Eedi Myllyoja

Saken kanssa hyvät hetket ovat löytyneet erityisesti Sannan valmennuksissa. Olen itse oppinut paljon uutta tältä hyvin ailahtelevalta orilta, joka ei varmasti anna mitään ilmaiseksi. Vaikka kilpaileminen orilla on toisinaan hitaan edistyksen vuoksi tuntunut turhauttavalta, kehitystäkin on ollut, ja nyt meidät onkin ilmoitettu ensimmäiseen yhteiseen vaativaan luokkaamme. Tältä kilpailulta meillä ei ole suuria odotuksia, hyväksytty tulos kohtuullisilla prosenteilla on toiveissa ja tämä toive on myös kohtuullisen realistinen, mikäli mitään erikoista ei satu.

Koulun lisäksi olen päässyt myös maastoilemaan ja hyppäämään Sakella pari kertaa. Maastoilu on kaverin perässä sujunut varsin mukavasti etenkin loppuverryttelynä väsyttävän kouluvalmennuksen jälkiltä. Estehyppelöt ovat kuitenkin vähän eri tarina. Sakella on tapana hypätä kaikki puomeista alkaen kovaa ja korkealta, joten kyydissä pysyminen pienilläkin esteillä on toisinaan ollut työn takana. Olimme mukana yhdessä kouluratsuille suunnatussa estepuolen valmennuksessakin ja Halluharjan estevalmentaja, Olivia Santanen, totesi, että meille voisi kilpa-areenoiden suhteen olla parempi pysyä koulupuolella. Hän taitaa olla täysin oikeassa, eiköhän me pysytä aitojen sisällä niiden hyppäämisen sijaan.

Noksun kanssa parhaat hetket ovat tulleet ori osoittaessa merkkejä tunnistamisesta hoitamisen helpottuessa, sekä onnistumisista kilpailuissa. Orin kanssa on saatu ensimmäisen voiton lisäksi myös pari sijoitusta, ja siirtyminen vaativampien luokkien puolelle sujui helposti. Kilparadoilla on sujunut jopa niin hyvin, että pääsemme pian debytoimaan vaativa A -luokassa ensimmäistä kertaa ratsukkona. Entisen ratsuni kanssa pääsin kilpailemaan vain vaativa B -luokkiin saakka, vaikka haastavampiakin asioita treenattiin kotona, joten tämä on myös henkilökohtainen debyyttini kyseisellä tasolla. Mikäli Noksulla on kohtuullisen hyvä päivä, luokan pitäisi sujua kohtuullisesti.

Noksuun tutustuminen ja sen kanssa treenaaminen on ollut mielenkiintoinen kokemus. Ori on toisinaan äärimmäisen hankala, mutta osaa helppona päivänä olla myös mitä mukavin ratsu ja maastakäsinkin saattaa jopa rauhoittua nauttimaan rapsutuksissa hetkeksi. Ailahtelevasta luonteesta huolimatta orista on pikkuhiljaa tullut yksi suosikkihevosistani pitkään aikaan, ja voin myöntää välillä tiputtavani orin ruokakippoon myös ylimääräisen porkkanan palan.

Toisin kuin Noksun ja Saken, Livian kanssa en ole vielä päässyt kovin paljoa tekemään. Toistaiseksi varsa asuu vielä kasvattajallaan, mutta tulee muuttamaan työpaikalleni puolen vuoden iässä, todennäköisesti hieman uudenvuoden jälkeen jos kaikki sujuu hyvin.

Kasvattajallaan Livia on kasvanut ja kehittynyt mukavasti, ja tamman ensimmäisten näyttelyiden jälkeen olen kerran käynyt katsomassa varsaa. Lithy, varsan kasvattaja, on kuvaillut pikkutammaa varsin reippaaksi ja rohkeaksi tapaukseksi. Se tulikin heti tervehtimään minua kun kävin tervehtimässä tammaani, todennäköisesti tosin vain rapsutusten toivossa. Livian toiset näyttelyt ovat myös pian, sinne olen taas suuntaamassa mukaan. Toivotaan että varsa osaa käyttäytyä näissä yhtä loistavasti kuin ensimmäisissä!

