestikin sen vapaapäivinä, niin olen välillä ehtinyt varsankin luo toiselle tallille. Vaikka pitää kyllä toivoa, että sen vielä jossakin vaiheessa saisi Seppeleeseen. Olisihan se kätevämpää. Treenitkin olivat sujuneet aika hyvään tahtiin Noksun kanssa, minkä vuoksi ärsytys nousi vielä kahta kauheammaksi kun Helmi tänä aamuna soitti tuoden huonoja uutisia.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Meidän vuosi on alkanut aika mukavasti. Noksu siirtyi mun omistukseen, mun suokkivarsa Livia muutti kasvattajalta Ilvessuolle ja Helmi on käynyt hoitamassa Noksua jo itsenäisestikin sen vapaapäivinä, niin olen välillä ehtinyt varsankin luo toiselle tallille. Vaikka pitää kyllä toivoa, että sen vielä jossakin vaiheessa saisi Seppeleeseen. Olisihan se kätevämpää. Treenitkin olivat sujuneet aika hyvään tahtiin Noksun kanssa, minkä vuoksi ärsytys nousi vielä kahta kauheammaksi kun Helmi tänä aamuna soitti tuoden huonoja uutisia.

”Moi, tulin äsken tallille että ehdin aloittaa letitystä ajoissa, mutta Noksun takanen on ihan turvoksissa. Salma katsoi sitä mun kanssa, ja oli sitä mieltä, että sitä pitäisi näyttää eläinlääkärille”
Tietenkin tän piti tapahtua samana aamuna, kun meidän piti aloittaa kilpailukausi. Storywoodsin cupin ensimmäinen osakilpailu olisi tänään, mutta sen sijaan kisavaatteet saivat nyt jäädä hujan hajan asuntoon kun lähdin kiireessä ajamaan kohti Seppelettä. Paikan päällä Helmi kylmäili tyytymättömän näköisen Noksun jalkaa. Helmi kävelytti onneksi vain melko lievästi ontuvaa oria, jotta pystyin katsomaan sen liikkumista.

Koitin soittaa meidän vakieläinlääkärille, mutta vastaajaanhan se meni. Lauantaikin vielä, niinpä tietysti. Seuraava soitto meni alueen päivystävälle eläinlääkärille, joka olisi kyllä tullut paikalle, mutta ilmoitti, että hänen välineistönsä muuhun kuin jalan pinnalliseen tutkimukseen oli valitettavasti hajonnut. Lähimmällä klinikalla sentään otettiin vastaan lauantaisin, ja tilaakin oli, joten sain varattua ajan muutaman tunnin päähän.
”Me lähdetään Noksun kanssa klinikalle, saat tulla mukaan jos haluat, mutta pärjään kyllä yksinkin siellä”, kerroin klinikkapuhelun jälkeen Helmille, joka päätti lähteä kotiin tekemään biologian esseetä, vaikka olisi kuulemma mielellään tullut mukaan.
”Onnea kisoihin”, kuulin Lyytin huutelevan, kun olin kiinnittämässä traileria autoon.
”Äh, me mihinkään kisoihin tänään päästä, tuli klinikkareissu, tuo on telonut koipensa”, selitin ja Lyyti koitti lohduttaa mua.
”Ehkä se ei oo mittää vakavaa”
”Joo, toivotaan!”, vastasin, kuitenkin peläten pahinta.

Klinikan päässä Noksu pörhisteli pikkuiselle ponitammalle, joka oli juuri lähdössä kotiaan kohti. Sen omistaja naureskeli jättiläisorille, kun yritin pysyä hevoseni (omani, niinpä!) perässä. Onneksi me päästiin eläinlääkärin katsottaviksi melkein heti saapumisen jälkeen, koska edellinen oli perunut, kuulemma lastausongelmia. Noksu meinasi täysin kieltäytyä ravaamasta liinassa, mutta hetken suostuttelun jälkeen se viitsi ravailla muutaman hataran askeleen verran. Ori oli myös ihmeen kiltisti klinikalla, ehkä sekin ymmärsi, että nyt oli parempi käyttäytyä. Mitään diagnoosia me ei saatu. Eläinlääkäri ei löytänyt jalata turvotuksen ulkopuolella mitään selkeää vikaa, vaan pystyi vain spekuloimaan turvotuksen syytä. Jatko-ohjeeksi me saatiin kävelyttää ainakin pari päivää, jos jalka palautuisi, voitaisiin palata normaaliin treeniin, jos ei, pitäisi kuvautella koko konia laajemmin.

Illalla kotiin päästyä huokaisin. Päivästä jäi muistoksi radan arvostelupaperin ja ehkä jopa ruusukkeen sijaan eläinlääkärin lasku ja mahdollisesti rikkinäinen hevonen. Muistot Kasperin kuolemasta olivat edelleen lähellä pintaa. Tämä on se osa hevosen omistamista, jota en kaivannut ilman omaa eläessä.

14.02.2021 / Storywoods Dressage Cup, osakilpailu 2
Edeltävä viikonloppu ja alkuviikko olivat sujuneet varsin stressaantuneissa tunnelmissa Noksun jalkaa murehtien. Turvotus oli kuitenkin sunnuntaihin mennessä kuin ihmeen kaupalla laskenut ja ori oli jo liinassa liikkunut puhtaan näköisesti. Selkään en kuitenkaan ollut uskaltanut kivuta ennen eläinlääkärin uutta visiittiä tiistaina. Hän ei kuitenkaan löytänyt Noksusta mitään vikaa, ja näytti vihreää valoa seuraavana viikonloppuna kilpailemiselle. Niinpä olin jo tiistaina iltapäivällä levottoman hevoseni selässä, edelleen epävarmana Storywoodsin toiseen osakilpailuun osallistumisesta. Me oltiin jo ilmoittauduttu, ja maksutkin oli maksettu, mutta Noksun terveys olisi ensisijalla.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Poikkeuksellisesti torstaille siirretyssä valmennuksessa meidän valmentaja, Tinja, oli kuunnellut mun huolia varsin kärsivällisesti, mutta lopulta tokaissut mulle ”Se liikkuu puhtaasti ja yhtä mielellään kuin aina ennenkin, eikä eläinlääkärikään nähnyt estettä kilpailemiselle. Noksu on nyt niin hyvässä kisavireessä muutoin, ettei teidän kyllä kannata kisaamista yhden kolhun takia keskeyttää.” Eikä mun mutilla tai voivotteluilla enää siinä vaiheessa ollut hirveästi voimaa, joten lauantaiaamuna pirullisen aikaisin Noksu taas lastattiin koppiin ja otettiin tällä kertaa suunnaksi Storywoods.

Helmi navigoi puoliunisena meitä perille mun stressatessa edelleen ratissa. En tyypillisesti ole kovasti kisajännittävää tyyppiä, mutta koko Noksun koipisotku oli jotenkin iskenyt hermoon ja mua jännitti, ettei tästä mitään tule. Yritin pitää jännitykseni itselläni, olihan se nyt ihan typerääkin, ei mulla ollut syytä jännittää, tämä olisi ihan samanlainen kilpailu kuin kaikki ennenkin tätä. Ja kaiken lisäksi, Storywoodsin Cup ei missään tapauksessa ollut meidän päätavoite tänä vuonna, vaan ennemmin me oltiin osallistumassa, että saataisiin kisakausi potkaistua kunnolla käyntiin. Ei se edes haittaisi, vaikkei me tehtäisi ihan parasta rataa tänään (vaikka ei me tietenkään itseämme nolatakaan haluta).

”Puretaan Noksu, mä taluttelen sitä tässä, niin käy sä ilmoittamassa meidät kansliassa. Varustetaan se pöllö kun tulet, niin pääsen äkkiä selkään. Se on kuitenkin yleensä kivempi kisapaikoilla kävelyttää selästä kuin maasta”, ohjeistin Helmiä ja lykkäsin sille Noksun passin ja muut oleelliset jutut, kadoten itse traileriin pukemaan orille suitsia kuljetusriimun tilalle. Sen tehtyäni Helmi laski sillan ja me rymisteltiin tavanomaisen reippaalla tahdilla alas kyydistä, säikäyttäen jonku pienikokoisen ruunikon ratsastajaparkoineen. Hevonen onneksi pysyi hallinnassa, ja pahoittelin hurjasti hirnuvan orini puolesta ruunikon ratsastajineen jatkaessa matkaa lämmittelykenttää kohti. Helmi lähti vastakkaiseen suuntaan kansliaan, ja minä koetin saada Noksun kävelemään jokseenkin rauhassa. Ori ei valitettavasti aina ymmärrä käsitettä rauhalliset alkukäynnit.