Koska olen itse kiinnostunut hevosten väreistä ja niiden periytymisestä, teetimme yhdessä kasvattajan kanssa Liviasta myös geenitestit. Yllätyksiä väritesteistä ei tullut, tamman perusvärin määrittävä genotyyppi on Eeaa (fenotyyppi musta) ja sillä on yksi hopeaväriä aiheuttava z-alleelin muunnos, Z. Kimoa tammalta ei odotetusti löytynyt emän kimoudesta huolimatta.

Reissuun lähdettiin viiden hevosen ja neljän ihmisen voimin, orien lisäksi matkaan lähtisi pari suokkia ja kolmas puoliverinen. Ihmisiä oli lähdössä kaksi Halluharjan työntekijää, Eemi, joka oli lähdössä mukaan kisahoitajan roolissa, kuulemma hän itse pysyy ennemmin maan kamaralla kuin noiusee minkäänlaisen villieläimen selkään, Oona, joka kilpailisi kolmella muulle hevosella sekä Oonan teini-ikäinen tytär Essi, joka auttelee tallilla ja ratsastaa toisinaan palkaksi. Autoon lastattiin ensin kaksi suomenhevosta, sitten Sakke, joka asteli sisälle reippaasti, minullle vieras puoliverinen ja viimeisenä Noksu. Noksun kanssa saimme neuvotella hetken autoon kiipeämisestä, mutta ori saatiin paikalleen yllättävän pienellä vaivalla.

Kilpailupaikalla oli jo melkoinen vilske kun saavuimme. Essi lähti ilmoittamaan meidät kilpailukansliaan, kun me muut jäimme pohtimaan kuinka pärjäisimme viiden hevosemme kanssa. Olimme saaneet varattua itsellemme kaksi päiväkarsinaa tallista, joten Noksu ja Sakke joukon hankalimpina yksilöinä vietiin karsinoihin. Loppu sujuikin helposti, koska pystyimme pitämään kilpailupäivän aikana kokoajan kaksi hevosta autossa, kaksi karsinoissa ja yhden käsihevosena tai suorittamassa.

Minun ratsuistani ensimmäisenä suoritusvuorossa oli Sakke. Ori oli varustaessa melko kireän oloinen, eikä tilanne juurikaan parantunut selkään noustuani. Verryttelyssä ori tuntui hieman jäykälle ja hitaalle vastaamaan apuihin. Emme siis lähteneet radalle kovin toiveikkain fiiliksin. Rata päästiin läpi ja kaikki tehtävät tuli suoritettua, mutta kokonaisuutena suoritus oli ennemmin vähän sinne päin kuin hyvä. Radan jälkeen oria jäähdytellin orin kaikessa rauhassa ennen sen purkamista. Kun koko luokan tulokset tulivat ja saimme arvostelupaperit, lopputulos oli kuudes kahdeksan ratsukon luokassa. Prosentit eivät maata järisyttäneet, mutta ainakin selvisimme ehjinä ja hyväksytysti!

Noksun luokan lähestyessä jännitykseni nousi, eikä fiilis Saken hieman epäonnistuneen radan jälkeen ollut taivaissa. Noksu kuitenkin käyttäytyi varustaessa paremmin kuin koskaan aiemmin, eikä meinannut näykkäistäkään minua kuin pari kertaa. Tästä mielialani kohosi hieman, mutta pieni epätoivo meinasi iskeä siirtyessämme verryttelyalueekka. Saken luokan aikaan verryttelykentällä oli ollut hiljaista, koska luokka oli ollut pieni. Noksun luokassa osallistujia oli kuitenkin moninkertainen määrä, ja verryttelyssä olikin melkoinen vilske. Eemi auttoi minut jättiläishevosen selkään ja antoi muutamia rohkaisevia sanoja. Yritin parhaani mukaan keskittyä Noksun ratsastamiseen, vaikka ori allani pörisi ympärillä olevalle vilskeelle ja sai minut lähinnä haluamaan luovuttaa koko jutun suhteen.