Vilkaistessani kelloa Helmin saapuessa takaisin, tajusin, että luokan verryttely oli juuri käynnistynyt. Onneksi meillä olisi runsaasti verkka-aikaa, koska meidän startti oli luokan puolivälissä. Edeltävän luokan palkintojen jako oli ilmeisesti juuri loppunut, koska lastausalue täyttyi ruusukesuitsisista hevosista iloitsevine apujoukkoineen. Tämä ei auttanut Noksun pintelöinnissä pätkääkään, mutta saimme kuin saimmekin käärittyä valkoiset pintelit hevoseen ja kipusin selkään, aloittaen matkan kohti verryttelyareenaa samalla ohjeistaen Helmiä pitämään tauon tässä välissä jos huvittaa, me tarvittaisiin apua toivon mukaan vasta rataa kohti siirtyessä.

Oma jännitykseni ei ollut aivan täysin sulanut vielä verryttelyn loppuvaiheessa, vaikka Noksu tuntui aika hyvältä ja liikkui tavanomaiseen tapaansa. Muutama pupuloikka me otettiin, kun joku liikkui lastenrattaiden kanssa verryttelyn aidan vieressä, mutta niitä lukuun ottamatta ori viitsi jopa käyttäytyä hevosiksi. Ehkä hyvästä käytöksestä lupaamillani porkkanoilla oli jotakin tekemistä sen kanssa (todennäköisemmin kuitenkaan ei). ”ja valmistautuu Eedi Myllyoja Okeanoksella”, kaikui äänijärjestelmästä, ja minä siirsin orin käyntiin, siirtyen kohti kisa-areenaa. Helmi liittyi seuraamme, ja teki vielä viimehetken säädöt varusteisiin, seuratessamme yhdessä meitä edeltävän ratsukon loistavaa suoritusta. Jännitys kutitteli edelleen vatsanpohjassa, kun taputin Noksua viimeistä kertaa ennen radalle ratsastusta.

27.02.2021 / Kalla Cup
Kalla Cupin teema, horoskoopit, eivät oikein sanoneet mulle mitään. Ei mulla ole mitään hajua, mitä se tarkoittaa että mä olen kalat. Eikä Kalla CUPin sivujen luettelo sitä oikein avannut. Se kuvaili kaloja ainakin romanttisiksi ja tunteellisiksi. En mä oikein osaa arvioida, sovinko erityisen hyvin näihin termeihin. Haaveileva mä kyllä olen. Nytkin, Ilvessoiden hevosautossa ensimmäistä matkatuntia istuessa, haaveilen siitä, että Sonja olisi puoli sekuntia hiljaa, että me Eskon kanssa selvittäisiin meidän ekoista yhteisistä radoista läpi ja ettei Noksu tee meistä ihan naurunalaisia radalla. Jos meillä menisi edes vähän paremmin, kuin Storyn Cupissa, olisin tyytyväinen. Eka osakilpailu oltiin skipattu Noksun haavan takia, toka oli ollut ihan farssi ja loppujen lopuksi olin perunut osallistumisen kolmoseen. Toisinaan mun isoin haave on, että mun elämään olisi rymistellyt joku vähän normaalimpi hevonen. Vaikka kyllä Noksu on mulle rakas.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

”Ja mä olen kaksonen, joten…”
Sonjan höpötys ei ole hiljennyt, vaikka se on ajanut melkein koko päivän. Matkan aikana mulle selvisi, että se on varsinainen horoskooppi intoilija. Nyt se onneksi parkkeeraa hevosrekan siistiin riviin muiden viereen ja joutuu keskeyttämään lauseensa, jotta me voidaan alkaa ottaa hevosia rekasta. Kilpailupaikalla on täysi tohina, ja Noksu huutelee ohi kulkevalle kimolle ruunalle kuin parempikin casanova. Mä muistan, että sekin taitaa olla kala. Muistan lukeneeni, että kalahevoset haluavat olla huomion keskipisteitä. Pitää paikkansa, totean mielessäni (ainakin Noksun kohdalla). Samaan aikaan ori tönäisee mua päällään, ikään kuin todetakseen että ”hei haloo, muista mut”. Hymähdän ja rapsutan sitä. On se hyvä hevonen, vaikkakin välillä vähän raskas.

Esteluokat pyörivät vielä, kun me on saatu orit autosta karsinoihin kotiutumaan. Nita ja Sonja häviävät jo hotellille, mutta minä jään pyörimään kisapaikalle. Esteratsastusta on hauska seurata, vaikka suurempien esteiden hyppääminen kauhistuttaa mua. Sievä rautias suorittaa haastavan radan puhtaasti, enkä voi kuin ihailla. Vaihdan muutaman sanan Liinun kanssa, joka kertoo että paikalla pitäisi olla muutama muukin Seppeleläinen. En ehdi saada selkoa, miten sillä ja Whinnyllä oli mennyt tänään, koska Liinulla on kiire. Toivotan kuitenkin onnea huomisen kouluun, ja samalla tajuan, että me kisataan samassa luokassa, mulla on vaativassa A:ssa molemmat hevoset. Sentään Esko ei ole kala, se menisi jo liioitteluksi.

Uni on tehnyt hyvää, edellisen päivän pitkä ajomatka oli saanut mut hieman jumiin ja olin jo epäillyt, miten kykenisin ratsastamaan neljä rataa tänään. En ole ennen kilpaillut yli kahta luokkaa saman päivän aikana, koska mulla ei koskaan ole ollut alla kuin yksi ratsu. Aamun aikana hevosia letittäessä unisuus muuttuu pieneksi jännitykseksi. Törmään talleilla aamun aikana Misteliin ja Mannyyn. Mistelille toivotan onnea luokkaan, Mannyä vain moikkaan hätäisesti ja pohdin, mitä se Kallassa tällä kertaa. Ehkä se on taas päässyt kisahoitajaksi (vaikka en kyllä tiedä, kuinka suurella innolla). Ennen kuin lähden verkkaamaan Eskoa, me käydään Nitan ja Sonjan kanssa suunnitelma läpi. Mä verkkaan Eskon ja ratsastan vaativan B:n. Sen jälkeen palaan talleille ennen A:n alkua, Sonja laittaa mulle Noksun kuntoon ja ottaa Eskon kävelytettäväksi että se pysyy lämpimänä. Me lähdetään Nitan kanssa verkkaamaan Noksua ja Rubenia. Mä vaihdan takaisin Eskoon muutama minuutti ennen meidän valmistautumiskutsua, ja Sonja ottaa taas Noksun.

Kävelyttäessäni Eskoa kohti verkkaa mua stressaa hieman kahden hevosen välillä tasapaino, ja Noksu selvästi aistii mun stressin, mutta koitan keskittyä siihen mitä ollaan tekemässä. Jos mä unelmoin jonakin päivänä kunnolla kisaamisesta, mun täytyy hallita stressiä. Tosin kilparatsastajan ura tässä vaiheessa näyttää epätodennäköiseltä mulle, yleensä ne aloittaa jo muksuina. Todennäköisesti musta vain tulee ratsastuksenopettaja ja ratsastan silloin tällöin nuoria hevosia lähinnä kotosuomessa ja lähimaissa, haaveillen loppuikäni isommista ympyröistä. Jos koitan venyttää mun optimismia, onhan se hienoa, että mulla on mahdollisuus kilpailla nykytasollani, koska suurin osa ei pääse tännekään, mutta kyllä mä myönnän, että haluaisin lisää.

Huojennuksekseni mä onnistun hevosvaihdoissa aika hyvin, vaikka kerran luulenkin hukanneeni Sonjan ja Eskon, ja ehdin jo käydä päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot startista myöhästymisestä orin mahdolliseen pakomatkaan. Löydän ne kuitenkin neljä minuuttia myöhemmin tallin takaa, missä Sonja on unohtunut höpöttämään jollekin tuttavalleen. Mulla menee vielä pari minuuttia lisää saada se jatkamaan matkaa, jotta me voidaan vaihtaa hevosia, mutta sen jälkeen ehdin vielä radalle Eskon kanssa hyvin. Rautiaankirjava on omaani verrattuna ihanan miellyttämishaluinen ja tuntuu kokoajan kysyvän multa ”hei, mitä seuraavaksi?”, sitä on ilo ratsastaa.

Kisojen jälkeen illalla Nita vetää mut sivuun ennen hotellille paluuta.
”Me on Markuksen kanssa mietitty, että me hankittaisiin vielä toinen lapsi”, se täräyttää ja epäröin vähän, miettien, miten tämä liittyy muhun. En kuitenkaan ehdi vastaamaan.
”Mutta se tietenkin keskeyttäisi mun ratsastusuran, eikä meillä ole oikein ketään muuta, joka pystyisi kilpailemaan vaativaa A:ta pidemmälle. Eemeli voi mennä siihen saakka, mutta se ennemmin menee kenttää, eikä kouluratsastus sitä sen pidemmälle oikein kiinnosta. Tinjan selkä ei kestä enää kilpailemista, vaikka se kotona ratsastaakin, ja Sonjalla ei ole mitään kiinnostusta kilpailla. Me vähän mietittiin, että haluaisitko sä ratsastaa meidän hevosia? Mua kiinnostaisi muutenkin tulevaisuudessa keskittyä jalostukseen eikä kilpailuun.”
”Eh… Mutta en mäkään ole kisannut kuin PSG:tä”, on ainoa mitä kykenen sylkemään ulos hieman epävarmasti.
”Toistaiseksi, mutta sä olet lupaava ratsastaja – myös Tinja on sitä mieltä, ja se sun valmentajana tietää. Tää ei tietenkään olisi edes ajankohtaista vielä pitkään aikaan, tuskin ennen kuin joskus vuoden päästä, mutta halusin vain kysyä sulta jo etukäteen. Eikä sun tietenkään tarvitse päättää nyt tai edes lähiaikoina, mutta harkitse asiaa.”
”Joo, mä harkitsen”, lupaan. Mun päässä pyörii vähän, enkä oikein osaa tiedä mitä ajatella. Mulla on opintojakin vielä pari vuotta jäljellä, ja vaikkei Seppele ole se mun unelmien huipputalli kilparatsuineen, olen siellä olon aikana ihastunut paikkaan ja sen tunnelmaan. Mulla on kaikki hyvin Seppeleessä.

31.03.2021 / Daniel Susinevan koulukurssin päivä 1
Livahdin maneesiin katsomon ovesta seuraamaan ensimmäisen ryhmän valmennusta. Helmi oli usuttanut mut seuraamaan tuntia saatuani hermotuneisuudellani Noksunkin jännittymään, ja jäänyt itse laittamaan orin mule kuntoon. Ne kaksi olivat alkaneet tulla toimeen jo aia kohtuullisesti, mikä helpotti mun aikatauluja, kun pystyin antamaan Helmille hoitovastuun Noksusta orin vapaapäivinä. Maneesin katsomo roikkui täynnä valmennuksista kiinnostuneita tuntilaisia ja me oltaisiin Noksun kanssa mun ryhmän kokemattomin ratsukko. Mua jännitti, että me mokattaisiin tää homma ihan täysin kotikentällä (tai no, maneesissa).

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Olin jo aiemmin ehtinyt jutella muiden osallistujien kanssa, joten tunnistin maneesissa Auburnista saapuneen Sarahin kauniin rautiaansa selässä sekä jossakin ori-alkuisella paikkakunnalla asuvan Viljan komean puoliveriorin kanssa. Viimeistä ratsastajaa sievällä ruunikolla, joka mikäli listoihin oli luottaminen, on Naella, en ollut ehtinyt tavata ennen kurssia. Ratsukot suorittivat parhaillaan käyntitehtävää, ja valmennusta pidemmälle seuratessani kävi selväksi, ettei tänään päästäisi laukkaan saakka. Takaisin talliin lähtiessäni en ollut varma mitä mieltä tästä olin. Parhaassa tapauksessa Noksu ei pääsisi ottamaan ylimääräistä virtaa laukannostoista, mutta pahimmassa ori ärsyyntyisi siitä, ettei pääse suorittamaan laukassa. Laukka kun on yleensä Noksun vahvin askellaji.

Kentällä kohtuullisen rauhallisen oloisen Noksun kanssa maastakäsin kävellessäni tarkkailin muira osallistujia. Ihastelin Henry Säären kimoa barokkirotuista hevosta, jonka muistin nähneeni edellisvuoden Seppele Cupissa, eikä sille jäänyt kakkoseksi Trevor Andrewsin tammakaan. Mua vähän hirvitti, koska molemmat miehet käsitykseni mukaan valmentavat ja ratsastavat elannokseen, eikä mun taidot ja kokemus ole lähellekään samalla tasolla niiden kanssa. Vaikka sitä en voi kieltää, ettei Noksu Henryn Aten ja Trevorin Ellinkään vieressä huonolta näytä.

Maneesiin siirtyessä Noksu selvästi kiinnitti huomiota kurssin keräämään yleisöön. Kilpailupaikoilla sitä ei jaksa yleisö kiinnostaa, mutta kotimaneesissa sellaiseen ei ole totuttu. Selkään kiivettyäni tunsin orin olevan hieman jännittynyt, mutta se kuitenkin kuunteli apuja hyvin ja keskittyi työhön hyvin. Noksu tuntui myös hieman jäykältä, en kuitenkaan ollut ihan varma, oliko kyse jännityksen tuomasta kankeudesta vai jostakin muusta. Daniel ei ollut kovin puhelias valmentaja, mutta kaikki saadut ohjeet osuivat naulan kantaan. Mies huomasi heti mun pahan tavan laskea käsiä liikaa, ja huutelikin mulle säännöllisin väliajoin kyynärkulmasta. Noksu sai hyvää palautetta käyntitehtävissä nopeasta reagoinnista, mutta huonoa selvästä jännittyneisyydestä, joka tietysti vaikutti kaikkeen toimintaamme ratsukkona.

Käyntiosion loppupuolella tunsin Noksun pikkuhiljaa rentoutuvan ja alkavan keskittyä työskentelyyn vielä paremmin. Erityisesti väistöjä ori tuntui tänään esittelevän erityisen mielellään. Raviin me siirryttiin vähän turhankin terävästi, kuin Noksu olisi koko valmennuksen odottanut merkkiä sännätä. Hetki ja muutama siirtymä meni, että me saatiin taas tilanne hallintaan, mutta sen jälkeen myös ravityöskentely alkoi sujua ja Danielin ohjeet kohdistuivat lähinnä hienosäädettäviin asioihin. Opetus painottui apuihin reagoimiseen, mutta meillä ei ollut ongelmaa siinä, että ori ei olisi reagoinut. Sen sijaan herra oli tänään varsin herkällä päällä, ja kaikki mitä selässä tein, tuntui heijastuvan hevoseen kaksinkertaisella tehokkuudella tavalliseen nähden. Tämä näkyi erityisesti valmennuksen viimeisessä osassa, siirtymisissä, joiden aikana mun piti pienentää omia apujani tavallisesta runsaasti, että sain Noksusta irti tarvittavan tuloksen.

Onnekseni me ei esitelty valmennuksessa mitään omaperäisempää, lukuunottamatta Noksun paria protestipukkia raviosion alussa, kun ori olisi halunnut mennä reippaammin. Tämän ansiosta olen talliin palatessani kohtuullisen tyytyväinen, vaikka parantaa toki aina voisi. Kenties tämä tehovalmennusviikko auttaa meitä, ja me päästään palaamaan kilparadoille taas paremmalla menestyksellä, pari viimeisintä starttia kun ovat menneet hieman penkin alle.

01.04.2021 / Daniel Susinevan koulukurssin päivä 2
Jos eilinen meni verryttelyn parissa, tänään Daniel laittoi meidät töihin. Eikä Noksukaan päästänyt mua helpolla. Samalla hetkellä, kun istuin ratsuni selkään, tunsin, että tänään sillä oli virtaa. Eilinen verryttelytunti oli jättänyt vielä runsaasti paukkuja, jotka hevoseni ilmeisesti oli päättänyt käyttää tänään. Jo verkassa tuntui kuin olisi istunut jumppapallon päällä orin liikkeen suuntautuessa ihan liikaa ylös ja liian vähän eteen. Ensmmäisen laukannoston ajan tullessa käsille me tehtiin varmasti Danieliin lähtemätön vaikutus, pienimmästä laukkavihjeestäni kirjavani ryntäsi maneesin pitkää sivua pomppien enemmän kuin laukaten.
”Eedi, miten sen tasaisen laukan kävi?”, Daniel kommentoi maneesin kentältä kun sain hevosen takaisin hallintaan sivun päätteeksi, ja minun olisi tehnyt mieli vastata ”hups”, mutta sain ulos vain ”No… Tota”.
”Ratsasta ympyrä tai pari ravissa, istu rauhassa satulaan, ja keskity, älä anna sen ryntäillä kuin päätön kana.” Katsomosta kuulin pientä hihitystä, ja olin varmaan yhtä punainen kuin kanan heltta ravatessani huonotapaisella hevosellani siististi laukkaavien ammattiratsastajien keskellä.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Seuraava nosto sujui onnistuneesti, ja sen jälkeen kun laukkaan oli päästy, Noksukin tasaantui päästettyään kertyneet höyrynsä ulos. Päästyämme taas työskentelyn makuun, alun nostotehtävät sujuivat meiltä melko hyvin. Ratsuuni uskalsin jopa olla tyytyväinen, mutta omassa ratsastamisessani riitti säätämistä. Esimerkiksi ne kädet meinasivat valua vähän väliä huonoon asentoon keskittyessäni laukkatehtävissä muihin asioihin. Vastalaukka on yksi Noksun bravuuri mitä laukkatehtäviin tulee, ja yleensä meillä onkin sen kanssa enemmän ongelmia siirtyä takaisin myötälaukkaan kuin vastalaukkaan. Tänäänkin pysyttiin normaalissa, ja ori suoritti vastalaukassa mukavasti. Työskentelyjaksojen välissä Daniel antoi meille palautetta yleisesti työskentelystä, ja joutui Noksun kohdalla vähän miettimään, miten sanoittaisi ajatuksensa. ”Noksulla on potentiaalia, mutta se on hieman… hiomaton.” Hiomaton, no, kai sen niinkin voi sanoa.