Itsepäisesti kuitenkin ratsastin verryttelyn, ja lopulta meidät kutsuttiin radalle. Heti radalle päästyämme Noksun olemus rauhottui, kun ympärillä ei viuhtonut menemään kasaa muita ratsukoita. Noksun rauhoittuessa uskalsin itsekin vähän rentoutua. Molempien rentoutumisen seurauksena suoritus oli paras ratsastukseni Noksulla toistaiseksi, ja palasin radalta hymyssä suin. Ratsastaessani loppuverryttelyä, en kuullut kuulutuksia kunnolla, mutta Eemi ilmestyi kentän laidalle kertomaan, että olimme siirtyneet luokan johtoon. En uskonut, että johtopaikkamme pitäisi, olihan luokassa vielä 10 ratsukkoa jäljellä. Jäin kuitenkin verryttelykentälle, koska sijoitus olisi hyvin mahdollinen.

Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei ylittänyt prosenttejamme, vaan pian päädyin Noksun kanssa palkintojen jakoon voittajana. Ori esitti erinäisiä juhlaliikkeitä sekä palkintoseremonian että kunniakierroksen aikana, mutta tällä kertaa olin niin tyytyväinen, etten muistanut edes jännittää orin pomppuja kesken kunniakierroksen.

Sakke oli tänään todella hidas ja haluton liikkumaan laahustavaa käyntiä reippaammin, ja sainkin jo alkuverryttelyssä käteeni raipan. Ori ryhdistäytyi silmissä pelkästä raipan ottamisesta käteen ja liikkuminen alkoi sujua vähän paremmin. Sanna oli valmentajana kannustava, mutta vaativa. Saimme paljon ohjeita ja korjauksia, mutta myös kehuja, kun tehtävät sujuivat kuten piti. Erityisesti ravityöskentely tuntui Saken kanssa kovin vaikealta, ori ei olisi halunnut kantaa itseään ravissa oikein, vaan yritti jatkuvasti mennä siitä mistä aita on matalin. Laukka ja käynti sujuivat huomattavasti mukavammin.

Valmennuksen loppua kohden viimeisessä ravityöskentelypätkässä minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, etteivät ratsastustaitoni olleetkaan enää niin hyvin tallessa kuin olin luullut. Olihan minulla vakavasta ratsastuksesta ollut pientä taukoa. Sain kuitenkin yllättyä, kun valmennuksen päätyttyä Sanna kysyi, haluaisinko kilpailla orilla seuraavana torstaina helppoa luokkaa. Häntä oli kuulemma pyydetty katsomaan yhteistyötäni molempien hevosten kanssa, ja jos se vaikuttaisi hyvältä, kysymään jos haluaisin lähteä mukaan kisareissulle. Vastasin myöntävästi, olisi mukava päästä jälleen kilpakentille, ja ennen torstaita ehtisin vielä ratsastaakin Sakella kahdesti. Helppo A on luokka, josta sekä minun että Saken pitäisi selvitä läpi vaikka silmät kiinni, eli lopputulos jäisi kiinni yhteistyöstämme.

Päästyäni takaisin talliin ensimmäisen valmennuksen jäljiltä ja vietyäni Saken tarhaan siirryin Noksun karsinalle. Ori oli tänään edellistä kertaa rauhallisempi, mitä tuli jalkojen ylimääräisiin liikkeisiin hoitaessa, mutta hampaita sai varoa sitäkin enemmän. Saatuani varusteet päälle pienen tuskailun jälkeen ehdimme kentälle juuri ja juuri ennen valmennuksemme alkua. Sain hetken taistella jättiläisen kanssa, että pääsin kiipeämään kyytiin, mutta selkään päästyäni ori rauhoittui kummasti. Alkuverryttelyssä Noksun kanssa sujui yllättävän hyvin ja saimme kohtuullisesti kehuja valmentajaltakin. Ori kuunteli minua mukavasti, eikä yrittänyt mitään tyhmää.