Laukan säätelyssä Noksun meno meinasi askelta pidentäessä äityä taas turhan vauhdikkaaksi, ja mielessäni tulin taas siihen päätelmään, ettei ratsuani ole luotu keskittymään yli kouluradan vievää aikaa. Sen se jaksaa vielä suorittaa hyvin, mutta pidempi aika työskentelyä eikä pää enää pysy mukana touhussa, vaan ajatukset todennäköisesti vihreistä laitumista täynnä kauniita tammoja alkavat vallata vähän liikaa tilaa. Kunnialla me kuitenkin selvisimme tämänkin päivän valmennuksesta (ainakin jokseenkin), ja pienesti huokaisin helpotuksesta muistaessani, että huominen olisi lepopäivä valmennusten osalta. 

09.04.2021 / Kisakalenterin säätöä
Noksu mutusteli iltapäiväheinien jämiä karsinassaan, ja minä raahasin satulaa, suitsia ja harjalaatikkoa samaisen karsinan eteen tasapainotellen. Asettelin satulaa karsinan satulatelineeseen juuri, kun Liinu avasi tallin oven Whinnyä taluttaen. Pari näytti melko kuivalle, joten päättelin, että he olivat tupsahtaneet paikalle maneesista.
”Moi, oliko maneesissa ruuhka?”, kysyin haluten varmistuksen epäilyksilleni.
”Aikamoinen, se uusi hevonen omistajineen hyppäsi ja toisessa päässä pyörii tunnit”
”Ai, ei kai niiden tuntien aikaan pitäisi hypätä?”, ihmettelin muistellen maneesisääntöjä hyppäämisestä.
”Ei kai, mutta ei kukaan ilmeisesti mitään sille viitsinyt sanoa”, Liinu kohautti olkiaan ja mä nyökkäsin ymmärtävästi. Ei mullakaan ollut mitään intoa paukata paukuttamaan Safille jotain Seppeleen maneesisääntöjä, me työntekijät oltiin jo saatu yhteinen käsky käsitellä niiden varusteita extratarkasti jonkun mystisen satulahuopafiaskon jäljiltä. Otin Noksun karsinasta, ja aloin harjata oriani hiljaisuudessa.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Vilkaisin puhelimeni ruutua ennen Noksun käytävänaruista irrottamista. Sähköposti otsikolla ”Tiesi tähtiin alkaa” oli ilmestynyt postilaatikkoon muutamaa minuuttia aiemmin, joten selasin sen läpi nopeasti. Aika stadardi kisavahvistus sähköposti ohjeiden kera. Työnsin puhelimen takaisin taskuun ja avasin Noksun riimun soljen.
”No, mennäänpä töihin”, kehotin oria liikkumaan. Avatessani tallin oven kylmä sade osui välittömästi kasvoihini, mutta maneesissa odottava ihmisjoukko estehyppelöineen tuntui vielä ikävämmältä ajatukselta, joten pysyin aiemmin päivällä tekemässäni valinnassa ja kipusin kirjavan selkään tallipihassa kääntäen sen turvan kohti Seppeleestä poispäin kiemurtelevaa tietä. Samalla kertasin mielessäni meidän vauhdikkaan kevätkisakauden aikataulua. Erityisesti ensi viikko olisi melkoinen puristus. Keskiviikkoaamuna pakkaisin Noksun koppiin, ja me ajetaan tuttuihin maisemiin Ilvessuolle starttaamaan Ilvessuon kisaviikon nuorten sarjan karsintaluokka. Jos me päästään jatkoon, me yövytään siellä ja ratsastetaan seuraavan päivän finaaliluokka. Perjantai vedetään henkeä kotona, mutta lauantai aamuna pakkaan taas hevosen koppiin ja suuntaan kohti Tie Tähtiin-kisoja Helsingissä.

Miten näin tiukkaan aikatauluun päädyttiin? No, vähän vahingossa. Tuttuja pitää tukea, joten kun Ilvessuolla, missä me valmentaudutaan, päätettiin pitää kisat, ilmoittauduin alunperin avoimeen luokkaan, jonka finaalitaso oli vaativa A. Sen jälkeen meidän valmentaja kuitenkin ehdotti mulle Tie Tähtiin -kilpailuihin osallistumista, koska vaikka me on kisattu jo pari starttia PSG:tä ja sarjan vaativin luokka on vaativa B, tällä hetkellä me tarvitaan erityisesti kilpailurutiinia, mitä sarjakilpailusta saisi kerättyä mukavasti. Kaikki muut osakilpailut myös sopivat hyvin meidän kalenteriin, mutta ensimmäinen meni ikävästi kisaviikon avointen luokkien päälle. Asiaa pyöritellessäni ehdin jo maksaa kisaviikon maksutkin, enkä enää voinut perua sitä. Pystyin kuitenkin vaihtamaan luokkia, joten päädyin siirtämään meidän nuorten sarjaan ja osallistumaan myös Tie Tähtiin -kisoihin.
”Eiköhän me siitäkin selvitä”, totesin ratsulleni pohtien seuraavan viikon koetusta siirtäessäni sateesta hieman masentuneen oloisen tavallista rauhallisemman ratsuni raviin sopivalla metsätien pätkällä. Hevonen pärskähti ja lähti raviin vähän turhan vauhdilla. Naurahdin, ainakaan Noksun kunnosta mun tuskin tarvitsisi huolehtia, ennemmin oma jaksamiseni loppuisi kuin orin.

16.04.2021 / Kilpailuaddiktio
Noksu oli ollut tosi hyvä Ilvessuon kisoissa. Mulla oli ollut vähän huono fiilis karsintarataa aloittaessa, koska meidän suoritus mun lainaratsu Eskon kanssa ei hetkeä aiemmin ollut mennyt kovin hehkeästi. Noksun kanssa me oltiin kuitenkin ratsastettu onnistunut rata ja sijoituttu karsinnassa toiseksi. Ori tuntui olevan radan jälkeen edelleen täynnä energiaa, joten tiiviistä viikkoaikataulusta huolimatta tein päätöksen, että me jatketaan finaaliin. Niinpä me yövyttiin Ilvessuon tutuissa puitteissa ja ratsastettiin kahden muun ratsukon kanssa nuorten sarjan finaalissa. Finaali oli tosi tiukka, mutta hetken mä leijuin pilvissä, koska me voitettiin se.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Tänä aamuna mun into onnistumisesta oli tullut vauhdilla alas. Me oltiin juuri ja juuri menestytty vaativissa luokissa. Oltiinko me kuitenkin edetty liian nopeasti? Yhtäkkiä musta tuntui, että kaikki varmaan naureskelevat mun selän takana sille, kuinka nopeasti mä olin siirtynyt kisaamaan Noksulla PSG:tä. Ehkä meidän vaan pitäisi pysyä siellä vaativissa luokissa. Kriiseillessäni lähetin jo viestin meidän valmentajalle, ihan valmiina perumaan lauantain Tie Tähtiin PSG tasoiseen extraluokkaan osallistumisen. Puoli tuntia myöhemmin Tinja soitti mulle pitäen monologin siitä, etten nyt kyllä saa perua mitään.
”Teidän aiemmat startit prixiä on menneet ihan hyvin. Tietenkään te ette sillä tasolla aloittelevana ratsukkona pomppaa heti kärkikahinoihin, mutta ei teidän pidemmän päälle ole mitään järkeä junnata vaativissa luokissa, parempi saada kokemusta myös vaikeammista luokista. Teette vaan parhaanne huomenna, kyllä se siitä. Koko kilpailusarja on teille hyvää kokemusta tulevaisuutta ajatellen, ja muistat vaan ratsastaa parhaasi mukaan myös niillä sarjan radoilla, vaikka se onkin teille tutumpi rata, jolta teillä on jo enemmän onnistumisia.”
Tinjan puhelun jälkeen mulla oli vähän parempi fiilis tulevasta viikonlopusta, mutta täysin varmaa fiilistä ei vieläkään ollut. Päätin, mun vapaapäivästä ja siitä, että Helmi oli luvannut huoltaa tänään Noksun, huolimatta lähteä tallille.

”Ai hei, eikö sun pitänyt pysyä kotona tänään”, Helmi kysyi nähdessään mut tallissa. Se oli juuri pesemässä Noksua, jotta orin valkoiset kohdat muistuttaisivat huomenna aamullakin valkoista.
”Joo piti, mutta pesin kisavaatteet jo aamulla, ja halusin tulla kuitenkin valmistelemaan huomiselle traikun ja muut tavarat. Liikkuiko Noksu jo?”
”Jep, käytiin puolen tunnin kävelyllä niinku sovittiin. Tää on tainnut palautua eilisestä hyvin, tai ainakin energiaa olisi riittänyt vaikka muille jakaa”, naurahdin vastaukseksi ja rapsutin märän Noksun kaulaa, jatkaen matkaa kohti varustehuonetta. Melko puhdas satula sai kiillotuksen, samoin suitset. Kilpailunumero oli edellisten kisojen jäljiltä kiinni suitsissa, joten kannoin varusteet autolle pinteleiden ja muun tilpehöörin kanssa.
”Älä laita sitä karsinaan, ennen kuin se on vähän kuivunut, pyörii kuitenkin jossain kakkakasassa heti. Ja yöksi voisi laittaa sen fleecen, vaikka onkin vähän lämmin. Koitetaan olla huomenna kisapaikalla kahdelta, eli lähtö kahdeltatoista. Sun ei tarvitse tulla aiemmin, mä voin laittaa Noksun”, selostin traikun pakattuani Helmille suunnitelmaa, jonka se oli kuullut varmaan ainakin kolmesti. Helmi vain nyökkäili mukana selvittäessään Noksun kosteaa häntää.

Takaisin kotiin päästyäni jatkoin murehtimista. Nää oli meidän ekat kisat areenalla, mikä ei yhtään auttanut mun jännitystä. Areena kuulosti jotenkin niin isolta ja uhkaavalta verrattuna maneesiin. Vaikka Noksua tuskin kiinnostaa minkälaisessa tilassa se suorittaa, mutta mulle tällä tuntui olevan suuri henkinen merkitys. Yritin muistuttaa itseäni siitä, miksi mä halusinkaan kilpailla näin vakavamielisesti. Yhtäkkiä kaikki hyvät ja ”hyvät” syyt olivat paenneet, ja kaipasin takaisin aikoihin, jolloin harrastin ilman suuria kilpailupaineita. Toisaalta mä olin aina halunnut kisata tavoitteellisesti. Jo kakarana olin hyppinyt mun valmennusponi Metellä kaikissa mahdollisissa pikkupaikkakunnan kissanristiäisissä polven korkuisia esteitä. Ja sitten olin siirtynyt kouluratsastukseen, ja kisannut Kasperilla, kunnes se oli hetken mulla oltuaan joutunut eläkkeelle. Ne pari vuotta, kun me ei oltu kilpailtu Kasperin kanssa, olin kaivannut kisakentille enemmän kuin minnekään muualle. Että kai se sitten on syy, että mä kilpailen. En osaa olla ilmankaan.

Todettuani, että olen kilpailuaddikti, eikä asialle ole mitään tehtävissä, sain viestin Tinjalta (”Hyvin ne kisat menee!”). Uskalsin edelleen olla sen kanssa eri mieltä ainakin alitajunnassani, mutta päätin lopettaa vellomisen ja mennä nukkumaan. Sunnuntaina eka osakilpailu on jo ohi ja ratsastettu, hyvin tai huonosti.

17.04.2021 / Onnistuminen
Ennen radalle ratsastusta olin hermostuneempi kuin koskaan aiemmin samassa tilanteessa, vaikka Noksu olikin tuntunut verkassa hyvältä ja kaikki muukin oli kilpailupäivänä sujunut kohtuullisen hyvin. Pieniä ylimääräisiä pomppuja me oltiin tosin verkassa esitelty, mutta ne olivat olleet riittävästi vain herättelemään mua. Nyt me oltiin areenalle johtavassa kujassa odottamassa edellisen suorituksen päättymistä, eikä Noksu olisi malttanut nahoissaan oudossa kujassa.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen näin edellisen ratsukon poistuvan areenalta ja kuulin, kuinka meidät kutsuttiin radalle.
”Hyvin se menee”, Helmi hymyili mulle rohkaisevasti, ja nyökkäsin toivoen parasta. Noksu tuntui odottelun jälkeen juuri sopivan terävältä ja kuunteli mua hyvin, kun pyysin sen kävelemään areenan porteista. Areenalle päästyään ori jännittyi allani pariksi sekunniksi pysähtyen ja katsoen pääasiassa tyhjää areenan valtavaa katsomoa varsin hämmentyneesti. Nopeasti ori kuitenkin toipui, ja siirtyi taas kuuntelemaan mua. Hengitin helpottuneena selässä, ja siirsin hevosen laukkaan valmistautuakseni radalle ratsastukseen.

Radalta poistuessani fiilikseni oli ihan eri. Me oltiin tehty meidän ehdottomasti paras rata tähän saakka, siitä ei ollut kysymystäkään. Vaikka me ei edes sijoituttaisi, tähän mä olen tyytyväinen. Leijuen pilvissä ratsastin Noksun takaisin verryttelyalueelle ravailemaan rennosti. Se oli ehdottomasti ansainnut muutaman ylimääräisen porkkanan myöhemmin. Me oltiin startattu toisena, joten pienessä luokassa oli jäljellä vielä kaksi ratsukkoa. Toiseksi viimeisen ratsukon suorittaessa ratsastin Noksulla käyntiä, ja sen suorituksen jälkeen me saatiin meidän prosentit. Kahdeksankymmentä. Olihan se hyvin mennyt, mutta musta tuntui, ettei me Noksun kanssa millään ansaittu tällaista pistemäärää. Se oli ihan valtava parannus meidän aiempiin saman tason startteihin, ja mä tipahdin sanattomaksi, ehtimättä oikein edes tajuamaan sitä, että me oltiin myös siirrytty luokan johtoon.

Ja johdossa me pysyttiin. Palkintojenjaossa Noksu hyppelehti allani hermostuneesti kontrastina tavallisesti sievästi käyttäytyviin kouluratsuihin. En kuitenkaan voinut kuin hymyillä yrittäessäni pitää orin hallinnassani kun toimitsija kiinnitti sen suitsiin valtavaa sinivalkoista ruusuketta. Kunniakierrokselle päästessä muut ratsukot olivat jo ymmärtäneet pitää järkevän etäisyyden Noksuun, joka pamauttikin melkoisen pukkisuoran päästessään laukkaamaan suurella areenalla ilman kouluaitojen rajoitteita. Siinä kohtaa mullakin oli mennä tasapaino, ja jouduin hidastamaan villihevoseni raviin.

Jälkeenpäin mua epäilytti, ettei tämä vain ollut unta. Samalla huomisen vaativan luokan startti alkoi tuntua jo paljon vähemmän uhkaavalle, vaikka toisaalta, jos me ei pärjättäisi niissä luokissa tämän menestyksen jälkeen, mitä sekin meistä sanoisi?

23.04.2021 / Kisahuuman kato
Kisahuuma ja ilo menestyksestä olivat vallanneet mut sunnuntaina, kun me oltiin onnistuttu Noksun kanssa samalla viikolla kaikissa meidän starteissa odotettua paremmin. Niinpä mä olin ylittänyt itseni myös kilpakenttien ulkopuolella, ja lähtenyt illalla viihteelle parin kanssakilpailijan kanssa, tutustuen uusiin ihmisiin ja nauttien ehkä muutaman alkoholijuoman liikaa. Se oli tietysti kostautunut maanantaina päänsäryllä, joka oli jyskyttänyt päätä koko ajomatkan areenalta takaisin Seppeleeseen. Eikä siinä mitään, Noksu käyttäytyi kivasti kotimatkan ja pääsi kotona heti tarhaan, mutta mulla oli vielä työvuoro.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Vielä tiistai ja keskiviikko menivät kevyessä kisoissa onnistumisen jälkeisessä iloisessa fiiliksessä, mutta vähän väsyneenä. Onneksi Noksu hierottiin tiistaina, joten se sai liikkua kevyesti vielä keskiviikonkin. Torstai olikin sitten katastrofi. Kisahuuma oli jo alkanut laskea, ja mulle oli jäänyt käteen pari ruusuketta ja fiilis ulkopuolisuudesta. Sunnuntainakin olin hengannut sekalaisissa joukoissa, musta tuntui etten oikein tuntenut ketään, enkä oikeastaan kuulunut edes Seppeleen ydinporukkaan. Huolimatta siitä, että meidän kisajoukkue oli ollut aika sekava, olin kisojen aikana tajunnut, ettei mulla oikeastaan ole hyviä ystäviä Liekkijärvellä, vain tuttavia ja sellaisia hyvän päivän kavereita. Ei mun katastrofaalinen päivä torstaina tietenkään johtunut vain huonosta fiiliksestä, ehei.