Ensimmäisessä laukannostossa sain ensimmäistä kertaa kokea Noksun pukittelun. Olimme nostamassa laukkaa rauhallisesta, kohtuullisen kootusta ravista, kun yhtäkkiä koko paletti levisi. Ori nykäisi ohjat käsistäni, lähti reippaaseen laukkaan ja heitti takajalkansa kolmesti korkeuksiin. Pukkeja seurasi äkkipysähdys. Jonkin adrenaliinin ja epätoivon yhdistelmän ansiosta onnistuin kuin onnistuinkin roikkumaan orin selässä, tosin ilman jalustimia ja lyöneenä nenäni Noksun kaulaan. Itsetyytyväisen oloinen ori nuokkui allani kentän nurkassa, kun kokosin rohkeuteni, ylpeyteni ja varusteeni kasaan. Sanna ohjeisti meitä runsaasti seuraavassa laukannostossa, ja vaikka nosto tuntui melko vauhdikkaalle, pääsimme laukkaan. Itse laukkatyösketely sujui hyvin, vaikka Noksu tuntuikin kuumuvan hyvää vauhtia.

Loppu valmennuksesta onnistui ilman kummempia ongelmia, ja olin saanut Sannalta vihreän valon kilpailemiseen myös Noksulla, sillä varauksella että seuraavan viikon ratsastukset ennen kilpailuja sujuisivat hyvin. Vaikka orilla kilpaileminen ajatuksena hieman kauhistutti, en jättäisi mahdollisuutta väliin.

Lähdettyäni Halluharjasta valmennusten jälkeen kävin nopeasti kotona ja suuntasin kohti seuraavaa tallia, Zeniä. Livia ja sen emä oli molemmat ilmoitettu näyttelyyn Zeniin, ja olin lupautunut paikalle auttamaan varsan kanssa. Saavuin Zeniin tunti ennen kylmäveriluokan alkua, ja pääsin heti Lukariksen väen apukädeksi. Paikalla kävi huiske ja vilske, Livia oli kuitenkin rohkea ja katseli ympäristöään yllättävän rennosti emänsä viereltä.

Livia ja sen emä Lalla esitettiin kehässä samaan aikaan, koska Livia on maitovarsa. Livia arvosteltiin varsaluokassa, emänsä osallistui kylmäveritammojen kehään. Molemmat hevoset käyttäytyivät hyvin, ainoa ongelma oli Livian turha innokkuus ravin esittämisessä, varsa olisi ennemmin esitellyt lennokasta laukkaa ja villejä pomppuja. Ainakin yleisölle tarjoiltiin viihdettä ja annos söpöyttä!

Lopputuloksenä näyttelyistä saivat sekä Livia että sen emä hyvän. Näyttelyt sujuivat melko odotetusti, eikä minun tämänkään perustella tarvitse katua ostostani.

Niinpä minä tänään aamupäivällä parkkeerasin autoni valtaisan tallialueen parkkipaikalle ja soitin minulle annettuun numeroon. Selitettyäni kuka olen, sain oikean ihmisen puhelimen päähän, ja yksi tallin puoliverisistä vastuussa olevista työntekijöistä tuli hakemaan minut parkkipaikalta. Saapuessaan hän talutti puoliveritammaa, jonka hän kertoi olevan yksi vaihtoehdoistani. Työntekijä, jonka nimeä en onnistunut painamaan päähäni, kuitenkin kertoi, että heillä oli erityisesti mielessä kolme hevosta joihin saisin tutustua tarkemmin. Jos mikään niistä ei tuntuisi sopivalta, saisin tutustua loppuihin mainitusta kuudesta. Ensimmäisenä minulle esiteltiin Sissi, ruunikko puoliveritamma. Tämä olisi kuulemma hyvä vaihtoehto, jos haluan helpon hevosen, mutta nykyiseltä tasoltani en voisi kovin paljoa kehittyä, koska tamma on vaativa A tasoinen. Tamma vaikutti mukavalta, mutta ei ehkä ihan minun tyyliseltäni hevoselta.

Halluharjan työntekijä johdatti minut orikäytävälle, missä käyskenteli karsinassaan komeannäköinen sinisilmäinen sabino, Sakke. Ori hörisi meille karsinastaan, ja työntekijä kertoi sen olevan taitava, joskin myös vähän enemmän kärsivällisyyttä vaativa, ratsu. Hevonen vaikutti hyvältä, joten tallin työntekijä kertoi minulle orista lisää ja totesi, että voisin koeratsastaa sen. Kun myönnyin kokeilemaan oria hän antoi minulle hoito-ohjeet, kentän koordinaatit ja kertoi itse tulevansa ratsastamaan toisen hevosen samaan aikaan. Kuulemma huonona päivänä hoitaessa saa olla tarkkana, mutta tänään orilla vaikutti olevan hyvä päivä, se työnsi päänsä omatoimisesti riimuun, kun menin karsinaan. Sakke näytti olevan lähes 170 korkea, mutta sen kokoisilla hevosilla olen ratsastanut ennenkin onnistuneesti, joten koko ei olisi ongelma. Orin varustaminen ja talutus kentälle sujuivat hyvin, vaikka sainkin venyttää askeltani melkoisesti pysyäkseni orin tahdissa.