Ensimmäisenä aamulla heräsin mun puhelimen pirinään ja selvästi kiukkuisen Inkerin ääneen linjan toisessa päässä. Olin nukkunut pommiin, ja myöhässä töistä. Raahauduin siis paikalle vasta hevosten aamuruokien puoli välissä nolostuneena, mistä hyvästä sain sietää Inkerin kiukkuisia vilkaisuja koko päivän. Enkä voinut edes syyttää sitä, se oli joutunut tekemään kahden ihmisen töitä ja soittelemaan mun perään. Tallille saapumisesta vain tuntia myöhemmin olin saanut jahdata karkuuttamaani Lailaa, joka oli säikähtänyt yllättäen auton oven pamausta tarhaan taluttaessa. Saatuani tamman kiinni ja puhdistettuani karsinoita tajusin, että olin onnistunut jättämään lounaani kotiin aamun kiireessä. Niinpä mä ruokatauolla ajoin kotiin syömään, ja ahdin ruuan sisääni kymmenessä minuutissa. Ja kun työpäivä vihdoin oli ohi, mun piti lähteä valmennukseen Noksun kanssa.

Melkein olisin halunnut perua valmennuksen, mutta tiesin, että näin kisakaudella ne ovat äärimmäisen tärkeitä. Eivätkä vain mulle, vaan myös Noksulle. Niinpä keräsin meidän kimpsut ja kampsut, lastasin orini ja ajoin Ilvessuolle vain saadakseni Tinjalta ryöpyn huonoa palautetta Noksun kiukutellessa oman huonon tuuleni ansiosta. Helpoistakaan jutuista ei meinannut tulla mitään, ja valmennuksen päätteeksi Tinja määräsikin meidät parin päivän maastokuurille ”tuulettamaan päitämme”. Enkä mä kyllä voinut vastustaa. Viimeistään kotiin ajaessa mun kisahuuma oli kadonnut kokonaan, ja tulevien kisojen ahdistus astunut sen paikalle.

24.04.2021 / Maastokuurilla
Tinjan käskystä olin perjantaina uskaltautunut Noksun kanssa kaksin maastoon. Me oltiin tehty ihan lyhyt lenkki käynnissä ja ravissa, koska olin halunnut kerätä rohkeutta lähteä tänään pidemmälle retkelle orin kanssa. Vaikka se on ollut mun (tai mulla, ei mun) jo kahdeksan kuukautta, ja olen melkein vuoden ratsastanut sitä, me ei vieläkään olla tehty pidempiä maastoja kaksin. Oon saattanut ratsastaa alku- tai loppuverkan maastossa tai maastoilla seurassa, mutta mua on vähän epäilyttänyt lähteä maastoihin kokonaan yksin, Noksun tuntien. Seppeleessä on kuitenkin hyvin autottomia maastoja, joihin olen päässyt tutustumaan kivasti sekä Noksun että muiden hevosten kanssa, ja tallilla on aina ihmisiä, joille voin ilmoittaa minne olen menossa ja koska mun pitäisi olla takaisin, joten tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja viedä hevoseni reippaammalle maastolle.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Olin siis ilmoittanut tallin toimistossa häärineelle Salmalle, että jos me ei ilmestytä puolentoista tunnin sisällä takaisin, lienee syytä soittaa mulle, ja jos en vastaa, vähintään lähettää joku etsimään meitä. Se oli luvannut pitää kelloa silmällä, joten mä olin siirtynyt suunnitelman seuraavaan vaiheeseen varustamaan Noksua. Kirjava vaikutti tänään melko levolliselle varustettavalle, ja sainkin sen varustettua ennätysajassa. Ennen selkään kipuamista varmistin tallipihassa, että mun turvavarusteet on asiallisesti päällä ja satulavyö riittävän kireällä, me kun yritetään olla vakavasti otettava kouluratsukko, eikä erityisen kokenut maastoilupari. Mä kyllä nautin maastoista, mutta tavallisesti tasaisemmalla (ja mielellään matalammalla) hevosella kuin Noksulla.

Me suunnattiin mukavalle vanhoja pelto- ja metsäteitä sisältävälle reitille, jossa liikuu autoja äärimmäisen harvoin. Suurimmat pelotteet ovat tavallisesti tuuli tai epäilyttävät pienet metsänelävät, kuten linnut, oravat ja jänikset. Tänään kaikki pikkueläimet olivat kuitenkin päättäneet pysyä metsässä, eikä ajoneuvojakaan tullut vastaan. Alkumatkasta molempia jännitti vähän, mutta kun me selvittiin ilman vastoinkäymisiä, aloin rentoutua ja Noksukin reagoi rauhoittumalla hyvin. Pääsin keventämään Noksun kohtuullisen rennossa ja matkaa voittavassa ravissa pitkiä pätkiä, ja lopulta lähestyimme pitkää suoraa, jolla päätin yrittää maastolaukkaa.

Siirsin Noksun laukkaan käynnistä, ja ori koetti ampaista edessä siintävää suoraa eteenpäin ennemmin loikkien kuin laukaten. Muutaman pompun jälkeen hevonen kuitenkin tasaantui ja tyyntyi laukkaamaan. Uskalsin nousta matalaan kevyeen istuntaan, vaikkei meidän koulusatula kyllä siihen taida olla se mukavin, ja antaa Noksun venyttää askeltaan. Kovin paljoa ori ei reippaasta laukkaamisesta tuntunut ymmärtävän, vaan innostuneen ratsuni askel tuntui suuntautuvan enemmän ylös kuin eteen. Laukkapätkä kuitenkin sujui meidän mittarilla onnistuneesti Noksun tehdessä vain ajoittaisia pomppuja, nekin ennemmin innostuksesta kuin mistään muusta. Laukan päätteeksi annoin Noksun jatkaa matkaa hyvän pätkän ravissa, ja lopulta käyntiin siirtyessä me molemmat oltiin selvästi hikisiä kevät auringon lämmittäessä. Mulla oli kuitenkin myös rentoutunut fiilis, eikä Noksukaan esittänyt merkkejä hermostuneisuudesta. Kai Tinja oli ollut ihan oikeassa, ja maastoilu oli ollut juuri se, mitä me kaivattiin. Vaikka kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että kavereiden löytäminen Liekkijärveltä ei olisi ainakaan huono asia.

4.5.2021 / Keskeytynyt treeni
Aiemmin päivällä me oltiin oltu tekemässä Noksun kanssa kevyttä koulutreeniä ihanan keväisessä säässä kentällä. Se oli kuitenkin katkennut kesken laukkaharjoituksien, kun orin askel oli yhtäkkiä muuttunut varsin epätasaiseksi ja kaiken maailman kauhuskenaariot olivat jo vilisseet silmieni ohi. Nytkö se loukkasi koipensa, vieläpä kesken kisakauden? Olin kivunnut alas vuoren kokoisen ratsuni selästä ihmettelemään ongelmaa. Kauaa en ehtinyt murehtia, koska selästä alas tultuani havaitsin ongelman lähteen heti. Oikean takasen kenkä oli jäänyt matkasta keskelle kenttää ja makasi nyt terävät naulat ylöspäin puoliksi hiekan peitossa. Poimin kengän, joka ennen kentälle lähtöä oli vielä vaikuttanut olleen varsin tukevasti kiinni ratsuni jalassa, ja kengittäjälle soittaessani kävelytin Noksua jäähdyttelyksi maastakäsin.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Muutaman yrityksen jälkeen sain kengittäjän kiinni ja hän kertoi, että pari tuntihevosta on tänään saamassa uudet kengät alle, ja Noksun irtokengän kiinnityksen ehtisi tehdä samalla kertaa. Tosin kovin innokkaalle kengittäjä ei kuulostanut Noksun asiakkuudesta, mutta se nyt ei ole kovin epätavallista. Olin iloinen nopeasta ratkaisusta, koska vaikka Noksu ei todennäköisesti olisi piitannut ylimääräisestä vapaasta, kisakauden ollessa kuumimmillaan meillä ei oikein ole aikaa jättää väliin arvokkaita treenikertoja. Tie Tähtiin -osakilpailut olivat olleet odotettuakin kovatasoisempia ja muitakin kisoja on luvassa. Enkä mä voi antaa sen, että me pärjättiin hyin myös tokassa osakisassa mennä päähän (ainakaan kesken kisakauden). Toinen sija ja prosenttien osalta loistava rata olivat todellakin lämmittäneet mieltä. Toisaalta edeltävän viikon maastoilut muistuttivat mua siitä, että tiukankin treenin keskellä pitää muistaa toisinaan ottaa rennommin ja pitää hauskaa. Niinpä mä puhelun päätettyäni päätin koittaa tehdä jotakin positiivista myös mun sosiaaliselle elämälleni, ja laitoin tallin ryhmään viestin ”Haluaako joku lähteä mun ja Noksun kanssa maastoon perjantaina?”. Enhän mä toki niin villiksi heittäytyisi, että tallin ulkopuolisia aktiviteetteja suunnittelisin.

Noksu tietysti esitteli melkoisen hapanta naamaa kengityksessä, mutta irtokenkä saatiin kiinni kohtuullisella vaivalla ilman liiallista järkytystä kengittäjälle. Noksu sai palkkioksi melko kohtuullisesta käytöksestään muutaman extraporkkaan, ja minä sain rikkinäisen hevosen sijaan kirota vain keventynyttä rahapussiani. Tai no, kuvitteellista rahapussia, tilillähän ne rahan nykyaikana taitavat melkein kaikilla, mukaan lukien mulla, olla.

20.06.2021 / Vauhdikasta kesän kulkua
Tiedättekö niitä hetkiä, kun tipahdatte pilvilinnoista kovaan todellisuuteen, joka vaatii sulta ratkaisuja? Mulle kävi niin toukokuussa. Se alkoi ihan loistavasti. Noksu meni läpi kantakirjauksesta kolmosella, ja mä sain nauttia sen hyvästä käytöksestä ja meidän onnistuneesta yhteistyöstä TT:n kahdessa ekassa osakilpailussa. Sen päälle Ilvessuolla vielä syntyi Noksun lapsenlapsi, ja asiat muidenkin hevosten kanssa tuntuivat sujuen, lukuun ottamatta mun valtavaa kiirettä töiden, kahden ratsastettavan ja yhden junnuhevosen välillä. Mulla oli tilillä melkein järkeväksi kutsuttava määrä säästöjä, jotka kuitenkin kuluivat vähän liian hyvin kilpailemiseen.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Sitten, yksi kaunis tiistaiaamu mä olin ajamassa kohti Seppelettä, kun kesken matkan auto hyytyi. Töihin pääsin onneksi ottamalla alle pyörän, mutta hinautuksen jälkeen sainkin pulittaa auton korjauksesta pitkän pennin. Siinä vaiheessa mun tilille jäi rahaa vielä kohtuullinen määrä, mutta olisi pitänyt arvata, että kohta sekin katoaa. Samalla viikolla Noksu alkoi käyttäytyä taas huonommin ratsastaessa, ja mä melkein väänsin itkua satulassa epäonnistuneen valmennuksen jälkeen. Kisoja edeltävänä päivänä se kuitenkin parin lepopäivän jälkeen tuntui taas melko normaalille, joten jossain älynväläyksessä me lähdettiin TT:n kolmanteen osakilpailuun. Siellä me alisuoriuduttiin näyttävästi, ja mun huolestuminen tilanteesta kasvoi suurentaen mun jo aiempaa aikataulupaineista ja auton hajoamisesta aiheutunutta stressiä.

Noksun huono käytös, kuten nopeasti selvisi, oli tietenkin epäsopivan satulan (Ne pirut!) syytä, ja mä sain pulittaa hyvän hinnan uudesta penkistä. Niinpä mä sain lisätä mun muuhun stressiin rahan. Se stressi saikin sitten mut kiinni ennen neljättä osakilpailua, ja mä olin melkein viikon sidottuna sänkyyn rajussa flunssassa, Helmin liikuttaessa lomaillutta Noksua maasta. Tietenkin, koska hevosihmiset on perinteisesti vähän hulluja, teellä ja sympatialla sain itseni kisakuntoon ja ratsastin sen neljännenkin osakilpailun, tietysti ilman merkittävää menestystä.

Tässä vaiheessa mun valmentaja, Tinja, otti mut puhutteluun. Se suoraan ilmoitti mulle, että mun pitäisi nyt miettiä mun prioriteetteja ja karsia jostain, oman hyvinvointini takia. Niin mä sitten istuin yksin mun pienen kämpän kiikkerän keittiönpöydän ääressä muutaman illan ja mietin, mitä mä teen. Vaihtoehdot nopeasti rajautuivat Livian myyntiin tai kisaamisen tauolle panoon (taas). Kumpikin vaihtoehto tuntui äärimmäisen huonolle, mutta viimeisen korren katkaisi se, kun Helmi ilmoitti, että ne muuttaisi heinäkuussa sen vanhempien työn perässä, eikä mulla enää olisi hevosenhoitajaa sen jälkeen. Vielä samana iltana mä haikeana kirjoitin Livian myynti-ilmotuksen, ja vannotin Noksua olemaan katkaisematta jalkojaan, etten mä jää hevosetta.

Kesäkuu alkoi jo vähän vahvemmin, vaikka mulla oli haikea olo Livian myynnistä. Siitä tuli muutama kysely nopeasti. Samoihin aikoihin, kun me Noksun kanssa sijoituttiin puoliväliin luokkaa Tie Tähtiin -kisan finaalissa ihan kohtuullisella tuloksella, mä sain varsalle ostajan, ja huomasin, että pieni helpotuksen tunne vyöryi mun yli, vaikka musta tuntuikin aika syylliselle. Livian lähdön jälkeen Noksu sai ykköspalkinnon yleislaatuarvostelussa, ja mä sain olla ylpeä orista. Tosin se ylpeys katosi aika äkkiä, kun sain kuulla orin edellisellä omistajalla tekemästä karkureissusta, ja sen seurauksena vastikään syntyneestä varsasta.

Seuraavaksi mä olin tietysti koittanut suunnata mun ajatuksen Seppele Cupiin, joihin pohdinnan jälkeen olin ilmoittanut meidät vaativaan A:han ja PSG:hen Tinjan kannustuksen seurauksena. Tosin nyt cupin saapuessa, olin karvaasti katunut päätöstäni. Lauantaina Noksu oli jo verkassa ihan älyttömän huono ratsastaa, mutta paikalle päässyt Tinja komensi meidät radalle siitä huolimatta, Noksu kun välillä on radalla huomattavasti parempi kuin verkassa. Se ei kuitenkaan pätenyt tänään, vaan otus yritti ottaa hatkat kesken radan, eikä suoritus muutenkaan ollut siisti. Me saatiin alimmat prosenttimme ikinä, sijoituttiin luokan toiseksi viimeisiksi, ja mä olin jo ihan valmis heittämään hanskat tiskiin poistuessani radalta. Päädyin kuitenkin siihen, että sunnuntaina voisin jättää kesken verkassa, jos Noksun ratsastettavuus on taas karmea.

Siitä me päästäänkin (vihdoin) tähän päivään. Aamulla talliin saapuessani Noksu käyttäytyi kuin täydellinen enkeli, ja mua epäilytti. Myöhemmin verkkaan ratsastaessa ori kuitenkin yllätti niin mut, kuin kaikki muutkin, kulkiessaan paremmin kuin aikoihin. Kai lämmin sää ja eilinen pöllöily olivat aiheuttaneet sopivan taisteluväsymyksen. Luokan jälkeen mä saatoin salassa muilta vuodattaa pari ilon kyynelettä, kun me oltiin tehty hyvä suoritus ja jopa sijoituttu kovassa seurassa. Noksukin sai pari extraporkkanaa, ja nyt kisapäivän iltana uskallan jo ajatella ensi kuun kisoja. Tosin niitä me ei käydä Seppeleestä käsin, koska me tullaan viettämään heinäkuu Ilvessuolla tehotreenissä. Samalla mulla on mahdollisuus kilpailla Noksun lisäksi myös Ilvessuon hevosilla parit kilpailut, ja startata Noksua helpommalla Denniksellä ensimmäinen intermediate -luokkakin, jos kaikki menee putkeen.