Saavuttuani kentälle työntekijä oli jo paikalla ruunikon suomenhevosen selässä, ja kertoi, että voisin ratsastaa orin itsenäisesti. Hän seuraisi työskentelyämme, ja voisin kyllä kysyä, jos kysyttävää tulisi. Nousin hevosen selkään jakkaralta harkittuani hetken, tarkistin hihnojen pituudet ja lähdin liikkeelle. Suuriliikkeisen hevosen selässä tuntui hyvin tutulta, orissa tuntui olevan paljon samaa kuin edesmenneessä ratsussani Kasperissa. Ratsastus sujui kokonaisuutena hyvin, lukuunottamatta paria säikähdystä, joissa onneksi pysyin hyvin mukana. Työntekijä kommentoi ratsastustani muutaman kerran ja antoi minulle vinkkejä, joiden avulla sain Saken toimimaan entistä paremmin. Ratsastuksen jälkeen laittaessani Sakkea pois olin sitä mieltä, että ori olisi varsin varteenotettava vaihtoehto.

"Mulle sanottiin, etten saa näyttää sulle Noksua, jos et pärjää hyvin Saken kanssa" oli työntekijän ensimmäinen maininta viimeisestä testiratsusta. Kuulemma kyseinen hevonen oli suuren kokonsa lisäksi myös melko ilkeä maastakäsin vieraalle hoitajalle, eikä selästäkään mikään helppo tapaus, jos ratsastaja ei osaa ratsasta riittävän kevyesti. Ilmeisesti olin pärjännyt Saken kanssa hyvin, koska nyt minua johdatettiin tämän pahamaineisen Noksun karsinaa kohti. Karsinasta meitä vilkuili suorastaan valtaisan kokoinen mustankirjava hevonen. Varmasti yli 180 senttinen Noksu vaikutti kohtuuttoman suurelle hevoselle olemaan vielä ilkeäkin, mutta kun työntekijä kysyi haluanko tutustua oriin, jostakin ihmeellisestä mielenoikusta johtuen vastasin myöntävästi.

Mennessäni karsinaan, valtava ori luimi minulle hyvin tyytymättömän näköisesti, mutta suostui kuitenkin lähtemään mukaani. Kiinnitettyäni orin käytävälle, olin yhä epäileväisempi sen jättiläismäisestä koosta. Hetken oria silmäiltyäni ja saatuani työntekijältä kaikki mahdolliset ja mahdottomat ohjeet ja vinkit, aloin harjata hevosta. Vatsan alta harjatessa orin takajalka huiskaisi kipakasti taaksepäin, ja orin edessä ollessani se luimi minulle edelleen epätyytyväisen näköisenä. Kavioiden putsaus onnistui yllättävän helposti, samoin suitset ori suostui ottamaan päähänsä ilman kummempia vaikeuksia. Työntekijä, joka edelleen vahti minua tehden samalla yleisia tallitöitä, kommentoi, että suitsien puvun helppous johtui siitä, että lähtiessä taluttamaan oria kauemmas tallista, sillä oli aina suitset päässä varmuuden vuoksi. Mihin olinkaan lupautunut?

Satulointi oli oma lukunsa, sain kurkotella saadakseni satulan orin selkään, ja satulavyön kanssa sai olla melkoisen vikkelä orin meinatessa alkaa huiskimaan takasillaan ympäriinsä. "Haluatko testata selästä?" työntekijä kysyi, ja edelleen varmasti jonkinlaisen pahoilaisen (ehkä itsensä Noksun) riivaamana vastasin myöntävästi. Minulle ojennettiin ketjunaru, jonka kytkin hevoseen leuan ali ja lähdimme kohti kenttää. Taluttaessa jättiläinen viskeli päätään ja otti muutamia sivuaskelia, mutta ei onneksi mitään sen hurjempaa.