01.08.2021 / Paluu Seppeleeseen
”Noksu älä nyt viitti”, mutisin orilleni väsyneesti, kun hevonen kolmatta kertaa nosti päänsä jonnekin kahden metrin korkeuteen mun yrittäessä kiinnittää riimunnarua sen riimuun. Lopulta ori antoi periksi (porkkanalla lahjottuna, tietysti), ja lähti melko säyseästi mukanani karsinastaan. Ristiriitaisissa tunnelmissa harjasin kirjavaa seuraten Nitan työskentelyä aamutallin parissa. Kesätyö Ilvessuolla oli ollut ihan loistava mahdollisuus niin mulle, Noksulle kuin meille ratsukkonakin. Mä olin paitsi valmentautunut Noksulla Tinjan osaavan silmän alla kahdesti viikossa, päässyt sekä ratsastamaan itsenäisesti että valmennuksissa Ilvessuon upeilla kouluratsuilla. Noksu oli mun ratsastuksen lisäksi ollut välillä myös Nitan ja Tinjan ratsuna, mikä sekin oli osaltaan auttanut meidänkin yhteistyötä. Kisaamaan me oltiin loppujen lopuksi päästy vähän vähemmän kuin suunniteltua, mutta musta tuntui, että me oltiin otettu harppauksia eteenpäin ratsukkona. Seppeleen chattiä seuratessa olin kuitenkin huomannut alkaeeni jo vähän kaivata takaisin Liekkijärvelle asuttuani jo melkein vuoden siellä. Mä halusin kuulla kaiken Artsilan leirin käänteistä ja päästä tutustumaan talliin ilmestyneisiin uusiin tuntihevosiin. Ennen Seppeleeseen paluuta mulla ja Noksulla olisi kuitenkin vielä yksi valmennus Tinjan kanssa. Niinpä orin varustettuani lähdin kävelemään sen kanssa kohti kenttää.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Valmennuksen jälkeen me molemmat valuttiin hikeä lämpimän sään johdosta, ja Noksu vaikutti jopa vähän väsähtäneelle runsaan laukkatyöskentelyn jäljiltä. Mun mieltä lämmitti Tinjan kommentti, jonka mukaan samalla menolla me oltaisiin varmasti valmiita inter-luokkiin ensi vuonna. Unohduin rapsuttelemaan Noksun kutisevaa kaulaa, ja havahduin päivähaaveistani vasta Nitan ilmestyttyä toimistosta tiedustelemaan, mihin aikaan me ollaan lähdössä. Vilkaistuani kelloa hätkähdin, kun tajusin, että oikeastaan meidän kannattaisi jo olla matkalla. Niinpä pakkasin Noksun traileriin vauhdikkaasti, ja lähdin radion säestäessä ajamaan kohti kotia ja Seppelettä.

Seppeleen päässä meno näytti varsin tutulle. Hanski huusi jollekin estetuntilaisparalle kentällä oikeasta apujen käytöstä, ja pari hoitajaa oli juuri saapumassa maastosta. Noksu hirnui innokkaasti trailerista päästyään, ja mulle vieras ruunikko vastasi tarhasta. Karsinalle päästessä orille oli jo heinää tarjolla, ja se laskikin päänsä rauhallisesti syömään tervehdittyään naapureitaan, kun mä siirryin roudaamaan Noksun varusteita trailerista paikoilleen. Kantaessani isointa lastia hyväntahtoisesti kunnianhimoisille romunkantoyrityksilleni naureskeleva Salma oli ilmestynyt tallikäytävälle, ja palatessani varustehuoneesta hän antoi mulle lyhyen kuvauksen uusista hevosista. Kaikki niistä kuuleman mukaan vaikuttavat ainakin toistaiseksi ihan täyspäisille yksilöille, ja Noksulle ulkona hirnunut ruunikko oli ilmeisesti Ruttu. Siinäkin nimi hevoselle!

Lisähikipisaroiden vuodatuksen jälkeen sain lopulta Noksun romut ja ruuat paikalleen ja trailerinkin siirrettyä oikeaan sijaintiin, mutta mua ei vielä huvittanut lähteä kotiin. Joten mä päätin käydä kurkistamassa tallin oleskeluhuoneeseen. Tuurilla Liinu ja Lyyti istuivat pöydän ääressä ja tervehtivät mua innokkaasti. Peruskohteliaisuuksien vaihdon jälkeen mä en enää halunnut tukahduttaa uteliaisuuttani kuukauden tapahtumista, vaan kysyin ”Mites se Artsilan leiri meni?”. Enkä mä sitten hetkeen vielä kotiin lähtenytkään.

11.08.2021 / Mitä mä nyt teen?
Tänään seisoin keskellä Ilvessuon tallipihaa kun Noksu nojasi päänsä minuun rikkinäisen aidan vieressä. Mun valmennus Ilvessuon Hollyllä oli keskeytynyt, kun Nita oli rynnännyt maneesiin ja kertonut Noksun yritettäneen hypätä tarhan aidan yli kuka ties miksi. Nyt se riiputti päätään minua vasten, pitäen etujalkaansa epäluonnollisessa asennossa, ja mä vain tyhmänä rapsutin sen päätä yrittäen pidätellä kyyneliä. Mä en voinut kuin nyökätä surkeasti, kun Nita sanoi ”Eläinlääkäri on matkalla, tulee puolen tunnin päästä”, yrittäen samalla kokeilla Noksun turvonneen näköistä etusta, jota ori ei viimeiseen kymmeneen minuuttiin ollut laskenut maahan. Noksu väisti surkean näköisellä kolmijalkahypyllä, ja työnsi päänsä takaisin mun olalle. Kastelin sen otsaharjan samalla, kun yritin ajatella positiivisesti. Ehkä se ei olisi mitään liian pahaa.

Lue päiväkirjamerkintä kokonaan

Seisoin edelleen puoliksi lamaantuneena Noksun rinnalla rapsuttaen sen kaulaa, kun eläinlääkäri saapui, ja sumun läpi kuulin Nitan sanat eläinlääkärille heikkona taustahälynä. ”Noksu säikähti jotakin, ja yritti täydestä laukasta hypätä aidan yli. Se rysähti ylimmän laudan läpi ja kaatui laskeutuessa. Nousi kyllä aika nopeasti, mutta ei ole liikkunut sen jälkeen, eikä käyttänyt etusta, kun koitettiin kävelyttää muutama askel”, eläinlääkäri tarkasteli oria hetken kun seisoin riimunnarua hermostuneesti räpläten sen vieressä, edelleen hiljaa. Eläinlääkäri tunnusteli orin jalkaa kulmiaan mutristellen, ja epätoivo alkoi nostaa päätään. ”Ok, pyydäppä sitä kävelemään vähän, katsotaan”. Pyysin Noksun liikkeelle. Ori vastusteli hieman, mutta käveli sitten muutaman askeleen tukeutumatta ollenkaan vasempaan etujalkaansa. Me ehdittiin ottaa vain kymmenisen askelta. ”Pysähtykää vain”. Noksu huokaisi raskaasti pysähtyessään, ja näytti entistä onnetomammalle.

Seuraava puoli tuntia me odotettiin rauhoittavan vaikuttamista Noksuun ja siirrettiin ori samalla hitaasti taliin, jotta sen jalka pystyttiin kuvaamaan kannettavalla röntgenlaitteella. Siitä seuraava vartti vietettiin kuvaten jalkaa ja eläinlääkärin tuijottaessa kuvia päätään puistellen. Sekunnit tikittivät harvinaisen äänekkäästi eteenpäin. Mä rapsutin edelleen hevoseni kaulaa ihan hukassa, kun tuhat ajatusta juoksi pääni läpi jokaisen sekunnin myötä. Noksu ei tavallisesti edes pidä rapsutuksista, mutta puoliuninen ja kipeä ori vain seisoi siinä, välittämättä siitä, mitä me sille tehtiin. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen me saatiin tuomio. Murtuma. Noksu voisi vielä toipua harrastekäyttöön, ehkä, mutta se pitäisi leikata ja toipuminen olisi pitkä prosessi. Kuluisi kuukausia, ennen kuin ori saisi tehdä edes säännöllistä käyntityöskentelyä, saati mitään raskaampaa. Mä tiesin heti, ettei se onnistuisi. Ei mun Noksusta olisi seisomaan kopissa kuukausia. Se räjähtäisi. Nita oli samaa mieltä, ja eläinlääkäri ymmärsi meitä.

Alle tuntia myöhemmin mä katsoin, kuinka mun hevoseni veti viimeisen kerran ilmaa keuhkoihinsa, ennen hengityksen hiipumista olemattomaksi. Sitten mä seisoinkin Ilvessoiden tallissa kädessäni vain Noksun riimu, tuijottaen tyhjyyttä ja pohtien, mitä helvettiä mä nyt teen?