Kentällä pääsin selkään kohtuullisesti kipuamalla jakkaralla, Noksu onneksi seisoi sen hetken aloillaan hyvin. Päästyäni selkään ori tosin koetti heti lähteä liikenteeseen. Olin saanut ohjeeksi ratsastaa oria napakasti, mutta luopua paineesta heti, kun ori kuuntelee. Kuulemma se muutoin ärsyyntyy ja osaa esitellä melkoisiakin loikkia, jos paine jatkuu. Varovasti tunnustelin orin liikkeitä ja nappuloita aloittaessamme työnteon. Liike oli valtava, hevosenkin ollessa valtava. Pystyin kuitenkin mukaantumaan orin liikkeisiin yllättävän hyvin, ja työskentelyämme valvoja työntekijä ohjeisti minua jonkin verran sen ratsastuksessa. Työskentely sujui kohtuullisesti ja hevonen tuntui todella laadukkaalle.

Kotiin päästyäni oli aika pohtia vastaustani siihen, haluaisinko alkaa liikuttamaan Sakkea, Noksua tai molempia. Kuulemma orien pääasiallinen hoitaja oli oman elämäntilanteensa vuoksi siirtynyt osa-aikaiseksi työntekijäksi, joten molemmat etsivät toista liikuttajaa kolme kertaa viikossa vähentämään muiden työntekijöiden työn määrää. Kolme liikutusta sisältäisi yhden valmennuksen ja kaksi itsenäistä ratsastusta (Noksun kanssa aluksi työntekijöiden valvonnassa). Sakkea haluaisin ehdottomasti alkaa liikuttaa, mutta entä Noksu? Jostakin syystä ori kummitteli takaraivossani, vaikka Saken kanssa oli mennyt huomattavasti paremmin. Noksu vaikutti laadukkaalle hevoselle, jonka kanssa varmasti oppisi valtavasti. Lopulta ilmoitin tallille, että voisin alkaa liikuttaa Sakkea ja ainakin kokeilla Noksun kanssa, kuinka yhteistyö alkaisi sujua. Sovimme minulle vakipäivät, ja minut lisättiin molempien orien kanssa heti saman viikon viikonlopun valmennuslistoille, koska tallin vakivalmentaja oli tulossa silloin pitämään tallille ryhmävalmennuksia.

Lithy lähti johdattamaan minua kohti laitumia selittäen samalla, että vielä nimetön tammavarsa oli eilen laitettu laitumeen emänsä ja muiden aiemmin kesällä syntyneiden varsojen sekaan. Ensimmäinen päivä ja yö laitumessa olivat sujuneet hyvin, varsa on Lithyn mukaan vaikuttanut rohkealle ja leikkisälle. Laitumen laidalle päästyämme Lithy osoittaa minulle kimotamman ja sen kummallisen värisen tumman varsan. Lithy kertoo, että varsan epäillään olevan hopeanmusta, mikä varmistuu geenitestillä. Menemme lähemmäs katsomaan, tammat kävelevät uteliaasti meitä vastaan varsojen nostellessa honteloita koipiaan korkeassa ruohossa. Minulle tarjottu varsa tulee rohkeasti haistelemaan ihmistä, ja Lithy häätää muut tammat kauemmas.

Varsa vaikuttaa kaikin puolin mukavalta, se on utelias ihmisen suhteen eikä rakenteessakaan näy valittamista. Kun Lithy esittelee minulle vielä kentällä juuri töissä olevan komean orin, joka on varsan isä, olen ihan valmis kirjoittamaan nimen paperiin varsasta ja päättämään pitkään jatkuneen hevosen etsinnän. Näin myös teen, ja kirjoitan varsasta alustavan kauppakirjan sillä varauksella, että varsakesä sujuu hyvin. Kotiin päästyäni soitan vielä isälleni, että nyt on hevonen ostettu. Hän ei ole kovin innostunut kuullessaan että ostin ratsusukuisen maitovarsan, mutta pienen purnauksen jälkeen pitää lupauksensa ja lupaa maksaa varsasta sopimamme osuuden.